SYNNYTYS YKSIN

Sieltähän ne synnytysten lisärajoitukset sitten tulivat. Eilen HUS rajasi, että tukihenkilö ei enää pääse mukaan sektioon tai synnyttäneiden osastolle. Vaikka tähän uutiseen oli yrittänyt jo etukäteen varautua, ei se varautuminen estänyt sitä täydellistä romahdusta ja surua johon eilen tipahdin. En nyt ihan heti muista milloin olisin viimeksi joutunut haukkomaan henkeä huutoitkun vuoksi. Sillä täydelliseksi huutoitkuksi se meni. Jossain vaiheessa oli ihan pakko sulkea ikkuna etteivät naapurit hälytä apua.

Meidän bebe on pysytellyt tiukasti perätilassa herttamallisen kohdun vuoksi. Ulkokäännökseen ei tästä johtuen edes ryhdytty, vaan sektiopäivä sovittiin huhtikuun puolivälin kieppeille. Eilisen rajauksen vuoksi tämä siis tarkoittaa, että lapsen isä ei pääse synnytykseen eikä sairaalaan ylipäätänsä. Isän ja lapsen ensitreffit ovat Espoon sairaalan parkkipaikalla  kotiutumispäivänä, milloin ikinä se sitten sektiotoipumisen ja lapsen sokeriarvojen vuoksi onkaan. Tuntuu aivan utopistiselta joutua edes kirjoittamaan näin.*(edit. Nyt HUS:n sivuilla lisäys, että tapaaminen pyritään varmistamaan ennen äidin ja lapsen osastolle siirtymistä. Lisäys postauksen lopussa).

Tiedän ja järjellä ymmärrän pitkälti ne syyt, joiden vuoksi rajoitukset on tehty. Tiedän, miten tärkeää on suojata terveydenhuollon henkilökuntaa  tartunnoilta ja miten suurin osa meistä joutuu tekemään uhrauksia tätä yhteistä vihollista vastaan käydyssä taistelussa. Tiedän.

Silti tämä tuntuu aivan helvetin epäreilulta. Täysin sietämättömältä ja kohtuuttomalta. Koska vaikka tätä voi järjellä perustella, ei sitä vain pysty tunnetasolla ymmärtämään. Enkä ehkä ihan järjelläkään ymmärrä, että miten tukihenkilö, joka on ollut äidin kanssa synnytystä edeltävät viikot kontaktissa, aiheuttaisi näin suuren riskin. En edes oikein halua ymmärtää.

Isä menettää oman lapsensa syntymän ja mahdollisuuden osallistua lapsen elämän ensimmäisiin päiviin.

Lapsi ei pääsekään leikkauksesta (mikäli hyväkuntoinen) isän ihokontaktiin minun paikkaukseni ajaksi, vaan hän on sen aikaa, niin missä?

Kun toivun leikkauksesta, ei lasta kanssani hoitamassa ja minua tukemassa ole omaa puolisoa vaan luultavasti tilanteesta ylikuormitetut kätilöt. Samalla myös sektio, johon aina eiliseen asti suhtauduin luottavaisesti, on ruvennut paniikkipelottamaan.

Mitä jos jotain menee pieleen, jotain odottamatonta tapahtuu minulle tai lapselle. Mitä silloin tapahtuu?

Yhtäkkiä ajattelen lapsen syntymää ja ensimmäisiä päiviä jonain mitkä vain pitää ”hoitaa nopeasti alta pois”.

Ei tämän näin pitänyt mennä.

*HUS:n sivuille lisätty: Tukihenkilölle / puolisolle pyritään järjestämään mahdollisuus nähdä vastasyntynyt suunnitellun keisarileikkauksen jälkeen ennen äidin ja vastasyntyneen siirtymistä synnyttäneiden osastolle. Tukihenkilölle ilmoitetaan ajankohta puhelimitse noin puoli tuntia ennen tätä aikaa, jotta hän ehtii saapua paikalle. Sairaalan tiloissa ei voi odottaa tapaamista.

Kommentit (8)
  1. On kyllä niin totaalisen kurjaa tämä. Saan kiinni jokaisesta ajatuksestasi. Minäkin ymmärrän, mutta en sitten kuitenkaan aivan. 🙁 Olen todella pahoillani puolestanne. Paljon paljon sisua ja voimia, ja toivon sydämeni pohjasta, että synnytyksestä muodostuu näissä olosuhteissa niin hyvä kokemus kuin voi.

    Itselläni on laskettu aika syyskuun lopulla, ja tällä hetkellä puolisolta on jäämässä väliin (1. Lapsen) (2.) rakenneultra. Sekin harmittaa, ja kun ultraa ajattelee, hulahtaa läpi välittömästi pelko, miten selviän poliklinikalta omin jaloin ulos, jos kaikki ei olekaan hyvin. Tunnistan tähän liittyen siis hyvin myös tuon ajatuksen, että tilanteen sietämiseksi ja pelon hallitsemiseksi asiaa alkaa ajattelemaan vain jonakin hoidettavana hommana, joka pitää suorittaa alta pois.

  2. Kamala tilanne. En voi kuin tuntea ääretöntä myötätuntoa sinua ja puolisoasi kohtaan. Sektio sinänsä on oman kahden keisarileikkauksen kokemuksellani siedettävä myös ilman tulihenkilöä (esikoisen leikkaukseen isää ei päästetty mukaan, vaikkei kyseessä ollutkaan hätäsektio vaan kiireellinen), mutta ensihetket osastolla (ok, ensipäivät!) olisivat ainakin minulla olleet todella vaikeita ilman puolisoani. Mutta kaikesta selviää! Tsemppiä sinulle synnytykseen ja voimia jaksaa kummallisessa ja ehkä pelottavassakin tilanteessa. Onneksi sairaala-aika on (yleensä) kuitenkin verrattain lyhyt, vaikkei se siltä osastolla ehkä tunnukaan.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *