Ladataan...
Punastus

Vuosi sitten Black Friday aiheutti minulle muutaman lukemani blogin boikotin, koska päivään kulminoituu todella hyvin se, mitä tietyt blogit edustavat. Meni jokseenkin jo överiksi, kun joka tuutista tunki mustaa perjantaita. Sittemmin olen siirtynyt takaisin kyseisten blogien lukijaksi, enkä oikeastaan edes älyä minkä takia. Haluaisin klikkauksillani tukea enemmänkin blogeja, joista välittyy sama arvomaailma kuin itselläni, eli harkittu ja eettinen kuluttaminen sekä ylipäänsä ihmisläheisemmät arvot. Nyt onkin hyvä hetki taas pistää lukuhanaa kiinni tiettyyn suuntaan. (Eipä sillä, bloggaan itsekin kaupallisella alustalla ja mainokset tunkevat tekstin ja kuvien väliin, mutta pidän Lilystä yhteisönä niin paljon, että olen oppinut ignooraamaan mainokset aivan samalla tavoin kuin muuallakin netissä. Mainoksenestäjä vois olla ihan hyvä idis!)
 

On ollut mahtavaa huomata, että moni yritys ja myös bloggaaja on lähtenyt mukaan anti-Black Friday -kamppikseen, esimerkiksi eettisiä tuotteita myyvällä Weecosilla on meneillään Bright Friday -kampanja, jonka perusperiaate on hyväntekeväisyys. He haastavat muitakin yrityksiä tähän mukaan ja minulle kuluttajana on todella tärkeää, että silloin, kun ostan jotain uutena, yrityksen arvot kohtaavat omieni kanssa. En tosin ole mikään pyhimys tämän suhteen ja enemmänkin pyrin siihen, etten haali mitään turhaa. En edes kirppareilta. Ja nyttenhän se on muuten aika helppoakin, koska en enää ole duunissa second hand -liikkeessä. 

Tänään muuten vietetään myös Älä osta mitään -päivää, jonka ideana on herätellä kuluttajia eettisempään kuluttamiseen sekä yksinkertaisesti siihen, että hankkii asioita ajatuksella, ei vain ostamisen ilosta. Nämä kaksi yhdistettynä samaan päivään onkin aikamoinen henkinen koe. Kun kaikkialla on mainoksia ja tarjouksia, iskee helposti ajatus siitä, että oikeasti tarvitsisikin jotain. Alkaa luomaan mielessään oikeutusta ostaa, koska halvalla saa. Kun kaikkea on saatavilla mihin vuorokauden aikaan tahansa, täytyy asettaa itselleen rajat. Olen itse aikoinaan täyttänyt tyhjiötä ostelemalla ja harrastamalla shoppailua, mutta totuus on, ettei se tyhjiö tule koskaan täyttymään. Nykyään tyydytyksen tuo ennemminkin se, ettei osta
 
PS. Kuvan albanialainen koirakin miettii, kantsiiko lähteä kapitalistisiin kulutushullutuksiin mukaan vai ei.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Punastus

Minulla tulee vuoden vaihteen jälkeen seitsemän vuotta vegaanina täyteen. Olen ollut yli puolet elämästäni enemmän tai vähemmän kasvissyöjä ja mahtuupa siihen myös parin vuoden lihansyöntikausi eli etsikkoaika, jolloin kokeilin elämässäni kaikkea muutakin ns. normaalia ja valtavirtaista. Onneksi tulin järkiini ja löysin taas itseni. 

Vegaaniksi ryhdyin Pietarissa asuessani. En ollut miettinyt koko asiaa oikeastaan ikinä ja tulin käymään viikoksi Suomeen silloisen parhaan ystäväni luo, joka oli vegaani. Päätin pitää vegaaniviikon ihan hetken mielijohteesta ja sillä tiellä ollaan edelleen. Se vaan jäi päälle. As simple as that. 

Näiden vuosien aikana olen muutamaan otteeseen joutunut tinkimään vegaaniudesta, kun olen ollut reissussa paikoissa, joissa ei vaan yksinkertaisesti onnistu tai syömiset jäisivät muuten turhan yksipuolisiksi. Tässä viittaan siis maitotuotteisiin, lihaan tai kalaan en edelleenkään ole koskenut ja kananmuna tuntuu myös ajatuksena pahalta. Kuubassa tosin taisi joutua jokin lihabiitti suuhun, vaikka olimmekin kasvisravintolassa syömässä… Aika mielenkiintoista, mutta kertoo enemmänkin siitä, ettei kasvissyönti ole täysin sisäistetty juttu siellä. Annan anteeksi. 

Viimeisimmällä reissullamme taisin yhdesti joutua syömään juustoa peston seassa, kun oltiin ensin tarvottu koko päivä Italiassa Barin kaupungissa etsien aukiolevaa ruokapaikkaa. Ei ollut tullut mieleen siestan mahdollisuus ja juuri niiden tuntien ajan, jotka Barissa pyörimme, olivat kaikki paikat kiinni. Bruschetta pestolla lähti siis tilaukseen, mutta en soimaa tästä itseäni millään lailla. Ja miksi pitäisikään? 

 

Muuten reissun syömiset onnistuivat yli odotusten, eikä Corfullakaan tarvinnut lähteä feta-juuston tielle, sillä kaupoissa oli melko hyvin vegaanisia vaihtoehtoja (vrt. Santorini pari vuotta sitten, jolloin söin fetaa). Corfulta löytyi muuten jopa yksi ihan perus ruokakauppakin, jossa oli vegaanituotteet selkeästi merkitty ja niitä oli muuten aika paljon. Liekö olisi ollut vegaanikauppias? Ateenassa en nähnyt tuollaisia merkintöjä missään, eikä vegaantuotteitakaan näkynyt, paitsi terveysputiikeissa.

Italia kohteli vegaania kauniisti. Juustohyllyä kun oikein intensiivisesti tsekkaili, niin usein löytyi seasta jokin ”100% vegetali” tai ”vegano” -merkitty juusto. Söin matkan aikana esimerkiksi sellaista aamupalajuuston tyyppistä junaeväänä. Varsinainen lapsuudenmaku ja näemmä mahdollista tehdä vegaanisenakin. Meidän Amalfin rannikon airbnb-kämppä sijaitsi korkealla vuoren rinteessä Ravellon kylässä, jossa oli vain muutama ruokakauppa. Hämmennys oli suuri, kun kylmäkaapin antimina oli mm. vegaanista mozzarellaa. Olin äimänä. Ja sitten tietenkin se jäätelö!! Pääsin toiseenkin otteseen lapsuuden makujen äärelle, nimittäin mango-meloni-sorbetti, ahh!

Albania yllätti todella positiivisesti ravintolatarjonnallaan, sillä kaikkialta löytyi aina jotain syömistä. Salaatteja oli vaikka minkälaisia, ranskanpotut (jep!) hyviä ja Marinara pizzamenussa. Suomessa en paljoa bailaisi tällaisen tarjonnan edessä, mutta koska raaka-aineet olivat äärettömän tuoreita ja hinnat alhaisia, niin rahalleen sai todellakin vastiketta. Tuli tilattua pöytä koreaksi kerran päivässä. 

Vegaanivallankumous siis kukoistaa! Ainakin osittain. On mukava huomata, että paikoissa, jotka perinteisesti on mieltänyt hyvin vahvasti perinteisiksi lihamaiksi, onkin aivan päinvastainen meininki. Enää ei tarvitse mennä keitetty peruna/pakastevihannes -linjalla (ellei sitten jostain mystisestä syystä satu pitämään tästä herkusta), eikä periaatteistaan tarvitse tinkiä.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Punastus

Postauksen kuvia koneelle siirtäessä olin osittain järkyttynyt, osittain tyytyväinen. Harvemmin sitä on kuvissa näinkään vähäpukeisena ja vielä harvemmin näkee itseään takaapäin kuvattuna, kun lyllertää eteenpäin (:’D)
 

Poikaystävä väittää, että itsestäni otettuja kuvia katsoessani kuulemma zoomaan lähelle ja parahdan ”HYI” jokaikinen kerta. Nyt yritin olla sortumatta liialliseen itsekritiikkiin ja ajattelin julkaista parhaat otokset, vaikka tottahan toki niistäkin löytyy jotain moitittavaa mikäli oikein kunnolla zoomaa. Se on kuitenkin minun kehoni, joka kuvissa on. Miksi suhtautuisin siihen niin rumalla tavalla ja miksi puhuisin siitä pahaa? Kehoni toimii, kuten sen pitääkin toimia, se kuljettaa minua eteenpäin (taaksepäinkin tarvittassa), kertoo viisaita asioita olotilastani ja pitää sisällään minua. Ainutlaatuista, ihanaa minua. Ja sinun kehosi ainutlaatuista, ihanaa sinua.

Lilyn #muhkuramanifesti tuli juuri sopivaan aikaan. Olen mietiskellyt paljon kehopositiivisuutta ja sitä, kuinka minä, joka kamppailen näiden asioiden kanssa myös, pystyn muka opettamaan työssäni positiivisuutta omaa kehoaan kohtaan muille. Tosiasia taitaa olla kuitenkin se, että pitää kiinni positiivisesta asenteestaan, vaikkei ihan kaikkina päivinä ei ole (vielä) täysin sinut oman kehonsa kanssa. Tämäkin on matka ja minulla on onneksi työkaluja käytettäväksi ja muillekin jaettavaksi. 
 

Sen sijaan, että keskittyisin siihen, miltä kehoni näyttää (tai vielä pahempaa: miltä se näyttää verrattuna muihin), voin yrittää viedä ajatukseni kiitollisuuteen siitä, mihin kehoni pystyy ja kuinka se toimii. Ei ole nimittäin mikään itsestäänselvyys, että on kaikki raajat paikallaan ja ne toimivat hyvin. Tämä ajatusmalli on tuonut minulle itselleni aimo annoksen tyytyväisyyttä omaan kehooni, mutta täysin ihmisestä kiinni on se, mistä kukin on kiitollinen. Tästä kiitollisuudesta joka tapauksessa kumpuaa arvostus ja sitä kautta pikkuhiljaa positiivisuus. Lopulta vähät välittää siitä, millainen muka pitäisi olla ja on just sitä mitä on. Se riittää.

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Punastus

Olen sellaista sorttia, että koen asioita hyvin kehollisesti. Erään kerran kyselin vertaistukea eräässä joogaryhmässä siihen, että tietyt asanat ja liikkeet saattavat aiheuttaa minussa vahvan irtipäästämisreaktion, joka ilmenee tunteena vatsan kääntymisestä ympäri ja yökkimisrefleksinä. Minulle aivan normaalia tuntea noin, enkä koe sen juurikaan eroavan fyysisenä tunnereaktiona itkusta mitenkään. Joogaryhmässä joku varoitteli, että olen kohta suljetulla osaatolla yökkäilemässä (kiitosta vaan), mutta onneksi ymmärtäjiä löytyi ja keskustelimme aiheesta vielä sen kautta, että meitä on tosiaan erilaisia kokijoita. Sinällään huvittava reaktio ja käy vähän naurattamaan kesken asana- tai hengitysharjoituksen tuo yökkäily, mutta annan sen tulla, koska tiedän, että se on yksinkertaisesti tukkiutunut energia, joka lähtee liikkeelle.

Viime viikko oli lomaltapaluun jälkeinen viikko. Ei erityisemmin omassa suosiossa olevia päiviä nuo. Sitähän voisi kuvitella, että loman jäljiltä oikein puhkuu energiaa, joka jossain määrin toki pitääkin paikkansa. Mieli tuntuu levänneemmältä ja stressi on tiessään. Mutta silti koko viikon kannoin mukanani pahan tuntuista lukkoa vatsassa ja pallean alueella. Oli hankala olla läsnä ja ajatukset harhailivat menneessä ja tulevassa ja keksityssä. Oli ahdistus. Hyvin fyysinen tuntemus siitä, että tässä tämä nyt on; elämä. Keskellä marraskuuta, keskellä harmautta, keskellä keskeneräistä Jätkäsaarta, kylmyydessä, vesisateessa, räntäsateessa, hyi saatana. 
 
Mutta kun ei se ole se elämä. Jos olisi, niin kauan sittenhän jo täältä olisi tullut lähdettyä muualle. Kyllähän sitä miettii, mikä kumma meitä pohjoisen ihmisiä riivaa, kun täällä viihdymme. Lähteminen on aina vaihtoehto, mutta helpottuuko elämä, mikäli olosuhteet muuttuvat?
 

Sitten tulee lauantai, poljen viimeisillä voimillani Hermanniin ystävän luo saunomaan. Että pitikin luvata, sadattelen. Toinenkin ystävä saapuu paikalle ja illan jälkeen paine palleassa on ainakin asteen verran hellittänyt. Muistan taas, missä elämä on. Se on niissä ihan pienissä jutuissa, arjessa, ystävissä, rakkaudessa, kissoissa. Ja vaikka pelko joskus ottaakin vallan, niin myöhemmin täytyy jo ihan miettiä, että mitäs sitä niin kovasti pelkäsikään? 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Punastus

Auringonlaskut. Ihan mielettömän mykistäviä. Luulin nähneeni Amalfin rannikolla yhden hienoimmista auringonlaskuista ikinä, mutta Albanian illat veivät voiton. Mystinen valo, joka ei filttereitä kaipaa. Ja joka itseasiassa tuntui insta-filtteröidyltä ja käsitellyltä jo sellaisenaan, koska oli niin kirkas ja käsittämätön.

Balkanilaiset ihmiset ovat sydämellisiä, avuliaita, aitoja ja todella zen. Rauha oli käsinkosketeltava. Tuijotuksen kohteeksi toki joutui kaikkialla minne päätyi, mutta rauhassa sai olla, eikä kukaan tunkeutunut iholle saakka. Ihmisten kiintymyksestä hitaaseen elintyyliin kertoi sekin, että kahviloita oli todella paljon ja ne olivat täynnä porukkaa aamuisin ja aamupäivisin. Mietin, miten ihmisillä on aikaa istuskeluun? Mutta miksipä ei, elämähän on tuolla päin enemmän iltapainotteista. Kait sitä nyt ennen duunia sumpit hörppäsee kavereitten kanssa.

Vihannekset ja hedelmät olivat todella, siis todella tuoreita, auringonkyllästämiä ja ravinnepitoisia. Ja edullisia. Noin eurolla sai runsaan salaatin ainekset vihanneskaupasta. Minä, joka yleensä kaipaan proteiinia ravintola-annoksiini olin tyytyväinen ja kylläinen runsaan, pelkistä vihanneksista koostuvan aterian jälkeen. Oli yllättävän iisiä olla vegaanina reissussa.

Nähtiin esimerkiksi possu matkalla kaupungista toiseen. Sellainen iso karju hengasi tien pientareella. Vastaan tuli myös hevosia, aaseja, kanoja, kukkoja, vuohia, lehmiä ja kissoja, hitosti kissoja. Täysin normaalia paikallisille, että eläimet pyörivät vapaana, meille turreille tietysti vain eksoottista, kun pääsee näkemään possun luonnontilassa. Tosin selväähän se oli, että eläimet päätyvät ennemmin tai myöhemmin lautaselle, mutta ehkäpä niiden elämä on kuitenkin hitusen verran siedettävämpää kuin tehotuotantolaitoksissa olevien.

Muuten niin mielettömän ihanassa maassa oli kuitenkin yksi ainut musta tahra, nimittäin julkinen liikenne. Varsinkin ihmiselle, joka on tottunut aikatauluihin ja siihen, että bussit tulevat ajallaan, tuntui painajaiselta olla epämääräisen tiedon varassa. Paikallisetkin tuntuivat olevan melko pihalla siitä, milloin mikäkin liikenneväline lähtee, mistä se lähtee ja miksi se lähtee. Virallisia bussiasemia ei juurikaan ollut, vaan lähtöpaikka piti tietää. Ja lähtöpaikka oli joku random kadunkulma ja sekin saattoi vaihdella vuodenajan mukaan. Mutta perille päästiin kuitenkin joka kerta, vaikka välillä meinasi epätoivo puskea pintaan.

Me oltiin Albaniassa vain neljä päivää ja sinä aikana käytiin läpi pääkaupunki Tirana sekä Vlore ja Himare Albanian rannikolla. Hyvin pieni pintaraapaisu siis ja jälkikäteen ajateltuna olisi voinut käyttää pidemmänkin ajan tutkien Albaniaa. Haluan matkustaa tuonne ehdottomasti vielä uudelleen ja varsinkin ennen kuin turismi valtaa paikan. Nyt muihin turisteihin ei tullut juurikaan törmättyä, tosin kesällä voi olla vähän eri meno. Sesongin ulkopuolella matkustamisen etuja!

Share
Ladataan...

Ladataan...
Punastus

Olin lukenut etukäteen meidän airbnb-kodin arvosteluista, että monia oli häirinnyt kukko, joka aloittaa laulunsa aamuviideltä sekä kirkonkellot, jotka soivat joka aamu puoli kahdeksan. Olin ehtinyt hieman hekumoidakin asialla. Kuinka ihanaa olisikaan herätä kukonlaulun aikaan ja nähdä aamun valkenevan. Mutta mitä vielä, kukko onkin ollut aika hiljaista sorttia. On ehkä viettänyt kanalassa yönsä ja ottanut aamulevot just siinä viiden paikkeilla. Eipä oo paljoo herätellyt ja olenkin nukkunut hyviä noin kymmenen tunnin unia, jotka on itseasiassa ihan normi minulle. Siis hirvee pettymys ettei tarvii herätä viideltä lomallansa!

Tänään, sunnuntaina, on maintenance day. Siinä on toki puolensa, että kämppä sijaitsee korkealla vuoren rinteessä, mutta miinuspuolena onkin sitten se alas tai ylös kipuaminen. Alaspäin Amalfiin ollaan menty kävellen ja tultu ylös bussilla. Pohkeet on tönkkönä ja kaipaavat lepoa ja huoltoa.

Usein tahtomattaankin tulee haukattua liian isoja palasia. Mikä kartalla näyttää muutaman kilometrin retkeltä, saattaakin tosiasiassa olla ikuisuuden mittainen taivallus. On ihanaa pitää välillä ylläpitopäiviä, joina ei tee juuri mitään tai jos tekeekin, niin ei ainakaan taivalla minnekään. On vaan ja pyörii ja tulee sitten takaisin ihailemaan maisemaa kämpän ikkunasta.

Ajatuksena oli käydä hakemassa kaupasta kissanruokaa ja mennä etsimään eiliset kissalapset, jotka lähtivät perään ja suorastaan vaativat apetta. Poikaystävä palasi äsken kävelyltä ja kertoi löytäneensä kunnon kissa-apajat eräästä puistossa. Nämä kaksi pikkuista olivat olleet myös liikkeellä. Eli siinä tämän päivän missio: jaa rakkautta kodittomille kissoille.

Share
Ladataan...

Pages