Ylipainoisen identiteetti

Laitoksellamme (siis yliopiston laitoksella, en mä sentään suljetulle ole päätynyt) otettiin muutama viikko sitten uudet ”koulukuvat”, jotka päätyvät koristamaan naamaseinää toimistokäytävälle. Tarkoitus oli siis päivittää sekä opiskelijoiden että henkilökunnan kuvat uusiin ja liittää niihin yhteystiedot. Kuvan sai myös omaan käyttöön ja se tupsahti sähköpostiini pari päivää sitten. Vaikka olin sen kuvaustilanteessa nähnyt ja hyväksynyt, olin silti vähän järkyttynyt: näytänkö mä tosiaan noin lihavalle?! Nyt kuvasta minua tuijotti jotenkin turvonneen ja pinkeän näköinen nainen, vähän niin kuin ihon ja lihasten väliin olisi puhallettu ilmaa. Kaula oli kadonnut jonnekin (ja mulla on aina ollut ihanan pitkä kaula!) ja puolilähikuvassa näytin vain möykylle jonka naama näytti etäisesti tutulle. Ja tämän kuvanko pitäisi sitten koristaa koulumme seinää viimeiset opiskeluvuoteni?!

Minulla ei koskaan ole ollut mikään laihan tai hoikan tytön identiteetti, siitä lähtien kun aloin omaa vartaloani ymmärtää suhteessa muihin olen aina pitänyt itseäni jotenkin isona. Mutten koskaan suoranaisen lihavana. Ja silloinkin kun ajattelin olevani ”läski” oli se rasva kertynyt mielestäni tiettyyn paikkaan (vatsanseudulle) eikä niinkään määrittänyt koko ruumiinkuvaani. Nyt olen lihavimmillani ja painavimmillani (tosin en ole punninnut itseäni aikoihin, ihan asiaa vältelläkseni) kuin koskaan, ja minun on vaikea välillä uskoa peilin ja erityisesti valokuvien esittämää kuvaa itsestäni. Omassa päässäni näytän edelleen samalle kuin viitisentoista kiloa sitten, en erityisen hoikalta, mutta mukavan naiselliselta ja kuitenkin sopusuhtaiselta vaikka vararasvaakin olisi. Mietin, että onko siinä syy miksi en ole saanut pudotettua painoa? Koska en näe itseäni erityisen lihavana, en ole kokenut suurta painetta myöskään painoa pudottaa vaan olen elellyt kuten ennenkin.

Tiedän olevani liian ankara itseäni kohtaan, ja että muut eivät ruodi ulkonäköäni yhtä armottomasti. Enhän itsekään mieti tapaamistani ylipainoisista ihmisistä, että onpa pahan näköinen. Monille pieni pyöreys jopa näyttää sopivan, vaikka mistä minä tiedän millaisia ulkonäkökomplekseja kenelläkin on. Itseäni en osaa nähdä mukavan pehmoisena, vaan olen mielestäni nimenomaan jotenkin turvonneen ja — väärän näköinen. Voin nähdä sen entisen tytön hautautuneena sinne jonnekin liikakilojen alle, ja haluaisin uskoa että voin vielä kaivaa hänet esiin. En vain tajunnut, että se olisi näin uskomattoman vaikeaa, ja tekisi näin kipeää.