9 kuvaa Diana-filmikameran kätköistä

diana f+ kamera

 

Olin unohtanut tähän muoviseen Diana F+-filmikameraan sisälle filmin. Eräänä päivänä päätin kurkata, onko filmissä vielä kuvia jäljellä ja hämmennyksissäni huomasin että filmi oli täynnä. En muistanut, koska edes olin sen kanssa viimeksi kuvannut. Ottaessani filmiä pois kamerasta, onnistuin vielä tiputtamaan sen käsistäni ja rulla vierähti lattialle paljastaen pienen pätkän filmiä. Pelkäsin pahinta.

Kiikutin siis filmin lähimpään valokuvausliikkeeseen odottamatta suuria.

(Mutta ehkä odotin kuitenkin pieniä.)

Seuraavana päivänä hain kuvat ja hypähtelin jäisillä kaduilla kotimatkalla jännityksestä.

Istuin sohvalle, avasin kääreet, tutkin hetken negoja valoa vasten, laitoin levyn sisälle koneeseen ja odotin.

Kaikki eivät olleet onnistuneet. Pari kuvaa oli valottunut, muutama jäänyt hieman tummaksi.

Pidän kuitenkin siitä, että kuvissa on jotain hyvin aitoa, elävää. Hetkien tunnelma, olosuhteet, valo, ympäristö tallentuvat filmille herkästi. Joskus jopa liian ja joskus juuri sopivasti. 

Tässä kuvat ja tarinat niiden takana.

 

000001.JPG

 

Oli joulukuinen päivä vuonna 2015. 

Joulun jälkeen saapuivat pakkaset, nenässä ja kasvoilla tuntuva kirpeys, auringonsäteet ja paksut vaatekerrokset, punaiset posket. Lunta oli tullut juuri sopivasti ja maa kimmelsi valkoisessa huurteessa. Me lähdimme Kuhankuonoon, Kurjenrahkan kansallispuistoon.

Kaupungista matka oli aika lyhyt, mutta muutos sitäkin suurempi.

 

 

000005.JPG

000007.JPG

 

Luonnon keskellä, kaiken sen avaruuden, hiljaisuuden ja kuulauden keskellä, tuntui että pystyin hengittämään paremmin. Oli kuin olisin ollut jossain muualla. Maa, heinät ja lumi ratisi jalkojen alla. Pitkospuut natisivat. Olisi tehnyt mieli vain katsella ympärilleen, mutta piti varoa ettei jalka lipsahtaisi sivuun.

Tutut, rakkaat selät edessäpäin. Reput heiluen ja toppahousut kahisten kuljettiin.

 

 

000009.JPG

000011.JPG

 

Olisin halunnut ikuistaa kaiken.

Kokoajan.

Ikuistinkin, mutta myös kameraan. Mietin, miksi sitä ei tyydy vain mieleen, luota siihen että kyllä se muistaa. Luultavasti sen takia, että muisti on aika temppuilevainen. -20 astetta pakkasta ei kuitenkaan antanut armoa, vaan kädet piti pitää lapasten lämmössä suurimman osan ajasta.

Hyvä niin, sillä asiat näyttävät hyvin erilaiselta kun ei katso linssin läpi.

 

000003.JPG

 

Järvi oli jäässä, sen pinta kimmelsi timantteja. Kurkkasin reunan yli, näin jään pinnasta kasvot ja ylle kaartuvan alastoman puun. Vesi jään alla näytti mustansiniseltä, syvältä ja kylmältä. Jääkukkia oli muodostunut rantaan ja pitkospuiden vierelle. Aarremaa. Joulun ihmemaa. Kuulostaa kliseiseltä, mutta siltä se silloin tuntui.

 

Taivas oli kirkas, avoin, sininen.

 

Paistoimme lettuja leiripaikalla sormet jäässä. Lämmin mehu termospullossa lämmitti. Piti hypellä aina välillä, että pysyi lämpimänä. Savu tarttui vaatteisiin, hiuksiin ja haisi vielä seuraavana päivänäkin. 

Edelleen katsoessani kuvia tuolta päivältä, näitä Dianankin otoksia, tunnen sen saman kuulauden, kirpeyden, kirkkaan valon kasvoillani, puiden tasaisen huminan ja hiljaisuuden.

Ehkä todella onnistuin ikuistamaan jotain myös muistiini tällä kertaa.

 

 

 

000019.JPG

 

Kesä 2015.

Taisi olla elokuu ja niitä harvoja helteisiä päiviä, jolloin uskaltauduin pukeutumaan lyhythihaiseen mekkoon. Sellaisia päiviä, jolloin asfaltti tuoksuu, ilma tuntuu hiukan raskaalta ja aurinko häikäisee.

Kaduilla leijailee pölyä.

Lähdimme viereiseen puistoon. Ennen kuin ehdimme kunnolla edes sinne, ostimme tietenkin jäätelöt kioskista. Söimme niitä selät vastakkain puiston penkillä sen päälle taipuvien koivujen alla. Ne varjostivat juuri sopivasti, että jätskit eivät ihan heti sulaneet. 

Puisto oli täynnä kirkuvia, toistensa kanssa törmeileviä lapsia, joten päätimme paeta skeittipuistoon. Olit napannut eteisestä mukaan skeittilaudan, joten olikin sopivaa että siirsimme itsemme muualle.

 

000015.JPG

000017.JPG

 

Skeittipuiston asfaltti oli lämmin ja sinä halusit kokeilla paria temppua. Istuin kuumalle asfaltille ja taittelin mekon alleni, ettei peppu palaisi. Seurasin hetken sinua. Kaaria, hyppyjä, pelkäsin kaatumisia. Totesin mielessäni, että skeittaaminen on hullua touhua.

Suljin silmät. 

Olin.

Elin.

Kuuntelin.

Pyörivien rullien ääntä vasten asfalttia, autojen hiljaista kohinaa, etäisiä lasten ääniä, lintuja. 

Lintuja, lintuja on hyvä aina kuunnella.

Aurinko voimistui iholla ja avasin silmät.

Iho punoitti rintakehästä. Alue, josta palan aina ensin. Olisi pitänyt aavistaa.

Oli siis aika lähteä.

 

Taakse jäi puisto, kirkuvat lapset, huojuvat puut, jäätelöpallot ja vihreä, lempeästi kutitteleva ruoho.

 

 

 

Psst. Dianasta kirjoittelin aikaisemmin täällä ja talven ihmemaasta täällä.

Kommentit (5)
  1. Hei!
    Löysin blogisi aivan sattumalta ja jäin koukkuun. Lueskelin sitä koko viikonlopun.
    Minä rakastan niitä utuisen kauniita, unenomaisia mielikuvia mitä osaat niin taitavasti rakentaa sanoin ja kuvin. Loooove it. Jatkathan samaan malliin, kiitos <3

    PS. tykkään itsekin "maalailla" sanoilla, käy tutustumassa blogiini http://anncrowley.blogspot.fi/

  2. Ihania kuvia – kauniita tunnelmia, sopivasti sumua ja eteerisyyttä, epätarkkuutta, tilaa mielikuvitukselle! 

    Ja ne muistot. Aina vajaita. Joskus voi hämmästyttää itseään miettimällä, mitä kaikkea onkaan jo unohtanut. Sitä luulee muistavansa. Sitten lukee muistikirjasta lauseita, joiden viitekehys on kertakaikkiaan kadonnut. Minun ajatuksiani, minun mielessäni, iäksi menneet.

    1. Kiitos! <3

      Musta tuntuu, että mä ainakin unohdan hirveästi asioita. Tuo on kyllä hyvä keino, että kirjoittaa ylös muistikirjaan omia ajatuksiaan.  Olisi kiva juuri osata paikantaa ne ajatukset, kurjaa että sekin välillä unohtuu että missä ja milloin. Toisaalta, ehkä niin se kai kuuluu mennäkin. Ajatukset tulevat ja menevät, samoin muistot.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *