Kun maailma muuttui huurteiseksi

 

 

 

Sinä päivänä kun maailma muuttui huurteiseksi piti pukea untuvatakki ja vetää toppahousut jalkaan

 

Oli pakko lähteä luonnon keskelle.

 

Joulukuussa saapui vihdoinkin huurre ja pakkanen,

ilma keveni ja mieli.

 

 

Näistä ilmoista unelmoin, juuri sopivan leudoista, valoisista ja kirkkaista, hiukan taianomaisista

ja joskus hyvin harvoin unelmat käyvät todeksi.

Huomasin, miten muutuin.

Olin toisenlainen hetki sitten, ennen kuin saavuin tänne, raskaampi ja tummempi.

 

 

Nyt paistoi aurinko ja kaikki unohtui. Olin tässä, tänään, läsnä ja lempeän hereillä.

Ympärillä rakkaat, luonto ja pakastaminen

meitä pakastettiin ja luontoa

ja me rakastettiin takaisin.

 

Järvi näytti mustalta, pitkospuiden alla rätisi jää ja sen alla lotisi ja pulisi musta vesi.

Kaikki oli huurteessa

ripset, hiukset, hengitys, puut, heinät, sammal, taivas, ilma

 

 

 

Olisi tehnyt mieli ottaa kuvia vähän väliä, pysähtyä jatkuvasti,

hengittää ja imaista jokainen maisema sisään,

ikuistaa jokainen pieni yksityiskohta

mutta sormet jäätyivät

ja pitäähän sitä muistaa ottaa myös mielikuvia

mielikuvat ovat tärkeitä

 

olla vaan, hengittää ja katsoa ilman mitään linssejä

 

jalkojen alla oli ratiritirallaa

se ainut ääni jos ei höpinöitä laskenut mukaan

 

talvihallaa

 

 

jääkukkia kasvoi maasta

ne välkkyivät auringossa

piti odottaa vuoden loppuun huurretta, valkoista, kimaltavaa peittoa

ja auringossa nauravia pakkasesta punaisia kasvoja

 

tänään oli kevyempää, tänään oli kauniimpaa

hiukan rätisevää ja natisevaa

vuoden ihanin päivä,

ehkä kaunein

 

pitkospuut olivat joissain paikoissa uponneet

vesi näytti mustalta ja jääkerroksen pintaan oli ilmestynyt valkoisia hilekukkia

 

 

nyt piti olla tarkkana

 

ei saanut katsoa sivuille ettei astunut harhaan

 

taivas levittäytyi päälle vaaleanhaaleankylmänsinisenä

armottomana, alastomana mutta kuitenkin lempeänä

kaikki kuulsi ja ajatukset olivat keveitä

 

 

puhuttiin karhuista ja susista

siitä että ne pelkäävät meitä enemmän kuin me niitä

siitä että talviunille ei mennä jos ei ole maha täynnä

mutta vaikutti siltä että kaikki muut olivat talviunilla paitsi me

 

harmi.

 

 

katselin edessä tarpovaa joukkoa, tuttuja askelia, liikettä, huojuntaa ja heiluntaa

äänien tasaista sorinaa, satunnaisia ihastelevia kiekaisuja

nämä ovat niitä ihmisiä joista pidän, joista en halua luopua mutta joille haluan luovuttaa

 

ja joiden vuoksi luovuttaisin.

 

 

pysähdyn ja katson kauneutta, keskityn siihen ja ahmin sisääni kaiken

katson taakseni, jälkiä ja toisenlaista maisemaa

maailma näyttää erilaiselta kun katsoo taaksepäin

niin kauniilta, huurteiselta ja samalla katoavaiselta

ne ovat jo osa menneisyyttä

 

 

ja sitten tulee kiire saada porukka kiinni ja lapaset käsiin

ei pidä ottaa liikaa kuvia, ettei palellu

 

olen ollut täällä ennen

viimeksi syksyllä, jolloin kaikki oli ruskeaa ja raskasta

jalat painoivat ja ilma rutisti

 

mutta juuri nyt

 

pidän tästä valkeudesta ja siitä että kaikki on huurteessa

maisema on täynnä koruja

ovat ne siellä koko ajan, läpi vuoden

mutta nyt ne näyttäytyvät rohkeasti, patsastelevat auringossa

 

 

nuotiopaikalla paistetaan lettuja, juodaan kuumaa termoksesta ja lämmitellään käsiä

savunhaju tarttuu vaatteisiin, hiuksiin ja haisee vielä huomennakin

 

reittimme kulkee järven ympäri

järven päällä on lumipölyä ja hassuja kuvioita

puut kasvavat täällä järven päälle, roikkuvat reunoilla ja kesäisin melkein hörppäävät vettä

 

 

kun kyltissä lukee

parkkipaikalle 400metriä

toivoisin että se valehtelisi tai että käännyttäisiin takaisin

ja mentäisiin koko homma takaperin

tehtäisiin kaikki uudestaan