Moi, seuraava teksti kertoo mun viimeaikaisesta toiminnastani…

Nimittäin riitelystä. Nyt puhutaan siis yli kymmenen minuuttia kestävistä sessioista. Alle kymmenen minuutin riidat eivät ansaitse riidan nimeä, ne ovat enemmänkin jotain kinastelun ja väittelyn väliltä. Riitely on tietysti väistämätöntä kaikissa suhteissa, ja nyt olen päässyt harrastamaan sitä sulavasti ihan lähietäisyydeltä. En ole ikinä ymmärtänyt sanontoja ”asiat riitelee, ei ihmiset” tai ”raise your arguments, not your voice”. Kuka äiti Teresa tällaisia keksii, mitä hevonpaskaa! Ihmiset siinä tasan tarkkaan riitelevät, ja sellaisessa tunnemyrskyssä varmasti nousee ääni eikä sisällöllinen sanoma. 

Riitaa edeltää yleensä monen viikon aikana kasautuneet paineet ja ilmapiirin hiljalleen kiristyminen, kunnes matto vedetään jalkojen alta. Asiahan voi olla mikä tahansa – vähän tiuskivammalla äänenpainolla ilmoille heitetty lause, joka ei tietenkään tarkoita heittäjän mielestä yhtään mitään tai vaikka edellisillan seksifetissiohjelma… Pienet asiat tapaavat paisua suuriksi, ja kohta jo keskustellaankin kolme kuukautta sitten pilalle menneestä ruuasta ja siitä oliko vika ruuanlaittajassa,  uunissa vai Jumalassa. 

Mä en yleensä jaksa lähteä riitelemään toisen aloitteesta vaan totean kylmän viileästi, että ”nyt ei jaksaisi riidellä”. Tarjoan siis selkeästi vastapuolelle mahdollisuuden perääntyä. Johon toinen ei ikinä tartu. En itsekään tarttuisi, jos riita olisi alkanut omasta aloitteestani. Vastausta seuraa uusi hiukan ärsyttävämpi repliikki. Avausrepliikkejä seuraa hetkellisesti luova mykkäkoulu. Tämän tarkoittaa sitä, että kumpikin kerää voimia tulevaan koitokseen, arvioidaan omat voittomahdollisuudet ja vedetään henkeä ennen kuin aletaan syökseä laavaa. Siinä sitä sitten ollaan melko nopeasti keskellä hallitsematonta kaaosta, josta ei voi enää perääntyä, koska oma ego ei anna periksi ei haluta leimaantua heikoksi ja haavoittuvaksi. Nyt on aika tuoda julki kaikki haavoittavimmat asiat ”sä et ikinä siivoa” -kommenteista toisen ärsyttävään puhetapaan ja luonteenpiirteisiin. Niin kepeästi luennoidaan kaikki viikkotolkulla toiselta pimitetyt asiat. Ja auta armias, jos toinen keskeyttää. Kumpikaan ei jaksa kuunnella, mitä sanottavaa toisella on, pääasia että saa oman kantansa selväksi.

Sovinto on lähellä, kun suusta ei enää pääse mekaanisten ”idiootti, idiootti, hiljaa, hiljaa” -sanojen lisäksi muuta ulos. Hokemat ovat merkki siitä, että toisella ei ole enää mitään fiksua sanottavaa. Kaikki on annettu. Loppupuolella teen yleensä päätöksen, että itkisikö vai eikö. Yleensä itketään. Niinhän se menee, nainen itkee, ja miehen alkaa tehdä mieli kylmää kaljaa. Ja kun riitaa aletaan lopulta vielä puimaan läpi, kumpikaan ei enää muista mitä toinen sanoi, tai mitä itse sanoi eikä ylipäätään mistään mitään. Paitsi että toinen on oikeassa ja toinen väärässä. 

Mutta ai että kun vihan patoumat pääsee purkautumaan. Sitä seuraa niin kevyt olo! Ilman riitoja joutuisi yksin käsittelemään itsenäisesti asioita, joita on mahdotonta käsitellä! Ilman riitoja asiat lakaistaan kerta toisensa jälkeen maton alle ja jossain vaiheessa ne työntyvät väkisin jotakin kautta ulos! Kyllä välillä pitää riidellä niin, että ikkunat paukkuu alta!

Ku tsekkaat onko bae vielä vihainen…

”Ei ole tärkeää kuka riidan aloitti, tärkeämpää on että se saadaan lopetettua”.

Totta helvetissä sillä on väliä kuka riidan aloitti!! Syyllinen esiin!

Tere pitkästä aikaa! 

Kesä on melkein ohi, vaikka tuntuu ettei se vielä alkanutkaan. Mun kesä on sujunut varsin hyvin ja ollut vähän sutinaakin ja kevään masistelut tuntuu tämän ansiosta niin kaukaiselta tapahtumalta!

Täytin hetki sitten 25. Olenko nyt aikuinen? Vuoden alusta saakka kärsin kummallista ikäkriisiä, okei olen kärsinyt sitä jo siitä lähtien, kun täytin 24. Olen jotenkin aina ajatellut, että 25 on sellainen raja-arvo, että siihen mennessä pitää olla elämä hallinnassa ja valmis. Ja aikuinen. 

Löysin laatikosta 10 vuotta sitten itselleni kirjoittaman kirjeen. Toiveista ja haaveista. Suora lainaus itseltäni: ”Sitte ku oon 25 ni toivottavasti mul olis poikaystävä ja me suunniteltais häitä ja sit auto ja talo. Ja toivottavasti muistasin kuka Antti on.” T: minä 15v. 

No, Antti, yläasteaikainen poikaystävä, always in my mind, koska ”arpitatuoin” sen etukirjaimen mun ranteeseen kepillä. 

Ehkä näihin ikäkriiseilyihin on vaikuttanut oma lähipiiri. Kun ystävät alkaa kihlautua, suunnitella häitä, ostaa taloja ja hankkimaan vauvoja, niin itselle tulee kamalan ahdistava ja riittämätön olo. Mulla on pelkästään opintovelka. Oon aina määrittänyt omaa onnellisuuttani kokemani rakkauden kautta, ja jos sitä lempeä ei ole, niin en vaan ole onnellinen. Ihmisen luontainen toiveikkuus saa miettimään, että elämä olisi parempaa jonkun toisen kanssa. Kyllähän ihminen tarvitsee ihmisen. Sen Oikean löytäminen on monelle muullekin yksi elämän tärkein asia. 

Mutta sitten mietin, olisinko tosi onnellinen, jos mulla nyt olisi se kaikki. Auto, asunto, suuri rakkaus ja häät ja vauvat tulossa. Häiden suunnittelu on varmasti ihan parasta ja siitä onnellisesti salaa haaveilen. Mutta mitä sitten tapahtuu? Alttarilla suuteleva hääpari on valmiina astumaan yhdessä uuteen ihanaan elämään, jonka vain Se Oikea mahdollistaa. Heidän rakkautensa uhmaa arkea. Mitä sitten tapahtuu? Eletäänkö sitten onnellisena elämän loppuun asti? En edes osaa haaveilla sen pidemmälle. 

Vaikka jokapäiväinen arki, omat ja muiden kokemukset todistavat toista, en ole koskaan menettänyt uskoa rakkauteen. Mutta itsetuntemuksen, kokemuksien ja iän myötä rakastuminen on yhä vaikeampaa. 

Rakkaudelta odotetaan nykyään niin paljon, että siihen varmasti petytään. Ja pettymyksellä on monet kasvot: avomies, joka ei olekaan niin ihana, se lupaava tyyppi, josta ei koskaan enää kuulunut, se #futurehusband, joka jätti tekstiviestillä. Tekee tosi kipeää, kun rakkaus tekee oharit. Ja monet kestosinkut ovat varmasti saaneet menneisyydessään pahasti näpeilleen ja useammin kuin kerran. 

Silti uskon, että jokainen löytää Sen oikean takuuvarmasti, kun ensin löytää itsensä. Jotta tietää mitä tarvitsee ja mitä hakee. Ja edelliseen onnellisuuskysymykseen vastaus: kukaan ei täydennä sinua, eikä tee sinusta valmiimpaa. Itse pitää täydentää itsensä ennen kuin pystyy rakastumaan ja voimaan hyvin parisuhteessa.  

Ja niin päätin, että 25 ikävuoden nolot kriiseilyt on nyt kriiseilty. Niinkun ystävänikin jo lohdutti, että nyt eletään parasta aikaa, kun valmistuminen siintää kuukausien päässä, lompakossa on omaa rahaa, jonka voi huoletta vielä tuhlata itseensä ja reissailuun ja aikaa löytää itsensä ja se suuri rakkaus. Onni ei piile onnessa vaan sen tavoittelussa, joten on tärkeämpää keskittyä hauskanpitoon (vielä kun on nuori) ja hetkessä elämiseen kuin väkinäiseen Sen Oikean etsimiseen. On hyvä olla päämäärä, mutta matka sinne on yhtä tärkeä. Jo omaksi itseksi tuleminen on elämän pituinen matka.

Kriiseillään uudestaan sitten kymmenen vuoden päästä – kun ne kymmenvuotissuunnitelmaan toiveet ei vieläkään ole toteutunut.