Ladataan...
Punastus

Minä olen päässyt elämässäni helpolla. Ahdistelijat ovat toistaiseksi karttaneet minua ja saan olla aika rauhassa päivittäisessä elämässäni. Toki matkan varrella on tullut vastaan jos jonkinmoista, mutta omalla kohdallani se on ollut aika satunnaista.

Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etten ymmärtäisi ongelman laajuutta. Se ei tarkoita sitä, että kieltäisin asian siksi, ettei se kosketa minua.

Se ei tarkoita sitä, ettenkö olisi valppaana lähes koko ajan. Suojamuuri on rakentunut niin vahvaksi, että vältän katsekontaktia kaikkien random miesoletettujen kanssa ja mikäli joku lähestyy ystävällismielisestikin, jähmetyn ja menen lukkoon, koska itsesuojeluvaisto aktivoituu. Baarissa ollessani katson lähinnä lattiaan. En tahdo, että kukaan ottaa katseiden kohtaamista merkkinä kiinnostuksestani. Ja baareissa jos missä näitä vaeltavakatseisia ihmisiä on.

Se ei myöskään tarkoita sitä, ettenkö onnistuisi potemaan syyllisyyttä siitä, jos minulla on lyhyt hame ja kirkkaanpunaista huulipunaa ja olen ilman miestä liikkeellä. En tiedä miksi tunnen näin, mutta koen olevani alttiimpi häirinnälle, jos näytän tietynlaiselta. Vähät siitä, että tykkään asustaa itseni kyseisellä tavalla, määritän silti itseni mieskatseen kautta. Surullista.

Ja se ei todellakaan tarkoita sitä, etteikö minuakin kohtaan vielä jonain päivänä tulisi tapahtumaan seksuaalista ahdistelua. Toivon tietenkin, että ei, mutta statistiikan valossa siihen on suuri todennäköisyys. Olen valmistautunut häiritsijän kohtaamiseen hiljaa mielessäni, mutta tosiasiahan taitaa olla se, että häirintätilanne tulee usein niin yllättäen, ettei välttämättä kykenekään reagoimaan toivomallaan tavalla.

Toivoisin, että ihan kaikki pitäisivät silmänsä auki ja puuttuisivat häirintään. Sitä tapahtuu jatkuvasti kaikkialla. Siihen ei auta hymistely tai kehotus vaihtaa kadun puolta, jos epäilyttävää porukkaa tulee vastaan. Häirintää ei voi ennakoida ja oli tilanne tai pukeutuminen mikä tahansa, se ei ole koskaan häirityn vika. 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Punastus

Olen se tyyppi, joka menee yli puolet vuodesta ilman sukkia, keväästä aina pitkälle loppusyksyyn. Sinä aikana kaikki sukat mystisesti katoavat ja jo senkin takia sukatta olo jatkuu usein pidempään. Olen jo vaihtanut syksyisempiin kenkiin, mutta edelleen vetelen ilman sukkia. Tänä vuonna teen luultavasti henkilökohtaisen ennätykseni, sillä lähdemme viikon päästä reissuun lämpimään ja palaamme vasta marraskuun puolivälissä.

Sukka sukkarum, tämä tuntuu olevan ongelmallista kanssaihmisille. Ettet nyt vaan vilustu. Hyväähän he tarkoittavat ja toki itseänikin vähän nolottaa paukata vieraisille paljasjaloin kun ulkona jo pakastaa. Mutta hyvin pärjään ja kiitos huolehtimisesta. Olen sitä paitsi lähes varma, että sukattomuus jopa vahvistaa immuniteettia ja sairastun harvemmin, jos koskaan, flunssaan. Olen itseasiassa lukenut suomalaisesta miehestä, joka käveli ulkona kesät talvet paljain jaloin eikä ollut ikinä kipeänä. My hero. Häneen peilaten oma elämäntapani on aika kesy.

Reissun jälkeen luultavasti iskee kunnolla tajuntaan tämä pohjoisen pallonpuoliskon ikävin puoli. Ihana lähteä näihin aikoihin matkalle, mutta palaaminen pahimpaan pimeyteen tuntuu jo nyt melko epämiellyttävältä. Kaipuusta aurinkoon kertoo hyvin paljon se, että liikutuin syvästi kyyneliin saakka kun tajusin, että tulen kokemaan kolme viikkoa valoa ja lämpöä ihan just kohta. Sielu kaipaa eheytymistä.

Auringon lisäksi sieluni halajaa myös lomaa. Tää mennyt vuosi on ollut aivan liian raskas ja havahduin tuossa pari kuukautta sitten siihen, että useita kuukausia on menty noin yhden vapaapäivän viikkotahdilla, enkä ole ehtinyt kunnolla palautumaan. Nyt olen pitänyt enemmän vapaapäiviä, mikä on tuntunut ihan sanoinkuvaamattoman ihanalta. Puhumattakaan tulevasta matkasta lämpimämmille seuduille. Kolme viikkoa lisää stressitöntä ja sukatonta aikaa.

Viikon päästä siis Rooman ja Amalfin kautta Albanian rannikkoa pitkin Korfulle ja sieltä Ateenaan. Oletko käynyt jossain näistä kohteista? Kaikki vinkit erityisesti Albaniasta otetaan ilolla vastaan.

Kuvat eiliseltä päivältä Lapinlahden Lähteeltä. 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Punastus

Ei, kuvissa ei ole meidän koti, vaikka otsikko antaa hämäävästi niin ymmärtää. Kuvissa on meidän Köpiksen airbnb-koti elokuussa kun viimeksi kävimme siellä. Se on meidän henkinen koti, Kööpenhamina siis.

Meidän koti-kotona asuu kaksi kissaa (Maissi ja Olga), siskoni Laura sekä tätä nykyä myös poikaystäväni Maukka. Avoliitto on väliaikainen ja kestää putkiremontin ajan, mutta jo nyt mietin, kuinka osaan olla niin, ettei toinen ole koko ajan arjessa läsnä.

Meidän rakkautemme täytti pari viikkoa sitten viisi vuotta ja meille on ollut aika itsestäänselvää se, että molemmilla on omat kodit. Viihdytään hyvin omissa oloissamme ja myös parisuhde kukoistaa, kun ei olla kaiken aikaa yhdessä. On jäänyt aikaa kaipaukselle.

En sano, etteikö monella toimisi varsin hyvin se, että muutetaan nopeasti jo suhteen alussa yhteen. Taisin itsekin alkuaikoina kuvitella, että tietenkin ollaan kohtapuoliin avoliitossa, koska se vain kuuluu asiaan. Ehkä myös niihin aikoihin, monen vuoden yksinolon jälkeen, ajatus tuntui houkuttelevalta ja turvalliselta. Viimeinkin joku ihana, jonka kanssa pesiytyä.

Onneksi kuitenkin päätimme rakentaa suhteemme muulla tavoin ja helppoahan se oli siinä mielessä, että asuin ensimmäiset kahdeksan seurustelukuukautta toisessa kaupungissa. Tuona aikana luotiin se pohja suhteelle, jossa ollaan täysillä mukana, mutta kuitenkin niin, että molemmat säilyttävät vahvan itsenäisyyden. Vaikeaakin on ollut välillä, tietenkin, mutta samalla hyvin kasvattavaa. On ollut pakko kohdata omat epävarmuutensa ja heikkoutensa, joita oli paljon. Rakastuminen ja varsinkin oman sielunkumppaninsa löytäminen tuo vääjäämättä myös ne omat pimeät puolet esille, halusi tai ei.

Onkin ollut mahtavaa huomata, että tuossa hän nyt silti tönöttää, vaikka on joutunut näkemään ei-niin-kauniin puoleni. Tai ehkä hän on tuossa juuri siksi, kuka ties.

Loppujen lopuksi sillä ei ole juurikaan väliä asummeko yhdessä vai erikseen, sillä meidän kodit on toistemme sydämissä. Hän on mukana minne tahansa menenkin ja toivottavasti myös toisin päin.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Punastus

Ääk, minne katosi päivät! En haluaisi olla aina se tyyppi, joka päivittelee sitä, että aika menee liian nopeata tahtia, mutta taidan sittenkin olla. Silmänräpäys ja jo on kaksi kuukautta vierähtänyt edellisestä kerrasta, kun blogin olen edes avannut. Inspiraatio on ollut tiessään. Kaiken luovan toiminnan on jyrännyt alleen ties mikä tehtävien jatkumo ja vaikka edellisessä postauksessa hekumoinkin taakan vieräyttämisestä harteilta, on se silti siellä. Jotenkin ihan salakavalasti siellä matkustaa niin. 

Puhutaanko tässä välissä ihan hetkisen verran meditaatiosta? Syy, miksi olen alunperin lähtenyt joogan polulle on se, että asanaharjoitus toi balanssia elämään. Meditaatio on tuntunut aina hyvältä, joskin haastavalta, eikä siitä ole ikinä tullut osa päivittäistä elämääni. Liikkuva meditaatio aka asanaharjoitus on ollut minun juttuni ja olin tyytyväinen vuosia. Kunnes yhtäkkiä homma kääntyi päälaelleen ja aloin tekemään asanaa, jotta kehoni olisi auki ja kykeneväinen paikallaanistumiseen. Kroppani haastavin osuus on lantion alue ja lonkat. Jäykät kuin mitkä, risti-istunta on hirviöasanani. Ei siis ihme, ettei meditaatio ole tuntunut miellyttävältä suoriltaan ilman kehon lämmittelyä. Tekosyitä tai ei, vasta nyt ymmärrän pointin, minkä takia asanaharjoitus on ylipäänsä olemassa. Se valmistelee kehon ja mielen meditaatioon.

Sille on syynsä miksi halusin kirjoittaa meditaatiosta juuri nyt tällä hetkellä. Tämän päivän meditaatio nimittäin toi taas hyvin vahvan tuntemuksen hartioiden ja yläselän alueelle. Mikä on se kivi, jota kannan? Miksi sitä kannan? Onko koko kiveä olemassakaan vai olenko kenties kehitellyt sen pääni sisällä itse? Miksen päästä sitä tipahtamaan vaan kanniskelen ympäriinsä kuin mikäkin häiriintynyt Atlas?

Huvittaa ja herkistää samanaikaisesti tämä ihmeellisen ihmisolennon mieli. Ja suurta kunnioitusta herättää keho, joka kertoo asioita, joita kulloinkin pitää kuulla. Jos vain kuuntelee. Jos vain antaa sen kertoa. Nyt se taisi kertoa sellaisen jutun, että pingotan aivan turhasta, varaudun aina pahimpaan, vaikka tosiasiassa mitään hätää ei ole. Toisinaan pysähtyminen ja hengittäminen voi tuoda esille ne tosiasiat, jotka oikeasti ovat nenäsi edessä, mutta joita et ole kyennyt havaitsemaan. Ihanaa <3

Share
Ladataan...

Ladataan...
Punastus

Tiedättekö sen, kun yhtenä päivänä on äärettömän tyytyväinen itseensä ja toisena taas tuntuu siltä, kuin olisi kaikkien kammoksuma ali-ihminen? Toki noina ali-ihmispäivinä tietää olevansa hakoteillä ajatuksineen, mutta mielestäni pienelle itsesäälille on välillä tilausta. Joskus sitä vaan haluaa rypeä oikein kunnolla hetken. Sellaisella pieteetillä, että kohta alkaa jo naurattamaan oma käytös ja hetken päästä onkin taas siirtynyt ali-ihmisestä keskivertoihmisen kategoriaan. 

On täysin inhimillistä tuntea myös niin sanottuja negatiivisia tunteita. Pyrin henkilökohtaisesti välttämään tunteiden kategoriointia, vaan annan kaiken tulla sellaisenaan ja suuremmin määrittelemättä. Olennaisinta ei ole se, mitä tunnet, vaan se, että osaat päästää tunteesta irti. Sillä vaikka toisinaan itsesäälissä vellominen onkin jopa mukavaa (!!), ei sille kannata antaa valtaa. Olen itse kyllä tunneihminen, mutta ääritunteet ovat lopulta kuitenkin aika kuluttavia ja stressaavia, mikäli ne pääsevät harhauttamaan ja ottavat täysin huomaansa. 

Toisinaan tunne jumiutuu kehoon, jos on joutunut suorittamaan liian pitkään, eikä ole ollut aikaa palautua. Silloin yksinkertaiset liikkeet ja asanat sekä erityisesti hengitys saattavat availla tunnelukkoja. Minulla vierähti tänään asanaharjoituksen aikana sananmukaisesti taakka harteilta. En ollut edes tajunnut, kuinka jumissa olin ollut. Taakka putosi ja samalla muutama helpotuksen kyynelkin.

Voi olla, että jonkun mielestä on tylsää elämää se sellainen, ettei koko ajan räisky. Olen itsekin elänyt läpi vaiheen, jolloin räiskyntä oli taattua. Sittemmin olen älynnyt, ettei se ole elämää, jota etsin, vaan haluan seesteisyyttä ja mielen, joka ymmärtää olla lähtemättä mukaan jokaikiseen impulssiin täysillä. Mutta mieli on mieli, se on alati suuntaa vaihtava ja sen kanssa on oltava tarkkana. On erittäin inhimillistä myös lähteä välillä mielen oikkuihin mukaan, vaikka sitten siihen itsesäälipuuskaan. Ihmisiähän tässä vaan ollaan.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Punastus

Ai hitsi mikä päivä eilen. Just kun pääsin avautumasta, että kesä on jo koettu, niin saatiinkin toinen kesä(päivä). Suuri oli houkutus jäädä sisätiloihin kykkimään, koska olin hankkinut lievähkön dagen efterin, mutta tiesin, ettei se potemalla parane. Ajatus saunasta ja jacuzzista oli vielä houkuttelevampi. Joten otettiin siskon kanssa paatti alle Kompassiaukiolta Kaivarista ja suunnattiin ihanaan Uunisaareen

Uunisaaren sunnuntait on mahtavia varsinkin jos on hyvä sää. DJ soittaa levyjä ja yleensä messissä on joku live-esiintyjäkin. Rannalla hengatessa oli fiilis kun olis ulkomailla, bossanova kuului sinne saakka. Mikäs siinä talviturkkia heittäessä. 

Baarissa painostivat ottamaan Bellinin. Enkä nähnyt syytä kieltäytyä. Sopi just täydellisesti sunnuntaisiin fiboihin.

Lähtiessä olo oli virkistäytynyt ja tuntui kun olisi tosiaan ollut minilomalla jossain kauempana. Tätä olin tarvinnut. Ja aion muuten toteuttaa tämän vielä uudelleen tänä kesänä. Toteuta sinäkin <3 Suosittelen!

PS. Uunisaaresta puheenollen, mulla on siellä keskiviikkoisin heinäkuun ajan aamujooga klo 10-11. Paketin hintaan kuuluu myös aamiainen ja sauna sekä lauttamatka. Tervetuloa!

Share
Ladataan...

Pages