Ladataan...

Katsoin tänä aamuna YLEn Inhimillisen tekijän jakson, jossa oli ihana haastattelu Kalevi Rinteen 45 vuoden taipaleesta skitsofrenian kanssa. Siitä heräsi paljon ajatuksia koko terveydenhuoltomallistamme ja sen osittaisesta antiikkisuudesta nykymaailman menossa. http://areena.yle.fi/1-1385184 (kannattaa muuten katsoa tuo haastattelu!)

 

Mietin nimittäin, että kuka on sairas ja mitä voi kutsua sairaudeksi. Sairaus käsitetään somaattisena sairautena, jotain jonka voi diagnosoida ja lääkitä. Lääkeet sitten parantavat. Näinhän terveydenhuolto toimii. Silti esimerkiksi työterveyden tehtävänä on jo nyt ennaltaehkäistä ja katsoa tulevaan. Puuttua ajoissa asioihin.

 

Ööö, tuota, miten sitten skitsofrenia tai vaikka bipolaarisuus on perinteisessä mielessä katsottuna sairaus ja ihminen, jolla on laatikkoon sopivia oireita on siis sairas. Ei nyt ihan täysin käy järkeen.

 

Minulla on verenpainelääkitys, eli minussa on somaattisesti jotain vinksallaan ja sitä voi lääkitä ja siten ehkäistä mahdollisia tulevia ongelmia. Minä siis nappaan pillerin pumpun terveydeksi ja sillä asia avot (noin niinkuin yksinkertaistettuna, tietty elintavat ja muut vaikuttavat mutta se ei nyt ole tässä se pointti).

 

Mutta sitten jos minulla olisikin ajatusmaailma nyrjähtänyt niin, että koen että minua vainotaan vaikka järjellä loogisesti päätellen tiedän että ei se voi olla totta mutta ei se tunne mene silti pois. Tai että missään ei ole mitään mieltä ja nukkuisin vaan. Olisinko minä silloin samalla tavalla somaattisesti sairas? En. Ei tuossa pilleri aamulla ja menoksi toimi. Ei se korjaa. Kainalokeppi se voi olla mutta ei se ennaltaehkäise tulevia mahdollisia ongelmia samoin kuin vaikka verenpainelääkitys.

 

Jos siis tehdään tilanne analyysi design workshop mallilla

  • kuvataan nykytilan ongelma
  • kuvataan ihan ilman mitään rajoiteitteita miten asia pitäisi tehdä
  • kuvataan mitä voisi tehdä, jotta päästäisin kuromaan tuo kuilu umpeen tai rakentamaan siihen edes silta

En nyt sen kummemmin tässä lyhyessä tekstissä lähde tuon syövereihin tai detskuihin mutta tausta-ajatuksena seuraavassa.

 

Lääkitys on pääasiallinen hoitomuoto ja diagnosointi puolestaan avainelementti nykyterveydenhuollossa, myös mielenhallinnan nyrjähtämisiin.

 

Keskusteluterapia, yksin jäämisen ehkäisy, leimojen häviäminen ja normaalin käsityksen laajentaminen. Nuo olisivat ainakin tahtotilassa. Sairaus sanan hävittäminen. Terveydenhuollon sijaan kaikkea mielen hyvinvointiin voisi vaikka kutsua elämänhallinnan palveluiksi. Sen kenttään kuuluu kaikki mielen pahoinvointiin liittyvät palvelut, kaikki.

 

Nykymaailma on monimutkaistunut, globalisoitunut. Netti itsessään on jossain määrin pahoinvoinnin lisääjä vaikka siitä toki paljon hyötyä on, kiistatta. Mielen pahoinvointi, huoli ja ihmetys maailman menosta informaatiotulvan virran vietävänä, ei oo helppoa ei. Ei tätä diagnooseilla tai lääkkeillä voi millään hoitaa.

 

Konkreettisesti kolmannen sektorin eri toimijoiden eli mielenterveysjärjestöjen, omaisjärjestöjen, päihdetyön jne. pitäisi jossain määrin yhdistyä selkeäksi kattopalveluksi, jossa tavoitettaisiin laajempi ihmisjoukko ja laajempi kirjo erilaista mielen pahoinvointia. Toki tuo vaatisi koordinaattorin rooleja ja aikatavalla uutta ajattelua.

 

Terveydenhuollolla tottakai on rooli, mutta pitäisi rehellisesti tunnustaa se mikä se on - lääkintä. Sieltä avoimesti ohjata ja informoida myös kolmannen sektorin palveluihin ja räätälöidä jokaiselle se sopivin vaihtoehto.

 

Yhteiskunta ei meillä täällä pohjolassa kuitenkaan ainakaan perinteisesti ole vapauttanut viranomaisia vastuusta ja siksi elämänhallinnan palvelut olisivat kyllä heidän vastuullaan. Jos nyt vaikka mietitään miten jo muutenkin mielen oksennuspussia vailla olevia ihmisiä pallotellaan KELAn, sossun, terveydenhuollon trampoliinimeressä. Oksettaa varmaan vaan lisää ja pahoinvointi vain yltyy.

 

 

Saadakseen elämänhallinnan ja mielen pahoinvoinnin hoitoa ei ensinnäkään tarvita laatikkoa, eli loppuelämän leimat mitä lääkärin antamat diagnoosit ovat, ne tulisi hälventää. Kyllä asiantuntijan suositus terapiasta tulisi riittää myös tuen saamisen.

 

Kaikenkaikkiaan, mitäs jos elämänhallinnan palvelut ja fyysisen terveyden palvelut ajatellaan niin, että kaikki mieleen ja elämän sujumiseen vaikuttavat asiat ovat yhden katon alla ja fyysisen terveyden palvelut toisen - niiden välillä sitten olisi joka kerroksesta yhdyssilta.

Share
Ladataan...

Ladataan...

Viikkonloppuna olin vapaaehtoisena FinFami Uudenmaan I love me! messujen ständillä. Messuilla on aina kivaa mutta erityisen antoisaa olla jakamassa tietoa, että tukea ja apua on saatavilla. Ja FinFamin uusi lakipaketti esite on aivan loistava!!! Voi kun sellainen olisi ollut olemassa jo vuosia sitten mutta parempi nyt kuin ei koskaan.

Erityisesti keskustelut viikonlopun aikana olivat upeita ja FinFami Uudenmaan Reettaa lainaten, todellakin jäi hyvä pössis viikonlopusta.

Hajatuksia ja ajatuksia kasailtuna. 

Miksi KELAn tukemaa psykoterapiaa, joka on nimenomaan tarkoitettu työikäisille ja tukemaan elämää, ei saa ilman mielenterveys diagnoosia. Siis niin kaistahullua!!! Omaisilla usein on tarve tuohon psykoterapiaan mutta kuka nyt haluaa ottaa jonkun diagnoosin, mikä ei pidä paikkansa, saadakseen KELAn tukea ja lääkäri on silti valmis sen tekemään koska muuten ei saa KELAn tukea. Onko siis tarkoitus, että kaikki jotka haluaa terapiaa maksaa sen itse. En tiedä mutta tulipahan vaan mieleen :)

Miksi sisarukset ovat omaisista unohdetuin ryhmä? Ne, joilla ei ole identiteetti vielä muodostunut eikä se ole koskaan enää ilman mielenterveyomaisuutta sisaruksen sairastumisen jälkeen. Monilla vanhemmilla se tulee kuvaan vasta aikuisena. 

Puhuin äitini kanssa pari päivää sitten tuosta ja olisi niin super upeaa, jos ensimmäisellä sairaalareissulla vanhemmat saisivat vanhemman oppaan ja sisarukset sisaruksen oppaan. Käytäisiin läpi mikä sairaus on kyseessä, mikä on sairaalaan toiminta JA erityisesti mitä tunteita odottaa ja miten hyväksyä ne. Esimerkiksi vanhemmat hädässään automaattisesti ajattelevat väärin miten tukea ja "suojella" niitä niin sanottuja terveitä sisaruksia.

Ja me vaikenemme koska emme halua aiheuttaa lisähuolta perheelle mutta kyllä rakkaat äipät ja iskät - salailun huomaa ;) Ja jos tilannetta ei rehellisesti kommunikoida niin sitä helposti ajattelee kamalampia kuin mitä todellisuus on. Tieto helpottaa tuskaa eniten.

Lisäksi... ja en todellakaan tarkoita pahoittaa kenekään mieltä. Mutta näistä asioista pitäisi puhua suorempaan ja sellaisella tavalla, jota nuoretkin ymmärtävät. Lujaa lempeä tarvitaan vaikka hätä olisikin suuri. Nuoret tiedostavat nykyään mielenterveysongelmien olemassa olon, voivat olla kavereista huolissaan ja asioista puhutaan ja kiinnostusta on. Tähän pitäisi pysytä vastaamaan koska nuorissa kuten kliseinen sananlasku sanoo, on tulevaisuus.

Share
Ladataan...

Ladataan...

Ylianalysointi - suurin asia ehkä joka muuttui pysyvästi kun veli sairastui. Kaikki mitä hän puhuu yhtäkkiä onkin analysoinnin kohde, mitä tuolla tarkoitettiin, pitäisikö huolestua?

 

En usko että tuosta pääsee koskaan eroon. On silti mahdollista erottaa oma elämä ja huoli koska vaikka toisen mieli on toisenlainen niin hän on silti oma, itsenäinen, ihminen. Vastuu aikuisella ihmisellä on lopulta itsellään.

 

Auttaa voi, kuunnella ja yrittää ymmärtää sekä tukea vaikka se olisikin sitten lujaa lempeä.

 

Itse heräsin taas tähän ylianalysointiin kun viimeksi juttelin veljeni kanssa pidempään ja ensimmäistä kertaa koskaan hän puhui kuolemasta. Tosin loppupointti oli että entä jos emme oikeasti kuolekaan niin missä me sitten olemme.

 

 

Niin noh, kun ihminen alkaa olemaan vahvasti keski-ikäinen, isovanhemmat ovat jo kuolleet ja meidän perheessämme myös isä. Tajusin siis, että olenhan minä itsekin pohtinut kuolemaa ja sen merkitystä. Puhunut veljelleni itsenäisen toiminnan puolesta koska ei äiti loputtomiin voi auttaa koska hänkin tulee vanhaksi - ja kyllä hänkin kuolee kuten me kaikki. Ei voi elää sen varassa että kaikki pysyy ennallaan.

 

Eli dah, miksi ihmeessä minä huolestuisin siitä että veljeni yhtäkkiä haluaa keskustella kuolemasta. Olenhan minäkin sitä tehnyt eli me olemme kumpikin normaaleja ikäisiämme ihmisiä tässä suhteessa. Se, että armaalla veikallani on hieman universaalimmat ajatukset keskustelun lopuksi ei lopulta ole kovin merkitsevää. Jos ihmisellä on paljon aikaa ajatella niin kyllä sitä kuka tahansa ajattelee aika paljon ja laajasti!

 

Hyvää perjantaita ja tervetuloa moikkaaman la tai su iltapäivänä I love me! Messuille Helsingin messukeskukseen jossa olen mukana FinFami Uudenmaan osastolla  6s145-13.

Share
Ladataan...

Pages