Ladataan...
Pliis, Like me!

Moi, seuraava teksti kertoo mun viimeaikaisesta toiminnastani...

Nimittäin riitelystä. Nyt puhutaan siis yli kymmenen minuuttia kestävistä sessioista. Alle kymmenen minuutin riidat eivät ansaitse riidan nimeä, ne ovat enemmänkin jotain kinastelun ja väittelyn väliltä. Riitely on tietysti väistämätöntä kaikissa suhteissa, ja nyt olen päässyt harrastamaan sitä sulavasti ihan lähietäisyydeltä. En ole ikinä ymmärtänyt sanontoja "asiat riitelee, ei ihmiset" tai "raise your arguments, not your voice". Kuka äiti Teresa tällaisia keksii, mitä hevonpaskaa! Ihmiset siinä tasan tarkkaan riitelevät, ja sellaisessa tunnemyrskyssä varmasti nousee ääni eikä sisällöllinen sanoma. 

Riitaa edeltää yleensä monen viikon aikana kasautuneet paineet ja ilmapiirin hiljalleen kiristyminen, kunnes matto vedetään jalkojen alta. Asiahan voi olla mikä tahansa - vähän tiuskivammalla äänenpainolla ilmoille heitetty lause, joka ei tietenkään tarkoita heittäjän mielestä yhtään mitään tai vaikka edellisillan seksifetissiohjelma... Pienet asiat tapaavat paisua suuriksi, ja kohta jo keskustellaankin kolme kuukautta sitten pilalle menneestä ruuasta ja siitä oliko vika ruuanlaittajassa,  uunissa vai Jumalassa. 

Mä en yleensä jaksa lähteä riitelemään toisen aloitteesta vaan totean kylmän viileästi, että "nyt ei jaksaisi riidellä". Tarjoan siis selkeästi vastapuolelle mahdollisuuden perääntyä. Johon toinen ei ikinä tartu. En itsekään tarttuisi, jos riita olisi alkanut omasta aloitteestani. Vastausta seuraa uusi hiukan ärsyttävämpi repliikki. Avausrepliikkejä seuraa hetkellisesti luova mykkäkoulu. Tämän tarkoittaa sitä, että kumpikin kerää voimia tulevaan koitokseen, arvioidaan omat voittomahdollisuudet ja vedetään henkeä ennen kuin aletaan syökseä laavaa. Siinä sitä sitten ollaan melko nopeasti keskellä hallitsematonta kaaosta, josta ei voi enää perääntyä, koska oma ego ei anna periksi ei haluta leimaantua heikoksi ja haavoittuvaksi. Nyt on aika tuoda julki kaikki haavoittavimmat asiat "sä et ikinä siivoa" -kommenteista toisen ärsyttävään puhetapaan ja luonteenpiirteisiin. Niin kepeästi luennoidaan kaikki viikkotolkulla toiselta pimitetyt asiat. Ja auta armias, jos toinen keskeyttää. Kumpikaan ei jaksa kuunnella, mitä sanottavaa toisella on, pääasia että saa oman kantansa selväksi.

Sovinto on lähellä, kun suusta ei enää pääse mekaanisten "idiootti, idiootti, hiljaa, hiljaa" -sanojen lisäksi muuta ulos. Hokemat ovat merkki siitä, että toisella ei ole enää mitään fiksua sanottavaa. Kaikki on annettu. Loppupuolella teen yleensä päätöksen, että itkisikö vai eikö. Yleensä itketään. Niinhän se menee, nainen itkee, ja miehen alkaa tehdä mieli kylmää kaljaa. Ja kun riitaa aletaan lopulta vielä puimaan läpi, kumpikaan ei enää muista mitä toinen sanoi, tai mitä itse sanoi eikä ylipäätään mistään mitään. Paitsi että toinen on oikeassa ja toinen väärässä. 

Mutta ai että kun vihan patoumat pääsee purkautumaan. Sitä seuraa niin kevyt olo! Ilman riitoja joutuisi yksin käsittelemään itsenäisesti asioita, joita on mahdotonta käsitellä! Ilman riitoja asiat lakaistaan kerta toisensa jälkeen maton alle ja jossain vaiheessa ne työntyvät väkisin jotakin kautta ulos! Kyllä välillä pitää riidellä niin, että ikkunat paukkuu alta!

Ku tsekkaat onko bae vielä vihainen...

"Ei ole tärkeää kuka riidan aloitti, tärkeämpää on että se saadaan lopetettua".

Totta helvetissä sillä on väliä kuka riidan aloitti!! Syyllinen esiin!

Share
Ladataan...

Ladataan...
Pliis, Like me!

Mun kalenterissa luki alkukesästä "jotain seurustelu & seksi -juttua". Olin siis kesäleirillä ohjaamassa ja vastaamassa 15-vuotiaden nuorten kysymyksiin seurustelusta ja seksistä. Ennen tuota keskustelutuokiota piti palautella mieleen, mitä se rakkaus tuon ikäisenä on tarkoittanut. Tunnelmaan oli onneksi aika helppo virittäytyä vanhojen päiväkirjojen kautta. Tässäpä otteita elämäni eri rakkauksista:

11-VUOTIAANA

Sain just siltä viestin yllättäen. Se oli siks yllättäen ku just mietin, et tykkääks se musta enää. Sit siin viestis luki, et tykkääks mä siit enää ja vastasin et ”no joo”. Sit se lähetti, et ”alaks olee” ja mul meni just saldo enkä voinu enää vastata! Huomen kyl vastaan sil heti ku tulee saldo takas. Kyl mä varmaan alan olee. 

 

13-VUOTIAANA

Eile oli mun elämäni ihanin päivä. Tanssin hitaita discossa Nipan kaa <3<3<3 Nyt se on gallerias ommannu mul kuvan <3 Pitäsköhä mun pyytää sen puhelinnumero? Laitoin jo sen kuvan mun ilmoitustaululle, ja siinä lukee IhQ <3 Sit tekstattii, ni sanoin, et olispa se tääl lämmittämäs. Ni sit se vastas, et "tääl on aika ahdasta, et tarvis olla iha kii, iha halata et mahtuu". Oikeesti must tuntuu, et eläisin unelmaa <3

15-VUOTIAANA

Eile oltii juomas rannas. Sit mul paleli sormet ku ei ollu hanskoi ni Jonppa anto omansa mulle <3 Se oli jo ennen ku se alko juomaa. Sit ku Jonpallaki jääty sormet, ni se laitto kätensä mun hanskan sisää kans <3 Sit se veti mut jossai vaihees sen sylii ja suuteli <3 Se oli mu ensisuudelma. Muut sit lähti menee ni jäätii sin kahdestaa istuu ja pidettii kädest kii <3 Mut sit meidä iskä tuli hakee ja kaikki huusi vaa et lakatkaa nuolemast teijän isä tulee! 

16-VUOTIAANA

Ollaan oltu Antin kans melkei 5kk yhdes ni pitäiskö SE tehdä? Kaikki olettaa, et ollaan jo oltu sillee. Ja kaikki muutki on jo tehny sen! Toisaalt haluun ja toisaalt en haluu. Pitäskö viel odottaa? Eniten pelottaa, et äiti sais tietää. Sattuukohan se? Must tuntuu, et se jättää mut, jos en kohta anna, jos se ei saa mitä haluaa. Ehkä silti odotan viel. Sit ku oon valmis. 

 

17-VUOTIAANA

Katottii tänää Seban kaa leffaa, mut meni hiukan ohi, ku oltii nii himokkaal pääl, hehe. Oli kyl aika kivaa. 

18-VUOTIAANA

En oikee tie haluunko seurustella, en oikee tie mitä haluun. Ehkä soitan sille ja sanon vaa, et en haluais olla enää. Haluisin vaa sillee nähä muitakin. Enkä tajuu miks Jonttuki tekstaa koko ajan...

 

Muistan kyllä elävästi, kun himokkaalla päällä tarkoitti tuntikausia suutelemista ilman kieltä ja tämän renkaanpuhallusliikkeen toistamista niin kauan, että leuat jäivät lukkoon. Ja muistan elävästi, kun poikaystävät vaihtuivat lennosta, koska edellinen röyhtäili liikaa. Ja muistan, kuinka ihanaa oli näyttää kaikille, että me muuten ollaan yhdessä kävelemällä viikkokausia kylki kyljessä, kädet tiukasti toistemme ympärillä, ikään kuin oltaisiin osallistuttu johonkin kolmijalkajuoksuun. Täysin normaalia silloin. 

Hymyilytti lukea vanhoja päiväkirjoja. Samanlainen pieni hölmö oon ollut kuin nämä nuoret, joille tuota keskustelutuokiota pidin. Ja vaikka ajoista on kasvanut, niin kyllä välillä tuntuu ajautuvan samanlaiseen tunteiden vuoristorataan, kun tuolloin teini-ikäisenä. Samanlaisia epävarmuuden tunteita ja itsensä hyväksymisen kanssa kamppailua käy vielä vanhempanakin läpi, ehkä vaan hiukan eri muodossa. Mutta ehkä jokainen voisi kuitenkin yrittää säilyttää tuollaisen 15-vuotiaan lapsekkaan innokkuuden ja kohdata uudet asiat rennolla itsevarmuudella ja ilolla, niin ehkä sitten voi saavuttaa sen oman unelma elämänsä. :')

Share
Ladataan...

Ladataan...
Pliis, Like me!

Tere pitkästä aikaa! 

Kesä on melkein ohi, vaikka tuntuu ettei se vielä alkanutkaan. Mun kesä on sujunut varsin hyvin ja ollut vähän sutinaakin ja kevään masistelut tuntuu tämän ansiosta niin kaukaiselta tapahtumalta!

Täytin hetki sitten 25. Olenko nyt aikuinen? Vuoden alusta saakka kärsin kummallista ikäkriisiä, okei olen kärsinyt sitä jo siitä lähtien, kun täytin 24. Olen jotenkin aina ajatellut, että 25 on sellainen raja-arvo, että siihen mennessä pitää olla elämä hallinnassa ja valmis. Ja aikuinen. 

Löysin laatikosta 10 vuotta sitten itselleni kirjoittaman kirjeen. Toiveista ja haaveista. Suora lainaus itseltäni: "Sitte ku oon 25 ni toivottavasti mul olis poikaystävä ja me suunniteltais häitä ja sit auto ja talo. Ja toivottavasti muistasin kuka Antti on." T: minä 15v. 

No, Antti, yläasteaikainen poikaystävä, always in my mind, koska "arpitatuoin" sen etukirjaimen mun ranteeseen kepillä. 

Ehkä näihin ikäkriiseilyihin on vaikuttanut oma lähipiiri. Kun ystävät alkaa kihlautua, suunnitella häitä, ostaa taloja ja hankkimaan vauvoja, niin itselle tulee kamalan ahdistava ja riittämätön olo. Mulla on pelkästään opintovelka. Oon aina määrittänyt omaa onnellisuuttani kokemani rakkauden kautta, ja jos sitä lempeä ei ole, niin en vaan ole onnellinen. Ihmisen luontainen toiveikkuus saa miettimään, että elämä olisi parempaa jonkun toisen kanssa. Kyllähän ihminen tarvitsee ihmisen. Sen Oikean löytäminen on monelle muullekin yksi elämän tärkein asia. 

Mutta sitten mietin, olisinko tosi onnellinen, jos mulla nyt olisi se kaikki. Auto, asunto, suuri rakkaus ja häät ja vauvat tulossa. Häiden suunnittelu on varmasti ihan parasta ja siitä onnellisesti salaa haaveilen. Mutta mitä sitten tapahtuu? Alttarilla suuteleva hääpari on valmiina astumaan yhdessä uuteen ihanaan elämään, jonka vain Se Oikea mahdollistaa. Heidän rakkautensa uhmaa arkea. Mitä sitten tapahtuu? Eletäänkö sitten onnellisena elämän loppuun asti? En edes osaa haaveilla sen pidemmälle. 

Vaikka jokapäiväinen arki, omat ja muiden kokemukset todistavat toista, en ole koskaan menettänyt uskoa rakkauteen. Mutta itsetuntemuksen, kokemuksien ja iän myötä rakastuminen on yhä vaikeampaa. 

Rakkaudelta odotetaan nykyään niin paljon, että siihen varmasti petytään. Ja pettymyksellä on monet kasvot: avomies, joka ei olekaan niin ihana, se lupaava tyyppi, josta ei koskaan enää kuulunut, se #futurehusband, joka jätti tekstiviestillä. Tekee tosi kipeää, kun rakkaus tekee oharit. Ja monet kestosinkut ovat varmasti saaneet menneisyydessään pahasti näpeilleen ja useammin kuin kerran. 

Silti uskon, että jokainen löytää Sen oikean takuuvarmasti, kun ensin löytää itsensä. Jotta tietää mitä tarvitsee ja mitä hakee. Ja edelliseen onnellisuuskysymykseen vastaus: kukaan ei täydennä sinua, eikä tee sinusta valmiimpaa. Itse pitää täydentää itsensä ennen kuin pystyy rakastumaan ja voimaan hyvin parisuhteessa.  

Ja niin päätin, että 25 ikävuoden nolot kriiseilyt on nyt kriiseilty. Niinkun ystävänikin jo lohdutti, että nyt eletään parasta aikaa, kun valmistuminen siintää kuukausien päässä, lompakossa on omaa rahaa, jonka voi huoletta vielä tuhlata itseensä ja reissailuun ja aikaa löytää itsensä ja se suuri rakkaus. Onni ei piile onnessa vaan sen tavoittelussa, joten on tärkeämpää keskittyä hauskanpitoon (vielä kun on nuori) ja hetkessä elämiseen kuin väkinäiseen Sen Oikean etsimiseen. On hyvä olla päämäärä, mutta matka sinne on yhtä tärkeä. Jo omaksi itseksi tuleminen on elämän pituinen matka.

Kriiseillään uudestaan sitten kymmenen vuoden päästä - kun ne kymmenvuotissuunnitelmaan toiveet ei vieläkään ole toteutunut. 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Pliis, Like me!
Jos mies ei soita, jos mies ei vastaa puhelimeen, jos mies ei vie treffeille, jos mies peruu tapaamisia tai jos mies ottaa ja katoaa, on aika varmaa ettei mies ole kiinnostunut.

On helpompi puhua kauniisti, kuin sanoa suoraan, että "kulta tämä ei toimi, olen kyllästynyt sinuun eikä tilanne tule koskaan muuttumaan". Tämähän mitä ilmeisemmin järkyttäisi ja surettaisi kultaa, mutta ei jättäisi mitään harhakuvia siitä, miten asiat ovat. Tekosyillä kieltäydytään kohteliaasti. Koottuihin selityksiin kuuluu kaikki kiireestä huomaamattomuuteen. Päälisin puolin osa selityksiltä voi jopa vaikuttaa ihan kelvollisilta. 

Entäs sitten ne tapaukset, joista ei ole ihan varma? Pitääkö antaa anteeksi, jos mies unohtaa soittaa? Pitääkö antaa anteeksi, jos mies peruu? Pitääkö antaa anteeksi, jos mies peruu ilmoittamatta mitään? Saako olla vihainen? Jos mies heittäytyy huolimattomaksi? Antaa katteettomia lupauksia? Sanoo asioita, joita ei oikeasti tarkoita. Soitellaan. Nähdään. Ja oravanpyörä jatkaa pyörimistään huomaamattomasti, kunnes et enää odota kenenkään pitävän lupauksiaan. Sitten tuntuu jo nololta huomauttaa asiasta, ettei hän tehnytkään niin kuin lupasi. 

Deittailukuviot on nykyään tehty niin hankaliksi ja armottomaksi. Ei pitäisi olla sellaisen eikä tuollaisen kanssa. Pitäisi antaa saman tien olla, jos toinen tuottaa pettymyksen. Ei me tuollaista kohtelua olla ansaittu. Naisen pitäisi melkein vain istua odottamaan, on miehen asia valita. Odotellessa voidaan  laittautua nätiksi ja räpsytellä silmiä, odottaa ja toivoa, että joku mies valitsee meidät. 

Mutta on niin vaikea olla tekemättä mitään. Naiset haluaa suunnitella ja puhua puhelimessa, juoruta ja juonitella. Ei mulle ainakaan riitä, että pidän korsetin tarpeeksi kireällä ja hiukset huoliteltuna! Enkä usko, että kovinkaan monella sinkkunaisella on miehiä ihan jonoksi asti. Voi mennä pitkäänkin ennen kuin joku mies pyytää ulos. Ja kun vihdoin tapaa lupaavan miehen, on vaikea vain jäädä seuraamaan tilanteen kehittymistä. Samanlaista tilannetta voi joutua odottamaan taas seuraavat kolme vuotta.

Mutta en mä ole mikään tyhmä tyttö. Ymmärrän tietysti millainen miehen pitäisi olla. Tajuan, että miehen pitää olla huomaavainen ja kunnioittaa toisen tarpeita. Miehen kuuluu soittaa, jos on luvannut. Miehen kuuluu vastata puhelimeen, kun sille soittaa. Tiedän, miten asioiden kuuluisi mennä, mikä on oikein ja mikä väärin. Mutta kun mies on valmis tarjoamaan vähemmän mitä on odottanut, on vähän vaikeaa määritellä mikä on liian vähän. 

Joka kerta uskoo tavanneensa rehellisen, luotettavan ja hyvän miehen, joka ei tarkoita pahaa. Kun näkee ensimmäisen merkin huonosta käytöksestä, voi vain toivoa todella ettei se ole sitä mitä luulee sen olevan.

Tärkeintä olisi oppia ymmärtämään, milloin mies todella loukkaa käytöksellään. Miltä itsestä tuntuu? Jos jatkuvasti joutuu olemaan varpaillaan, kun ei luota toiseen, tapailee luultavasti hieman vääränlaista miestä. Jos itkettää enemmän kuin naurattaa, tapailee todellakin vääränlaista miestä. Ihastumisen ja rakastumisen pitäisi tuntua hyvältä eikä masentaa!

Oli melko terapeuttista kirjoittaa menneistä suhteista ja vääränlaisista miehistä. Niiden myötä ymmärsin, että on turhaa ajan ja energian haaskausta selitellä toisen käytöstä tai miettiä todellisia tarkoitusperiä. Ymmärsin, että ei tarvitse juuttua mihinkään harmaaseen alueeseen, kun itse saa sanella mitä seuraavalta suhteeltaan haluaa. Saa itse laatia sellaiset vaatimukset, joista ei tingi, jotta välttyisi samanlaisilta erehdyksiltä jatkossa. 

Esimerkiksi

1. En seurustele miehen kanssa, joka jättää vastaamatta puhelimeen

2. En seurustele miehen kanssa, jolla ei ole aikaa, ja joka unohtaa minut

3. En seurustele miehen kanssa, joka saa minut epäilemään omaa haluttavuuttani

4. En seurustele miehen kanssa, joka on jo kerran torjunut minut

5. En seurustele miehen kanssa, joka ei kohtele minua hyvin ja rakastavasti

Ja uskon, että jokainen, joka uskoo ja pitää silmät auki ja mielen avoimena löytää vielä hyvän ja rakastavan kumppanin. Heti kun lopettaa tuhlaamasta aikaansa vääränlaisiin miehiin. 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Pliis, Like me!

Paljonko jääkarhu painaa? - Niin paljon, että jää murtuu.

Kaikki pitää flirttailusta, mutta harva sen osaa. Mä oon aina ollut naurettavan huono flirttailija. Oikeesti, tämä ei ole vitsi!

Mun flirttailu selvin päin on vaan tosi kiusallista kaikille 10 metrin säteellä oleville. En tiedä miten ja mihin katsoisin. Tai silmiin se katsekontakti kai tulisi luoda, mutta jotenkin alan aina miettimään, että kuinka kauan on luonnollista tuijottaa toista silmiin ilman, että se alkaa olla vähän karmivaa. Ja hermostuksissa sitä päätyy aina tuijottamaan hiukan liian pitkäksi aikaa täysin vääriä paikkoja... Humalassa mun flirttailu riistäytyy useimmiten täysin käsistä ja muistuttaa rohkean tarmokasta kiehnäämistä ja uskaliaita kosketuksia. Mun on jotenkin tosi vaikea käsittää, että flirttailla voi myös ilman mitään lähentymistarkoitusta. 

No mikä tässä hommassa sitten kusee?

1. Keskustelun aloitukset.

Seriously. 90% ihmisistä, joille "flirttailen" ei todellakaan tajua sitä, että yritän flirttailla. Siis silloin kun pysytään vielä sillä hillityllä flirttailualueella.

2. Flirttailu muuttaa vahingossa suuntaa.

Jos se keskustelu ei sitten ota tulta alleen, niin lisään vähän pökköä pesään. Ikävä kyllä, keskustelu muuttaa aika nopeasti suuntaa, niin ja siis ihan väärään suuntaan! Oon sellanen törkyturpa välillä, että päästelen suustani ihan mitä sattuu, ennen kun ehdin loppuun ajatella. Niin joskus sitten saattaa käydä niin, että omat "hauskat" vitsit kuulostaa jo omaan korvaankin vähän turhan ilkeeltä. 

 

3. Romantiikan musertaminen.

Jos joku yrittää sanoa jotain söpöä ja romanttista, jostain syystä mulle tulee tosi usein vaan sellanen kakomisreaktio. Okei se oli liiottelua. En vaan ikinä tiedä mitä vastaisin. Yleensä jotain "heh, pehmeet touhuu". Yleensä keskustelu päättyy siihen.

 

4. Liika yrittäminen.

5. Sexting

Ei vaan tunnu luonnolliselta viestitellä tuhmia, puhumattakaan seksipuheluista! Jos joku kysyy multa, mitä sulla on päällä, niin vastaan tasan sen mitä mulla on päällä - hikiset jumppavaatteet. Sexy enough? Ja mitä tähän sextingiin tulee? Mun viestit on luokkaa: oon jo ihan märkä, lits, läts. 

Share
Ladataan...

Pages