Ladataan...
Polka dots

 

Arkeen on helppo unohtua. Tehdä ne samat asiat joka päivä. Sama askelmäärä kotoa toimistolle. Toimistolta ruokakauppaan tai salille. Illallinen, ja nukkumaan mielellään kymmeneltä. 

Ehkä jossain mielen perukoilla muistaa, että joskus oli muutakin. Jotain erilaista. Mutta sekin tuntuu kaukaiselta. Hallitsemattomalta. Epätodelliselta. Ei siltä tutulta ja turvalliselta. 

Viime viikolla lensin Istanbuliin. Reissu oli ollut tiedossa jo kuukausia, mutta sen kaiken kiireen ja arkijumiutumisen keskellä ruvennut tuntumaan taas yhdeltä suoritukselta, mihin pitäisi pystyä taipumaan. Lentokoneessa nukahdin jo ennen nousua ja näin unta kaikista niistä asioista, joita siellä arjessa odotti, jotka pitää tehdä heti kun palaan. 

Sitten löysin itseni Istanbulin täyteen ahdetuilta kaduilta. Kuuntelin kaiken hälinän alleen peittävää rukouslaulua ja muistin:

Että elämä voi olla niin paljon enemmänkin. Niin paljon muutakin kuin se mitä jo tietää, mitä tekee päivästä toiseen. Ja vaikka kuinka pitäisi niistä rutiineistaan ja tuntisi onnenhetkiä myös aamun ruuhkabussissa, on välillä hyvä olla jossain ihan muualla. Olla hetken aikaa kuin joku muu, tehdä jotain ihan peruspäivästä poikkeavaa ja löytää itsestään jotain uutta. 

Istanbulissa kaivoin pitkästä aikaa kameran esiin ja Istanbulissa ne aiemmassa postauksessa kaipailemani tavoitteet ja unelmat alkoivat hiljalleen hahmottua. 

Ihana, ihana Istanbul. 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Polka dots

 

Syyskuussa päivät liikuivat huimaa vauhtia. Viikonloppuisin oli vuorotellen häitä, ristijäisiä ja nimijuhlia. Arkipäivisin niin paljon töitä, että päässä humisi. Teki mieli ihmetellä niihin ne  katosivat. Se arki, joka ei ollut täynnä ylimääräisiä työtunteja ja ne viikonloput, jolloin ajan kulumista eivät vielä konkretisoineet uudet ihmiset ja sukunimet. Mutta kun siihen ihmettelyyn saakka kerkesin, oli jo koko syyskuu kadonnut. 

Syyskuussa täytin myös 33 vuotta. En oikein tiedä mitä ajatella uudesta numerosta. Kolmekymmentäkolme tuntuu niin suurelta, mutta toisaalta vielä kovin vähäiseltä numerolta.  Samaan aikaan tekisi taas mieli ihmetellä sitä aikaa, joka kiidätti tänne saakka, mutta samalla oma ikä tuntuu loogiselta. Moni aiempi ikävuosi on jo ikuisuuden takana. 

En myöskään osaa vielä asettaa mitään tarkkoja tavoitteita ja unelmia tälle uudelle iälle. Samassa iässä vanhemmillani oli neljä lasta, asuntolaina, yhdentoista vuoden avioliitto ja avioero odottamassa kolmen vuoden päässä. Ja tässä aivan samassa iässä moni on vielä opiskellut uuden ammatin tai  vasta tapaamassa niitä ihmisiä, joista tulee oman elämän tärkeimpiä. 

Jotenkin kuitenkin uskon, että aika ei vain kiidä, se myös venyy. Että ne tavoitteet, ne unelmat, tulevat luonnostaan. Omalla ajallaan. 

 Mekko - Yumi Kim

Share
Ladataan...

Ladataan...
Polka dots

 

1. Ensin katosi Fazerin keksisuklaa, nyt Café Picnicin uuniperunoista kylmäsavulohimahdollisuus. Mikä tällä universumilla on herkkujani vastaan? Poistamalla kylmäsavulohen Café Picnic tuli myös tuhonneeksi minulle hyvin rakkaan perinteen: Aina oikein surkean päivän päätteeksi olen ostanut uuden dekkaripokkarin ja kadonnut yhden (KYLMÄSAVULOHITÄYTTEISEN) uuniperuna-aterian ajaksi lähimpään picniciin. Ja ei, lämminsavulohi ei ole yhtään sama asia. 

2. Ne Foodoran kaduilla jaettavat alennuskoodit. Ne, joista ehtii innostua (koska kahdeksan euron alennus jo oikeuttaa tilaamaan safkat. Sehän on oikeastaan säästöä), valita ruuat ja sitten huomata, että se koodi on vain uusille asiakkaille. Sitten ottaa ihan sairaasti päähän ja on nälkä, koska olen just niin pikkumainen, että tällaisen pettymyksen jälkeen jätän tilauksen kokonaan tekemättä. 

3. Pääsykokeiden poistiputus. Ei olisi aikanaan oikiksen ovet avautuneet ylioppilastodistuksella. Sen sijaan sisäänpääsy lohkesi omalla motivaatiolla, priorisoinnilla ja ahkeruudella. Niillä samoilla voimavaroilla tuli pungerrettua myös yliopistosta ulos. Tietenkin sen ahkeroinnin olisi voinut aloittaa aiemmin ja panostaa ylioppilastodistukseen, mutta ihanko oikeasti 15-18- vuotiaana tehtyjen päätösten tulisi sanella loppuelämä? Suoraan sanottuna aika hanurista, että tulevaisuudessa entinen seiskan oppilas ei ehkä voikaan todeta, että "kyllähän mä voin tehdä mitä tahansa" ja myös tehdä niin. Sen sijaan se ylioppilastodistus sanelee siitä eteenpäin mihin sä olet "riittävän hyvä". Tiputetaan mieluummin ylioppilaskokeet (lukiotodistus kertoo muutenkin enemmän) ja säilytetään pääsykokeet. Lukiolaisten liittokin voisi muistaa edustavansa kaikkia lukiolaisia, ei vain niitä kympin oppilaita. 

4. Kengättömyys. En muista milloin viimeksi minulla olisi ollut näin onnettoman vähän käyttökenkiä. Tilannetta tosin saattaisi parantaa, jos roudaisin korkolaputettavaksi sen noin puoli tusinaa kenkiä, joiden suutarille viemistä olen suunnitellut jo vuosia hetken.

5. Sellainen yleinen tietämättömyys. Ensi sunnuntaina olen 33-vuotias ja ei kyllä nyt hajuakaan, että mihin suuntaan tässä pitäisi lähteä. Nämä kolmekymppisyyden alkuvuodet ovat siitä ihania, että vielä ehtii ja voi vaikka mitä, mutta eivät ne ihan yhtä sallivan aikatauluttomia ole kuin kaksikymppiset, jolloin pystyi olemaan ihan tuhannen ulalla aivan kaikesta ja ihan oikeasti ei ollut kiire tehdä yhtään mitään päätöksiä. (Tosin eihän sitä silloin tajunnut vaan olin jatkuvasti ihan hajalla ja kierroksilla, että pitäisi olla jo tehnyt vaik mitä).

  

 

 

Share
Ladataan...

Pages