Riiteleminen

Moi, seuraava teksti kertoo mun viimeaikaisesta toiminnastani…

Nimittäin riitelystä. Nyt puhutaan siis yli kymmenen minuuttia kestävistä sessioista. Alle kymmenen minuutin riidat eivät ansaitse riidan nimeä, ne ovat enemmänkin jotain kinastelun ja väittelyn väliltä. Riitely on tietysti väistämätöntä kaikissa suhteissa, ja nyt olen päässyt harrastamaan sitä sulavasti ihan lähietäisyydeltä. En ole ikinä ymmärtänyt sanontoja ”asiat riitelee, ei ihmiset” tai ”raise your arguments, not your voice”. Kuka äiti Teresa tällaisia keksii, mitä hevonpaskaa! Ihmiset siinä tasan tarkkaan riitelevät, ja sellaisessa tunnemyrskyssä varmasti nousee ääni eikä sisällöllinen sanoma. 

Riitaa edeltää yleensä monen viikon aikana kasautuneet paineet ja ilmapiirin hiljalleen kiristyminen, kunnes matto vedetään jalkojen alta. Asiahan voi olla mikä tahansa – vähän tiuskivammalla äänenpainolla ilmoille heitetty lause, joka ei tietenkään tarkoita heittäjän mielestä yhtään mitään tai vaikka edellisillan seksifetissiohjelma… Pienet asiat tapaavat paisua suuriksi, ja kohta jo keskustellaankin kolme kuukautta sitten pilalle menneestä ruuasta ja siitä oliko vika ruuanlaittajassa,  uunissa vai Jumalassa. 

Mä en yleensä jaksa lähteä riitelemään toisen aloitteesta vaan totean kylmän viileästi, että ”nyt ei jaksaisi riidellä”. Tarjoan siis selkeästi vastapuolelle mahdollisuuden perääntyä. Johon toinen ei ikinä tartu. En itsekään tarttuisi, jos riita olisi alkanut omasta aloitteestani. Vastausta seuraa uusi hiukan ärsyttävämpi repliikki. Avausrepliikkejä seuraa hetkellisesti luova mykkäkoulu. Tämän tarkoittaa sitä, että kumpikin kerää voimia tulevaan koitokseen, arvioidaan omat voittomahdollisuudet ja vedetään henkeä ennen kuin aletaan syökseä laavaa. Siinä sitä sitten ollaan melko nopeasti keskellä hallitsematonta kaaosta, josta ei voi enää perääntyä, koska oma ego ei anna periksi ei haluta leimaantua heikoksi ja haavoittuvaksi. Nyt on aika tuoda julki kaikki haavoittavimmat asiat ”sä et ikinä siivoa” -kommenteista toisen ärsyttävään puhetapaan ja luonteenpiirteisiin. Niin kepeästi luennoidaan kaikki viikkotolkulla toiselta pimitetyt asiat. Ja auta armias, jos toinen keskeyttää. Kumpikaan ei jaksa kuunnella, mitä sanottavaa toisella on, pääasia että saa oman kantansa selväksi.

Sovinto on lähellä, kun suusta ei enää pääse mekaanisten ”idiootti, idiootti, hiljaa, hiljaa” -sanojen lisäksi muuta ulos. Hokemat ovat merkki siitä, että toisella ei ole enää mitään fiksua sanottavaa. Kaikki on annettu. Loppupuolella teen yleensä päätöksen, että itkisikö vai eikö. Yleensä itketään. Niinhän se menee, nainen itkee, ja miehen alkaa tehdä mieli kylmää kaljaa. Ja kun riitaa aletaan lopulta vielä puimaan läpi, kumpikaan ei enää muista mitä toinen sanoi, tai mitä itse sanoi eikä ylipäätään mistään mitään. Paitsi että toinen on oikeassa ja toinen väärässä. 

Mutta ai että kun vihan patoumat pääsee purkautumaan. Sitä seuraa niin kevyt olo! Ilman riitoja joutuisi yksin käsittelemään itsenäisesti asioita, joita on mahdotonta käsitellä! Ilman riitoja asiat lakaistaan kerta toisensa jälkeen maton alle ja jossain vaiheessa ne työntyvät väkisin jotakin kautta ulos! Kyllä välillä pitää riidellä niin, että ikkunat paukkuu alta!

Ku tsekkaat onko bae vielä vihainen…

cd7d5rsviaamsk5.jpg

”Ei ole tärkeää kuka riidan aloitti, tärkeämpää on että se saadaan lopetettua”.

Totta helvetissä sillä on väliä kuka riidan aloitti!! Syyllinen esiin!

Kommentit (1)
  1. kyllä mä oon muistanut mitä kukin on sanonnut ja auta armias ne on sit yleensä vedetty seuraavassa riidassa esiin

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *