Ladataan...
Polka dots

 

 

Olen lukenut vanhoja kirjasuosikkeja. 

On paljon kirjoja, jotka ovat muovanneet minua minuksi. Yksi niistä on David Nichollsin One day (suomennettuna; Sinä päivänä).

Syksyllä 2010 asuin Grazissa, Itävallassa. Kaupungissa, joka oli vuorten ympäröimä ja jonka rakennukset muistuttivat piparkakkutaloja. Olin opiskeluvaihdoksi kutsutulla hengähdystauolla elämästäni Suomessa. Elämästä, joka oli niin monin tavoin hurjan hyvä, mutta joka ei kuitenkaan tuntunut enää minulta.

Graz oli minun. Hullaannuin sen kauneuteen,  itävaltalaiseen järjestelmälliseen rentouteen ja siihen, että jokaisessa kadunkulmassa oli pieni leipomo. Ja sen kirjakauppaan. Sellaiseen suureen valoisaan kirjakauppaan, jossa saattoi olla lähes kaikki mahdolliset ja mahdottomat kirjat.

Sieltä valitsin mukaani One Dayn. 

On 15.7.1988. Ystävät Emma ja Dexter ovat 22-vuotiaita,  juuri valmistuneet yliopistosta ja hetken tulevaisuus on vain mahdollisuuksia. Mutta missä he ovat samana päivänä vuoden päästä? Entä kymmenen tai kahdenkymmenen? 

Mitä tapahtuu aina heinäkuun viidessätoista päivä? Missä on älykäs, nokkela ja epävarma Emma, missä on hurmaava ja itsevarman eksynyt Dexter? Roomassa, Pariisissa vaiko takaisin lapsuuskodin vanhassa huoneessa? Yhdessä, erikseen, ystävinä?  Mitä he ovat tehneet, saavuttaneet, menettäneet? Säilyykö heidän välisensä yhteys, kun heidän maailmansa erkanevat yhä kauemmaksi? 

One Day on kasvutarina, se on rakkaustarina, se on kertomus itsensä löytämisestä ja siitä eksymisen tunteesta, kun huomaa kadonneensa jonnekin nuoruuden ja aikuisuuden, unelmien ja todellisuuden välimaastoon. Se on tarina siitä, miten yksi vuosi voi muuttaa paljon tai ei mitään. 

One day on niitä kirjoja, että vaikka melkein muistan seuraavan lauseen ulkoa, tunnen viimeisellä sivulla lukeneeni juuri jotain todella ainutlaatuista. 

 

What's up?' he asked.

'Nothing. Oh, nothing. Just...' She looked up at him. 'I thought I'd finally got rid of you.'

'I don't think you can.' he said

Share
Ladataan...

Ladataan...
Polka dots

 

”Oho, me ollaan Roomassa!” Samoin poikakaverille reissun toisena päivänä. 

Oho tosiaan.

Tiesin kyllä, että olin pakannut laukkuni, istunut lentokoneessa, ajanut taksilla läpi öisen kaupungin, herännyt aamulla kadulta kuuluvaan italialaiseen huutoon, tapastellut Colosseumilla ja syönyt alle vuorokaudessa vuoden tarpeiksi mozzarellaa. En vain ollut oikein tuntenut olevani muualla.

Aamulla olin ajatellut aivan ensimmäiseksi erästä työjuttua, heti seuraavaksi sitä, jäikö leivänpaahdin seinään.  Colosseumilla mietin, että voinko ekana työaamuna ihan oikeasti luottaa länsimetroon. 

Huolehtiminen ei katso sen hetkistä maantieteellistä sijaintia. Stressiä ei kiinnosta, että nyt on vihdoin se loma. Kun ajatukset junnaa yhtä ja samaa, sitä tuttua vanhaa, ei tunnu että olisi muualla

Tästä blogistakin on muotoutunut kuin huomaamatta ”Satunnainen päiväkirja stressiin sairastuneen ihmisen elämästä”

Sitä en tahdo. En oikealle elämälläni. En tälle blogillekaan. 

”Jos vaikka aloitetaan siitä, että alat taas käydä siellä joogassa” Oli poikaystävän ehdotus.

Aloitetaan siitä. 

Ps. Roomassa myös ostin antiikkimarkkinoilta hetken mielijohteesta ikivanhan maalauksen (todellisen taideteoksen kuten sitä itse kutsun. Matkaseuralaisen reaktio oli ehkä hiukan laimeampi) ja yritin hengittää paljon. Ja aivan erityisen paljon tuota jumalaista valoa.

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Polka dots

 

Kun annetaan lahjoja kavereiden kesken, lahjakortti on tyhmä lahja.

Enkä nyt puhu sellaisista spesifeistä lahjakorteista, joilla halutaan tarjota tietty tavara, ravintolaillallinen, tai vaikka joku elämys, vaan sellaisista avoimista S-ketju/Stocka-lahjakorteista, joilla voi ostaa mitä nyt ostaakaan.

Avoin lahjakortti on mielestäni hyvä lahja, jos se oikeasti tulee tarpeeseen, jos sen saaja voi oikeasti käyttää sen johonkin mitä tarvitsee tai arkielämästä poikkeavaan pieneen luksukseen. Opiskeluaikana, kun kaikki olivat ihan pa, oli ihan ookoo, että lahjapennit kerättiin yhteen kekoon ja ostettiin lahjakortti. Lahjakortti, jolla sen saaja saattoi hankkia itselleen jotain, mihin muuten ei olisi ollut varaa (tai ihan vain ruokaa). 

Mutta nyt, kun köyhistä opiskelijoista on kasvanut ihan hyvin tienaavaa porukkaa, tuntuu lahjakortti hiukan irvokkaaltaEttä tässä me keskivertoa paremmin tienaavat nyt annetaan toiselle keskivertoa paremmin tienaavalle lahjakortti, jolla se hankkii itselleen "jotain".

Lahjoja on ihana antaa ja niitä on myös kiva saada. Mutta kun antaa kaverille lahjan, olisi kiva ajatella, että se lahja on jotenkin merkityksellinen sille toiselle,  tai että lahjan antaja on ajatellut juuri tämän asian ilahduttavan minua. Että se ei ole mitä vain. Silloin kun avoin lahjakortti annetaan henkilölle, jolle se ei oikeastaan edes merkitse mitään, tuntuu koko "lahjan antaminen" vain turhalta, irvokkaalta (uusi lempisanani selkeästi) varallisuuden edestakaisin siirtelyltä. Koska sitähän se vähän on. Avoin lahjakortti on lähes sama asia kuin käteinen, tosin se ei vain käy yhtä moneen paikkaan kuin riihikuiva raha. Oikeastaan olisi siis parempi antaa suoraan rahaa, jos ajatuksena on, että hanki tällä itsellesi jotain kivaa. (Mutta rahan antaminen ystävälle vasta tuntuukin oudolta). 

Toisaalta, onko kuitenkin niin, että olennaisinta lahja(korti)n antamisessa on osoittaa, että muisti ja välitti, vaikka ei nyt mitään tarkempaa lahjaa lähtenytkään miettimään? Mutta sitten, onko aina edes pakko antaa lahja?  

 

Share
Ladataan...

Pages