Kuinka kasvattaa ihminen, joka ei palvo rahaa

Emmin avaus houkutteli jälleen pureutumaan asiaan syvemminkin, se nainen kyllä hallitsee ajatuksia herättävät postausaiheet!

 

Mun vanhemmilla on tosi terve suhtautuminen rahaan. Mä olen kasvanut pitämään rahaa välineenä, jota saa työnteon vastineeksi ja jolla voi ostaa asioita. Raha ei ole mulle statussymboli, ihmisen arvon mitta, motivaation lähde tai avain onneen. Toivoisin, ettei kenellekään olisi.

 

Kuinka sitten kasvattaa omasta lapsestaan ihminen, joka ei nosta rahaa arvoon arvaamattomaan?

Hiukan ehkä yllättävästi uskon tämän olevan huomattavasti vaikeampaa pienituloisessa kuin hyvin toimeentulevassa perheessä. Kun raha-asioita joutuu pienimpienkin hankintojen yhteydessä pohtimaan pitkään ja hartaasti, ja ostokäyttäytymistä ohjaa ensisijaisesti tai ainakin merkittävästi hinta, tulee rahan roolista väkisinkin jokseenkin merkittävä. Oikeastaan ehkä pahin karhunpalvelus, jonka lapselleen voi tämän suhteen tehdä, on perustella jokainen ostamatta jättäminen pelkästään lauseella ”meillä ei ole varaa”. Näin lapsi oppii, että raha on ratkaisu kaikkeen ja kaiken voisi kyllä saada, jos vain olisi rahaa. Riippumatta siitä, olisiko lapsen toivomaan ostokseen varaa vai ei, voi ostamattomuuden perustella paremmallakin syyllä: et tarvitse, kaikkea ei tarvitse omistaa, meillä on jo vastaava, saman elämyksen saa muutenkin, tehdään mieluummin jotain mistä on iloa pidempään. Jos rahan puute ihan oikeasti on ainoa syy olla hankkimatta jotain, voi sitäkin avata enemmän: meillä ei ole nyt varaa tähän, koska arvostan enemmän perheen yhteistä aikaa kuin uraputkea. Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa pienituloisuus on aina jollain tasolla oma valinta, joten tuota valintaa lienee hyvä perustella lapsellekin. Jos vanhempi on köyhyydestään katkera ja haikailee suuremman omaisuuden perään, niin varmasti lapsenkin silmissä rahasta tulee ihmeellinen ja ihana, tavoittelun ja kadehdinnan arvoinen asia.

Koska monelle pienituloiselle omaisuuden vähyys ei kuitenkaan ole mikään kovin tietoinen ja perusteltavissa oleva arvovalinta ja varaa ei välttämättä ole aina ihan perusjuttuihinkaan, niin näkisin suuremman asennekasvatusvastuun olevan itseni kaltaisilla, hyvin toimeentulevilla vanhemmilla. Minun, joka voin jokseenkin miettimättä ostaa lapselleni kevätkengät tai matkarattaat tai matkustaa perheeni kanssa Tukholmaan tai ostaa kaupasta jätskiä silloin kun tekee mieli, vastuullani on silti punnita jokainen hankintani. Vaikka sen rahallisella arvolla ei ole minulle välttämättä suurta merkitystä, haluan että se on silti merkityksellinen. Lapseni ei tarvitse uutta välikausihaalaria, jos vanhakin mahtuu vielä, eikä erityinen nautinto ole erityistä, jos sitä on tarjolla joka päivä.

Lapseni on vasta 1,5-vuotias enkä ole vielä joutunut käymään neuvotteluja kaupan hyllyjen ääressä. Toivon, että hyvän pohjatyön ansiosta näistä neuvotteluista ei jatkossakaan tule kovin vaikeita. 1,5-vuotias ei tarvitse juuri mitään. Jipolla on kymmenkunta sisävaatekertaa, tarpeelliset ulkoiluvarusteet, kymmenisen kirjaa ja hyvin maltillinen määrä leluja. Olen itse tähän mennessä ostanut pojalle ehkä neljä kirjaa, pari helistintä, muistipelin, hiekkalelusetin ja pari puista lelua. En halua kotiini mitään rumaa ja/tai turhaa, joten myös lapsen tavaroiden tulee olla erityisen kivoja ja aktiivisessa käytössä sen sijaan että kaapeissa lojuisi kahmalokaupalla ihan kivaa roinaa. Tyyppiä ei siis todellakaan ole hukutettu materiaan, ja toivon hartaasti, ettei missään vaiheessa hukutetakaan – onneksi sukulaiset ja ystävätkin malttavat useimmiten pysytellä kohtuudessa.

Lapsen vanhetessa vaikutteita aletaan imeä enenevässä määrin muualtakin kuin kotoa. Uskoisin perheen ja lähipiirin suhtautumisen rahaan ja materiaan olevan kuitenkin avainasemassa, kun lapsi muodostaa omaa käsitystään näistä. Mulla ei ala-asteella ollut esimerkiksi minkäänlaista käsitystä kavereideni rahatilanteesta – oltiin samanlaisia ja samanarvoisia tyyppejä kaikki. Jälkikäteen ajateltuna eroja varmaankin oli, kuuluihan sakkiin niin kaupungin vuokrataloissa asuvia pakolaislapsia kuin Kauniaisten luksuslukaalien kasvattejakin. Mun kotona ei kuitenkaan ikinä puhuttu toisten taloudellisesta tilanteesta tai ylipäätään rahasta millään tavalla arvottavaan sävyyn. Ei vertailtu omaa omaisuutta muiden varoihin eikä ulkomaanmatkojen tai teatterivisiittien yhteydessä milloinkaan sanottu meillä kun on tätä rahaa, niin voidaan tehdä tällaista kaikkea hauskaa.

Ei raha-asioista toisaalta kokonaan vaiettukaan; mulle oli kyllä selvää, millaista työtä mun vanhemmat tekee ja että ne saa siitä palkkaa ja että sillä rahalla näitä reissuja ja tavaroita ja ruokaa sitten ostetaan. Itseasiassa olen suunnilleen 11-vuotiaasta asti huolehtinut omista hankinnoistani vaatteita ja bussilippuja myöten tarkkaan budjetoidun kuukausirahan voimin, joten rahan arvo on ollut mulle hyvin selvä jo varsin nuorena. Kaiken (paitsi ruokaa ja asumista) kattava kuukausiraha oli mun mielestä ihan hurjan hyvä systeemi. Istuimme vanhempieni kanssa alas, listasimme mun kaikki kulut vuoden ajalta ja määritimme tämän perusteella sopivan suuruisen kuukausirahan, josta sitten tarpeelliset hankinnat itselleni itsenäisesti tein. Tämä systeemi jatkui aina siihen asti, kunnes muutin pois kotoa, ja sinä aikana ehdin kerätä melkoisen hyvät säästöt, kun niistä omista rahoista ei yllättäen halunnutkaan ostaa mitään kovin turhaa.

 

Lopuksi kasvatusteesini järkevän rahankäyttäjän vanhemmille:

  • Älä törsää. Harkitse jokainen ostos, vaikka se ei tekisi talouteesi isoa lovea. Muista, että lapsi ei osaa kaivata materiaa, ellei vanhempi siihen opeta.
  • Älä idolisoi rahaa. Älä puhu rahasta arvottavaan sävyyn. Älä tee puheessasi rahasta synonyymiä hauskuudelle.
  • Muista ilmaiset ilot. Vietä aikaa lapsen kanssa. Käy metsäretkillä, kirjastossa ja leikkipuistoissa. Lapsi nauttii, jos mukana oleva aikuinen nauttii.
  • Opeta rahan arvo. Anna lapselle vastuuta ja tue tätä itsenäiseen rahankäyttöön. Puhu työstä ja siitä, mitä tietyn suuruinen palkka pankkitilillä kultakin osapuolelta vaatii.
Kommentit (4)
  1. Meillä on kolmivuotias joka sanoo ”jos toinen haluu, niin toinen saa” (joo ja siis ei todellakaan mene näin meidän perheessä). Huoh, tässä sitä kasvatetaan yltäkylläisyydessä lasta…oman perheen ostokset harkitaan (mutta tokihan turhaakin tulee aina joskus)…mutta kun tyhjiössä ei eletä. Isovanhemmat ovat sitä sorttia että tuomisia on kassillinen joka kerta (#€&€#&# rojua, turhaa vaatetta jne ja kivoja ja tarpeellisiakin juttuja). Sitä tavaravirtaa on mahdotonta tukkia ja sen kanssa on elettävä.

    Itse olen kasvanut perheessä jossa rahaa ei ollut liikoja, mutta se ei toisaalta turhaan rajoittanut elämää. Omien rahojen myötä seurasi muutaman vuoden ”minä tahdon, hoo voin ostaa vaihe”, joka lopulta johti tavaraähkyyn ja maailman tuskaan. Nykyisin ollaan harkitsevia kuluttajia ja koitetaan välttää turhaa kaikissa aspekteissa. Perheen tulotaso mahdollistaisi muunkinlaisen strategian (esim. voisin hyvin mennä tulojeni puolesta ostamaan lapselle 200 euron blogiuskottavan haalarin, mutta ei tule mieleenikään laittaa sellaista määrää rahaa yhden kauden vaatteeseen…siispä kierrätys ja alennusmyynnit ja kohtuullisemmin hinnoitellut merkit). Lapsellekin rahan arvoa koitetaan jo ujuttaa. Hänellä on vauvasta asti ollut säästötili ja nyt kerätään säästöpossuunkin rahaa (vaikka lapselle jonka vanhemmilla ei lähes ikinä ole käteistä rahaa, on setelit ja kolikot aika abstrakti käsite, kun kaupassa maksetaan piippaamalla korttia ;)).

    1. Jep, toi tasapaino oman ja sukulaisten rahankäytön suhteen voi olla hankala löytää ja myös oman perheen sisällä se sopiva ”yltäkylläisyyden taso” – mikä on tarpeetonta törsäämistä ja mihin kannattaa laittaa rahaa. Mun nähdäkseni niin kauan kuin rahalla ostettavan asian arvo ja merkitys itselle kohtaa siihen käytetyn rahasumman, ollaan järkevän rahankäytön ytimessä. Jos vaikka ulkomaanreissusta on perheelle iloa, se rentouttaa, tutustuttaa uusiin kulttuureihin ja tarjoaa uudenlaisia elämyksiä, niin siihen voi käyttää huoletta rahaa, mutta vaikkapa kolmesta erilaisesta trendikkäästä talvihaalarista tuskin on niin suurta hyötyä/iloa, että olisivat hintansa väärtejä.

  2. Täytyy sanoa, että harvoin innostun mistään kommentoimaan, mutta kävin vielä lukemassa Emmin postauksen kommentteja ja hieman järkytyin. Sulla oli paljon asiaa ja hyvin perusteltu kommentti, joka ei mennyt läpi kuin ihan parille ihmiselle. Muut eivät kerta kaikkiaan halunneet ymmärtää. Oon sun kanssa aiheesta hyvin pitkälle samaa mieltä. Raha tuo mukanaan myös vastuuta ja on äärimmäisen törkeää käyttää sitä hyväkseen esimerkiksi ilkkumalla aiheesta vähävaraisille. Ne vanhemmat jotka siihen suinkin vain pystyvät, on vastuuna kasvattaa lapsia joille raha ei tarkoita kulutusjuhlaa tai tee ihmisistä toisiinsa nähden eriarvoisia. Lapset kyllä oppivat samalla ymmärtämään mistä sitä saa lisää (ensin opiskelemalla ja sitten työllä), jos jotakin haluaa.

    Kun vanhemmilla on tarpeeksi rahaa, voidaan keskittyä miettimään perheen parasta ja toimimaan sen mukaan. Ei niin, että raha määrää mitä voidaan tehdä. Tämä ei tosiaan tarkoita sitä, että rahaa törsättäisiin menemään miten sattuu, vaan että ostetaan esimerkiksi uusi televisio silloin kun sitä tarvitaan, eikä oteta kallista osamaksua tai huonolaatuista tavaraa vain siksi ettei muuhun ole varaa. Myös lomamatkat voivat kohdistua kivoihin ja opettavaisiin kohteisiin.

    Emmin postauksen kommenteissa jäätiin lopuksi jumittamaan mielestäni hyvin vähäpätöiseen asiaan eli lastensynttäreiden goodie bageihin tai muihin vieraslahjoihin. Eikö jokainen saa järjestää sellaiset synttärit kuin itse haluaa? Miksi se oikeastaan on niin järjettömän paha asia jos joku haluaa antaa astetta paremmat ongintapalkinnot? Lapset viihtyvät ihan kaikenlaisissa tilaisuuksissa, aikuiset ovat niitä joilla alkaa kateudesta nousta savu korvista. Muistan ainakin itse lapsuudessani viihtyneeni erinomaisen hyvin sekä köyhien, että rikkaiden lasten synttäreillä. Suurinta ihailua saattoi herättää esim. hieno erikoisen värinen synttärikakku, jonka tekemiseen ei varmasti ainakaan rahaa ole juurikaan palanut. Lasten takia on ihan turha käyttää liikaa rahaa tällaisiin tilaisuuksiin. Parasta mitä he tietävät, voi olla vaikka jätskikakku ja kavereita joiden kanssa leikkiä. Toiminta, jossa jonkun vähävaraisemman synttäreitä aletaan ilkkumaan tai välttelemään, johtuu ihan vain siitä että vanhemmat ovat siirtäneet asenteitaan lapsiin. Tällainen toiminta on ehdottoman törkeää, eikä siihen oikeasti vaikuta mitenkään se, annetaanko synttäreiltä mukaan goodie bagejä vai ei.

    1. Kiitos tästä, itekin vähän ihmettelin mun kommenttien vastaanottoa siellä! 🙂

      Oon samaa mieltä sun kanssa noista synttäreistä, kukin järkätköön omien resurssiensa ja mieltymysten mukaiset juhlat. Kilpavarustelua niistä tulee vasta siinä vaiheessa jos joku (äiti/isä) rupeaa omilla juhlillaan varta vasten jotenkin nokittamaan muita ja arvostelemaan toisten pirskeitä.

      ylipäätään mun mielestä ehkä arvokkaampaa lapselle nähdä erilaisia hauskoja juhlia kuin että jotenkin tasapäistettäis kaikki tiettyyn samaan kaavaan.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *