Paljonko maksaa jos lentää 17 927 kilometriä ihan vain siksi että pääset ajamaan ympäri mannerta 8400 kilometriä? Vastaus on että ihan liikaa, mutta ei niin paljoa kuin voisi kuvitella. Lupasin jo aiemmin avata Route 66:n matkabudjettia joten tässä on, olkaa hyvät.

Työpaikka. Jos olet hakemassa kesätöitä niin kannattaa jo työhaastattelussa mainita että olet lähdössä roadtripille. Ei kannata olla hiljaa ja sitten myöhemmin kysyä pomolta että hei muuten olisin lähdössä kuukaudeksi pois, käykö?.  Matkaseurueemme kutistui viidestä henkilöstä neljään tämän johdosta. Tietenkin saattaa olla että et saa työpaikkaa jos olet neljästä kuukaudesta yhden matkoilla. Näin jälkikäteen ajateltuna oli ehkä ihan hyvä muutenkin että meitä oli vain neljä matkassa, viidennestä tulee suhteettoman paljon lisäkuluja.

Lentäminen. Lennot kannattaa varata ja maksaa hyvissä ajoin etukäteen. Varasimme heinäkuun lennot jo viime joulukuussa, jolloin hinnaksi tuli 630 euroa / hlö. Ei paha, sillä hinta sisälsi ensin suoran lennon Helsinki - New York ja kuukautta myöhemmin Amerikan sisäisen lennon San Francisco - New York, josta sitten suora jatkolento  New York - Helsinki. Kaikki lennot olivat American Airlinesin nimellä, mutta todellisuudessa mannerten väliset lennot operoi Finnair.

Liikkuminen. Auton vuokraus on suhteellisen edullista. Suuren tila-auton vuokraus kuukaudeksi maksaa noin 1500 euroa, joka jaettuna neljälle on 375 euroa. Pienemmän auton saa noin tonnilla, mutta jos olet matkalla kuukauden ja ajat pitkiä matkoja niin ylimääräinen tila ei ole pahitteeksi.

Amerikassa on samat kansainväliset autovuokraamot kuin Euroopassa, mutta itse valitsimme "halpisfirma" Nationalin sillä hintaan kuului tankillinen bensaa ja auton täysi vakuutus jossa omavastuu oli nolla euroa.

Auton palauttamisesta muualle kuin vuokrauspaikkaan joutuu maksamaan one way fee:n. Meillä tämä lisämaksu oli New Yorkista vuokrattuun autoon, joka palautettiin San Franciscoon yhteensä 175 euroa. Jostain käsittämättömästä syystä one way fee pitää maksaa paikan päällä ja maksajan on oltava sama henkilö joka on merkattu auton vuokraajaksi. Onneksi meillä oli useampi luottokortti mukana, sillä kaksi kolmesta kortista ei jostain syystä toiminut. (Muutenkin esimerkiksi Sampo-pankin korteissa oli ongelmia. Ne toimivat ehkä noin joka toisessa myymälässä).

Huomaa myös että vuokra-autoa saa ajaa vain ennalta ilmoitetut henkilöt. Lisäkuljettajista joutuu maksamaan lisää, käytännössä muutamia kymppejä. Jännä juttu on myös se että jos vuokraat auton lentokentältä niin siitä joutuu maksamaan lakisääteisen muutaman kympin lisäveron.

Yhteensä autoon upposi noin 1 700 euroa. Jos kortin luottoraja ei riitä koko summan kertamaksuun, niin autofirmasta kannattaa kysyä että onnistuuko maksaminen kahdessa erässä esimerkiksi kuukauden välein. Meillä onnistui.

Bensa on amerikkalaisten mielestä hirevän kallista ja meidän mielestämme naurettavan halpaa. Yksi gallona, eli noin kolme litraa maksaa 3.30-3.90 dollaria. Matkaa kertyi yhteensä noin 5200 mailia eli pyöreät 8400 kilometria. Tästä tuli bensakuluja vain noin 500 euroa. Halvinta on muuten tankata intiaanireservaattien alueella ja suurten kaupunkien ulkopuolella.

Amerikassa useiden teiden ja siltojen ylläpito kustannetaan tietullein. Maksullisten teiden alkuun ja loppuun on rakennettu tulliasemia, jossa autoilija joutuu maksamaan tien käytöstä. Onneksi maksut on usein porrastettu sen mukaan kuinka pitkän matkaa ajat ja kuinka raskas ajoneuvo sinulla on käytössä. Yleensä tullimaksun hinta on yhdestä kahdeksaan dollaria riippuen ympäröivästä maisemasta; mitä karumpi ja eristyneempi paikka niin sitä kalliimpaa.

Paikallisten asukkaiden käytössä on niin sanottuja Fast lane -kaistoja, joista voi vain ajaa suoraan läpi. Näiden kaistojen käyttö edellyttää että autoon on asetettu tunnistin joka hoitaa maksuliikenteen automaattisesti. Tällainen järjestelmä pitäisi ehdottomasti saada myös autovuokraamoiden autoon!

Jos käytössäsi on navigaattori niin kannattaa aina tarkistaa kuinka pitkä matka on tullittomia teitä pitkin, sillä aina välillä näissä vaihtoehdoissa ei ole käytännön eroa paitsi se että toisesta vaihtoehdosta joudut maksamaan.

Yöpyminen ja eläminen. Budjetoimme yöpymiseen 20 dollaria päivässä, samoin kuin ruokailuun ja bensoihin. Jokainen maksoi siis 1200 euroa juokseviin kuluihin.

Budjetissa pysyminen yöpymisen suhteen ei tee tiukkaa jos vähän jaksaa metsästää paikkaa, mutta jotkin kaupungit vain ovat kalliimpia asua. Esimerkiksi New Yorkista ei meinaa löytää dormeja alle kahdenkympin. Meille kävi vielä niin että olimme tehneet etukäteen varauksen hostelliin, joka sitten suljettiin pari viikkoa ennen matkan alkua New Yorkin kaupungin toimesta. Tässä vaiheessa lähes kaikki kaupungin hostellit oli varattu täyteen ja jouduimme maksamaan Harlemin puljusta yli kolmekymppiä yöltä. Yleensä huone kannattaa varata etukäteen, sillä hinta on netissä halvempi kuin suoraan respasta kysyttynä.

Elämisen helpottamiseksi perustimme yhteisen pankkitilin johon liitimme pankkikortin. Maksoimme matkatililtä kaikki yhteiset kulut kuten hotellit, ammupalat ja ne ruokailut kun olimme samassa paikassa.

Kannattaa muutenkin välttää turhia vierailuja pankkiautomaatilla koska nostosta menee aina vaihtelevan suuruinen maksu. Kannattaa katsoa mistä automaatista nostaa rahaa, sillä jotkin kaupalliset automaatit veloittavat sekä kertakorvauksen että tietyn osuuden nostettavasta summasta. Yleisesti kaikki ostokset kannattaa maksaa kortilla jolloin ostoksille saa parhaimman kurssin. Jos joutuu nostamaan rahaa, niin tehkää vain yksi nosto ja jakakaa kustannukset.

Matkan virallinen matkaposa irtosi yhdellä dollarilla New Yorkista itsenäisyyspäivän kunniaksi järjestetyistä myyjäisistä. Huomaa että mitä  hienompi matkaposa niin sitä enemmän saat ihailevia kommentteja matkalla.

Pitkillä matkoilla kavereiden kanssa kannattaa ottaa käyttöön matkaposa, johon nostetaan yhteisiä rahoja ja josta voi sitten maksaa niissä paikoissa joissa kortti ei kelpaa.

Matkalle kannattaa ehdottomasti ottaa mukaan navigaattori, pelkästään kartan avulla suunnistaminen on välillä mahdotonta. Navigaattorin vuokraus kuukaudeksi maksaa enemmän kuin sellaisen ostaminen, joten haimme oman laitteeseen New Yorkissa ja pistimme sen heti huuto.nettiin myyntiin ja huudon päätymispäivämääräksi paluupäivä. Matkamme viimeisenä päivänä laitteen osti kaveri joka oli lähdössä seuraavan viikon torstaina Amerikkaan ja navigaattorimme pääsi näin takaisin kotiseuduilleen:) Jibii.

Yhteensä matkan hinnaksi tuli näin 2200 euroa per nuppi. Se on paljon, mutta käsittää neljän viikon asumisen, elämisen ja liikkumisen ulkomailla. Vertailun vuoksi voi miettiä kuinka kauas pääsee matkustamaan 500:lla eurolla viikoksi?

Jos kustannuksista, matkasta tai ylipätään mistään on jäänyt mieltä askarruttamaan jokin kysymys niin tässä ja nyt on hyvä mahdollisuus:) Olisi tietenkin hauska kuulla mitä kaikille muille matkan tehneille on tapahtunut. Ja juttujen perusteella aika moni Lilyläinen on muutenkin käynyt rapakon takana tänä kesänä.

Lue kuinka tehdään juttu matkablogiin kun väsyttää ja kirjoitus ei luista. Erityisen hyvin kikka toimii kun tapahtumista on kulunut jo muutama päivä etkä oikeastaan enää muista mitä kaikkea on tapahtunut:

Resepti:

• Selaa kamerasta kuvia ja yritä muistella mitä oikeasti tapahtui.
• Kirjoita mahdollisimman vähän ja lisää joukkoon paljon kuvia.
• Valitse kuvat jotka eivät toista itseään (ihan kauhean pahasti).
• Muista että ei enää kuvia matkakumppaneista, kaikki ovat jo nähneet heidät.
• Tee listauksia sillä ne toimivat aina. Oikeasti Ite-puin Tiiti on ehkä paras näissä koskaan ikinä.

Jutun voi aloittaa vaikka kertomalla että on niin paljon kerrottavaa mutta vain jutullinen tilaa. Matkan viimeinen ja ehkä töksähtävin juttu kertokoon siis kuvin San Franciscon tapahtumista.

Saavuimme San Franciscoon jo päivällä. Kiertelimme autolla etsien edullista hotellia ja parhaan tarjouksen saamme Bay Bridge hotellista, aivan kävelymatkan päästä keskustaa. Hotellia ylläpitää hieman sählä mutta hauskan oloinen kaveri. Hänelle vieraiden viihtyvyys on tärkeintä ja saamme paljon vinkkejä mitä tehdä kaupungilla.

Käymme kahdesti katsomassa jospa Golden Gate Bridge olisi näkyvissä, mutta ei. Ensimmäisellä kerralla sataa vettä ja toisella kerralla oli muuten vain sumuista. Hemmetti, eikö täällä ole koskaan aurinkoista? No täytyy tehdä uusi matka ja palata ottamaan kuvia auringon laskiessa sillan taakse.

San Francisco on kiva kaupunki. Arvostelemme sen samaan sarjaan Chicagon ja Philadelphian kanssa. Käytämme loman viimeiset päivät tallaillen ympäriinsä. Ilma on viilentynyt ja iltaisin on jo kylmä.

San Franciscon vanha köysirata-raitiovaunu on mieletön! Eniten matkasta saa irti jos seisoo reunan ulkopuolella ja antaa high-fivet vastaantulevan raitiovaunun matkustajille.

Vino katu.

Alcatrazin vankilasaareen on päivien jonotus. Varaa liput etukäteen jos haluat vierailla saarella.

Kuuluisa nyt-en-muista-nimeä hotelli, jossa on allekirjoitettu YK:n perustamisasiakirja.

“Hi Stranger, hope you have a wonderful time in San Francisco…”

Matkan hyvä työ on piristää jotakuta tutematonta. JP:n ja Raidon vieraillessa viinitilalla kävimme Nikon kanssa tuumasta toimeen. Löysin tätä varten sopivan kortin jossa puhutaan siitä kuinka parhaat yllätykset tulevat silloin kun niitä osaa vähiten odottaa. Piristystä tehostamaan vielä kukkakaupasta haettu valkoinen ruusu, ja sitten Union Squarelle etsimään sopiva piristettävä:) Tämä taisi toimia sillä saimme hämmentyneen hymyn.

Löysimme taas useita kivoja pyöräkauppoja. Mission Workshopin liike sijaitsee pahamaineisella alueella San Franciscon keskustan tuntumassa. Täältä saa hieman erilaisia käsityönä tehtyjä pyöräilyvarusteita.

Juttelemme pitkään myyjän kanssa joka kutsuu itseänsä leikkisästi "junioriksi".  Hän kertoo että Workshopin perustajat halusivat tarpeeksi uskottavan katuimagon ja sen takia kauppa on rakennettu varastorakennukseen entiselle jengialueelle. Sisustus muistuttaa hienosti tavarakontin ja puisen mökin risteytystä. Myyjä naurahtaa ja toteaa että koska hän on nuorin niin hänelle kerrotaan aina viimeisenä mitä seuraavaksi tehdään. Tulevaisuudessa yrityksen on tarkoitus laajentaa toimintaasa. Syksyllä heiltä ilmestyy ensimmäinen vaatemallisto ja suunnitelmissa on  avata sivuliike jonnekkin muualle.

Pari vuotta vanhassa yrityksessä työskentelee joukko pyöräilylle vannoutuneita nuoria. Suunnittelijat ovat hieman erakkoja ja haluavat työskennellä yksin. Pari kertaa vuodessa he kömpivät maan alta esiin näyttämään mitä he ovat saaneet aikaiseksi. 

Mission Workshop, 40 Rondel Place, San Francisco.

Toinen hieno pyöräliike löytyi Chinatownin pohjoispuolelta aivan rannan tuntumasta. Citizen Chain on enemmänkin pyöriin keskittynyt liike, mutta heidän kaupastaan löytyy hienoja yksityiskohtia. Lupasin lähettää heille valokuvat joten tässä on, olkaa hyvä.

Citizen Chain Cyclery, 2064 Powell Street, San Francisco.

Hei Mythbusterssia kuvataan San Franciscossa! Olen suuri fani:) Sarjan kotipaikka on Jamie Hynemanin omistaman M5 Industriesin tiloissa, sinne siis. Pettymykseksi paikalta löytyy aivan tavallinen teollisuusrakennus ja ovella ystävällinen lappu joka käskee olemaan häiritsemättä. Damn. Yritämme bongata väkeä mutta turhaan, ovat varmaan autiomaassa räjäyttämässä jotakin myyttiä. No ei vaiteskaan, Kari Byron soitti ja sanoi että he olivat Comic-con messujen paneelissa ja viettivät nyt vapaapäivää.

Meilläpä on muuten liput viimeisen illan baseball-otteluun. Ostimme liput New Jerseystä, josta Fedexin pojat toimittivat ne vuorokaudesta hotellillemme, nohevaa toimintaa! Ihan mieletön matsi, päästiin vielä illan urheilu-uutisiin. Perinteeseen kuuluu tietenkin syödä hodarit aina kun on San Franciscossa katsomassa pesistä.

Vähiin käy ennen kuin loppuu. Edessä on enää viimeisen yön lähtöpakkuut ja herätys aamulla puoli neljältä. Suuntasimme San Franciscon lentokentälle, jossa hyvästelimme meitä hyvin palvelleen Dodgen. Amerikan sisäinen lento New Yorkkiin lähtee seitsämältä ja lento New Yorkista Helsinkiin kuudelta illalla. Paluumatka kestää 16 tuntia.

Viimeisen illan lähtöpakkaus.

Takaisin kotona Helsingissä, väsyneenä ja matkahuumasta täysin sekaisin.

Oikeasti palasimme Suomeen viime perjantaina. Viikonloppuna oli niin paha jet lagi etten saanut aikaiseksi tehdä mitään järkevää. Kun siitä alkoi selvitä niin iski morkkis. Netta Jasminet kirjoittaa osuvasti matkanjälkeisestä krapulasta. Kuinka ihmisen pitäisi sopeutua takaisin työelämään kun on kuukauden ajan seikkailut vapaana? Salasanat on hukassa, sähköpostilaatikko tulvii yli äyräiden ja työpaikan kahvi maistuu "hieman" nihkeältä Starbucksin jälkeen (sori Katri Antell, no bad feelings). No täytyy kai yrittää.

Tulossa vielä juttua matkabudjetista, stay online:)

Suomalaisen näkökulmasta Amerikka on aika jännä maa. Tässä on muutamia silmäänpistäviä huomioita ilman liioittelua tai sensurointia:

Kylttien luvattu maa. Täällä ei välttämättä tarvitse käydä autokoulua vaan riittää että luet kaikki kyltit ja opasteet mitä tienvarsille on ripoteltu. Aja kuitenkin hitaasti että kerkeät varmasti lukemaan kaiken.

Kylpyhuoneen vesihanat. Minkä ihmeen takia jokaisella täytyy olla omanlaisensa vesihana? Yleensä et tiedä kuinka a) vettä saa tulemaan hanasta b) kuinka jääkylmän veden saa muutettua lämpimäksi ja c) kuinka turhan yrityksen jälkeen jääkylmän veden saa tulemaan varsinaisesta suihkusta eikä altaan pohjalla olevasta minihanasta. Kymmenien hotellien otoksessa olemme ainoastaan kerran törmänneet samanlaiseen hanaan kahdesti.

Vessapaperi. Suomessa jopa halvimmat vessapaperit ovat mukavasti kolmikerroksisia. Täällä paperia kuluu metrikaupalla kun paperi on niin ohutta että sormet menevät läpi.

Vesiraja. Amerikkalaiset vessanpöntöt ovat kääpiöille ja niiden vesiraja on niin ylhäällä ettei vahinkoja voi välttää. Joko amerikkalaiset miehet tietävät jotain mitä me emme tiedä, tai sitten heillä on erilainen fysiologia.

Valuutta. Se joka keksi sentin kolikot ja dollarin setelit saisi saada korville. Kolikon fyysisellä koolla ei ole mitään tekemistä sen arvon kanssa. Senteillä et käytännössä voi maksaa ellet sitten kaupan kassalla rupea laskemaan kasallista kolikkoja. Jos et niin pian sinulla on kasallinen kolikkoja. Jokaisesta setelistä on lisäksi liikkeellä lukuisia erinäköisiä versioita, ja yleiesti ottaen kaikki setelit ovat kooltansa saman kokoisia niiden rahallisesta arvosta riippumatta. Kuinka sokeat pärjäävät kassalla, hä?

Verot. Lisätkää verot suoraan hintalappuun. Ravintolassa hinnat on yleensä ilmoitettu ilman veroja. Veron lisäksi loppulaskuun pitää lisätä 15-20% tippiä.

Kierrätys. Käyttäkää oikeita ruokailuvälineitä ja kauppakasseja. Täällä on kaikki kertakäyttöistä ja jätettä syntyy tuhottomasti. Yleensä ostoksesi pakataan kaupassa puolestasi muovipusseihin, jotka ovat niin ohuita että niitä tarvitsee pari päällekkäin että ne kestävät. Kahvilan kahvimaito on pakattu pieniin purkkeihin joita tarvitsee vähintään neljä yhteen kahvikupilliseen.

Jotta ei liikaa näytettäisi vain asioiden valoisia puolia niin tässä on karu totuus Amerikan pimeästä puolesta. Se tulee nopeasti. Etelässä aurinko pullahtaa horisontin taakse muutamassa minuutissa ja sen liikkeen voi suorastaan nähdä paljain silmin, kuin pikakelatussa filmissä.

Los Angelesista lähdimme ajamaan rannikkoa seuraavaa ykköstietä, joka on kuuluisa sen hienoista maisemista. Yön pimeys tavallaan pilasi maiseman ja siirrymme sisämaahan moottoritielle. Matkalla ajamme ylänköjen läpi. Aina välillä on niin tiheä sumu että hyvä kun näkee konepellin. Yö on pitkä. Hankalinta on pysyä hereillä aamuyön tunteina.

Tiekyltissä on tanssiva peura ja seuraava karhu.

Aurinko sarastaa viiden jälkeen ja väsymys helpottaa. Pysähdymme noin 15 mailia ennen Santa Cruzia Motel 6:een ja käymme kysymässä huonetta. Respan nuori jamppa toteaa että talo on täynnä, tai siis tämä yö on täynnä. Täsmennämme että haluaisimme huoneen seuraavaksi yöksi ja tämä onnistuu. Myös väsytystaktiikkamme t0imii, käymme tunnin välein kysymässä onko huonetta jo vapaana ja puoliltapäivin pääsemme vihdoin päivätorkuille. 

Hassua muuten miten hotellihuoneen hinta voi vaihdella riippuen siitä kenen kanssa juttelee ja miten varauksen tekee. Tällä kertaa hotellin omistaja olisi laskuttanut meiltä ylimääräistä, mutta valitsimme ajankohdan jolloin tämä ei ollut paikalla respassa ja saimme huokeamman hinnan nuorelta jampalta. Toinen hyväksi osoittautunut kikka on tehdä ennakkovaraus jonkin hotellihuoneita välittävän nettisivuston kautta ja valita varaukseen yksi huone ja kaksi queen-size sänkyä. Myöhemmin voit sitten soittaa että olihan huoneessa tilaa neljälle. Yksikään hotelli ei laskuttanut tällöin lisähenkilöistä. 

Huoneen vapautumista odotellessa käymme syömässä  aamupalaa kaupungin laitamilla ja pyykkäämässä hotellin pesulassa. Loppupäivä meni koomaillessa. Illalla kävimme pyörähtämässä kylällä ja syömässä kalaravintolassa.

Santa Cruz on mukavan pieni surffauskaupunki. Talot ovat matalia ja metsää on paljon. Paikalle saapuu surffareita ympäri maailmaa. Olisin halunnut sukeltamaan mutta väsymys-promillet eivät antaneet myöten, hmp. 

Pyykkiaamu. Useimmista hotelleista löytyy pesula jonka koneet saa pyöräytettyä muutamalla quartterilla.

Santa Cruzin rannassa on valtava laituri täynnä kalaravintoloita.

Waddel Beach

Missed! Matkan vaarallisimmaksi paikaksi osoittautui Santa Cruzin ja San Franciscon välissä oleva pahamaineinen golfklubi. Golfpallo kopsahti ainakin miljoonaa asfallttiin vain muutaman senttimetrin päästä ohimoa.

Vain amerikkalaiset menevät naimisiin meren rannalla olevalla golfklubilla?

Matka Mojaven autiomaasta kestää pitkään ja jäämme yöksi noin 30 mailin päähän Losin keskustasta. Aamulla varaamme Cecil- hotellista huoneet ja ajamme kaupungin keskustaan.

Hotellin aula vaikuttaa hienolta loistohotellilta, samoin kolme ensimmäistä kerrosta. Oma huoneemme kahdeksannessa kerroksessa on kaikkea muuta. Pienet huoneet, vesi maistuu pahalta ja suihku on toisessa päässä taloa. Paikka vaikuttaa vankilalta. Hotellin aulassa on lappu jossa kerrotaan että oikeus on määrännyt hotellin johdon kuultavaksi koskien hotellin markkinoimien huineiden tasoa. Loistavaa.

Jätämme tavarat ja lähdemme seikkailemaan Hollywoodiin. Paikka on yllättävän pieni, varsinkin Kodak -teatteri jossa pidetään Oscar gaalat. Käyskentelemme illan tähtien parissa.

Sunset, buddies and Sunset Bulevard.

Seuraavan aamuna heräsimme Nikon kanssa jyskytykseen. Ensimmäinen ajatus on kuka olen, missä olen ja miksi päässä jyskyttää. Ei se ei ole krapula. Nukahdan uudestaan. Hetken kuluttua jyskytys jatkuu ja tällä kertaa paljon voimakkaampana, suorastaan uhkaavan määrätietoisesti se pakottaa avaamaan silmät. Ruma huone. Hei joku koputtaa ovea. “Ai te nukutte vielä, me luultiin että te olette jo lähteneet kun ette avanneet ovea”. Raido ja JP olivat heränneet aikaisin ja tulivat herättämään. Niko halusi katsoa illalla jonkin seikkailuelokuvan ja emme päässeet nukkumaan vasta kuin aamuviideltä.

Puemme vaatteet päälle ja suuntaamme alakertaan jossa Rane ja John jo odottavat syöden hotellin kahviosta ostamiaan hyvikkeitä. Emme tiedä LA:sta juuri mitään. Tässä on sekä hyvät että huonot puolensa. Huonoa on se että emme tiedä minne mennä ja hyvää on se että jos lähtee johonkin suuntaan niin on yhtä todennäköistä että löyää jotain mielenkiintoista kuin on olla löytämättä. Suuntaamme hotellilta pohjoiseen etsimään aamupalaa. Pettämätön kahvinenäni haistoi Starbucks Coffeen jo kahden korttelin päästä, ei vitsi. Otamme take-away Latet ja hyväksikäytämme paikan langatonta nettiä. (Mahtavaa että Starbucks tulee Suomeen, frappuccino on parasta). Googlemaps kertoo että kivenheiton päässä on Corner Café, sinne siis aamupalalle. Kahvilasta saa parhaat salaatit koko matkalla.

Päivässä on tasan kaksi hyvää hetkeä jolloin emme riitele. Ensimmäinen on se hetki kun on juuri syönyt ja syömistä seuraava väsymys ei vielä ole kerinnyt tulla. Tällä tietyllä hetkellä elämä hymyilee, JP ei pottuile Raidolle ja Nikoa ei harmita meidän ylenpalttinen rahankulutus. Jälkimmäinen hetki tulee kun syömisestä seuraava ähky on laantunut eikä vielä ole nälkä. Tiedättekö tunteen? Ihminen on aika yksinkertainen näiden elämisen perusteiden kanssa.

Raido ottaa bussin ja lähtee katsomaan Annenbergs Space For Photography näyttelyä. Matka sinne ja takaisin kestää niin kauan että me muut päätämme lähteä tutustumaan kaupungille. Suuntaamme pohjoiseen LAPD:n headquartersille. JP menee uteliaana hieman liian lähelle taloa ja meinaa joutua sisälle kuultavaksi. Oltaisiin saatu lunastaa kalliilla ulos. Saimme vinkin eräästä vanhasta kirkosta, joka ei sittenkään ollut niin vanha vaan näytti eilen rakennetulta. Kävimme kirkon alla katsomassa Mausoleumista hautapaikkaa, ei löytynyt.

Pyöräkaupasta löytyi muutamat varaosat.

Los Angelesissa on ehkä hienoimmat pyörätelineet ikinä.

Hyppäsimme satunnaiseen metroon Long Beachin suuntaan ja ajelimme aikamme kuluksi. Metron tullessa tunnelista maanpinnalle se muuttui ensin raitiovaunuksi ja pian maisemat muuttuivat lähiöksi ja metrosta tuli lähijuna. Ajeltuamme tarpeeksi käänsimme junan ja palasimme hotellillle jotta kerkeäisimme katsomaan illan ulkoilmaelokuvaa, Young Sherlock Holmes. Kukaan meistä ei ole nähnyt elokuvaa aikaisemmin. Aivan mahtavaa, tämä oli ensimmäinen kerta ikinä ulkoilmateatterissa Amerikassa! Oikeastaan tämä oli ensimmäinen kerta missä tahansa maailmankolkassa, ulkona elokuvissa. Tapahtuman järjestää paikallisen rakennusviraston ulkoilma-osasto. Illalla ilma on kylmennyt ja meidän on vedettävä pitkät farkut jalkaan. Käymme hakemassa matkalla eväät ja istudumme puiston nurmikolle katsomaan elokuvaa juuri ajoissa. Kylmästä ilmasta huolimatta paikalle oli kokoontunut satakunta katsojaa.

Matkaväsymys rupeaa painamaan. Elokuvan jälkeen teemme pienen kiertelyn ja palaamme hotellille.

Elokuva alkaa kun aurinko on laskenut, eli noin kello kahdeksan ja yhdeksän välillä.

Seuraavana päivänä jakaannumme. Raido ja JP lähtevät Losin vieressä olevaan vesipuistoon laskemaan maailman kolmanneksi suurinta liukumäkeä ja kaikkia niitä tusinaa muuta mäkeä. Nikon kanssa pihistelemme ja vietimme päivän kaupungilla, itse yritän säästää matkabudjettia vielä sukellusreissulle. Katsotaan.

Koirabaari. Pussy & Pooch nimisessä eläinkaupassa on koirabaari johon voi jättää koiran ruokittavaksi ja pestäväksi. Tällanen Helsinkiin.

Illalla käymme Los Angelesin vieressä olevalla Long Beachilla. Baywatchia ei ole vähään aikaan kuvattu täällä.

Lähdemme vielä illalla ajamaan kohti Santa Cruzia. Tavoitteena on jäädä yöksi johonkin hotelliin matkan varrella. Mutta ei, kaikki on varattu koko matkan varrelta. Päädymme ajamaan vahtivuoroissa koko yön yli pohjoiseen. Takapenkillä saa nukkua, pelkääjän paikalla istuva pitää kuskille seuraa. Vaihdamme vuoroa kahdelta yöllä ja ajoimme Nikon kanssa aamuyön tunteina Santa Cruziin jossa olemme perillä puoli seitsämältä aamulla. 

Pääsimme myös ensimmäisen kerran kosketuksiin paikallisen virkavallan kanssa kun olimme yöllä pitämässä taukoa parkkipaikalla. Poliisit ajoivat ohi ja pysähtyivät varmistamaan että meillä on kaikki kunnossa. On on.

Las Vegasista lähtiessä teemme ensimmäisen suuren poikkeaman historialliselta Route 66:ltä. Hyppään rattiin ja suuntaamme luoteeseen kohti Death Valleyta.

Kuoleman laakso on yksi Amerikan suurista luonnonpuistoista. Kaverimme kävi täällä muutama vuosi sitten ja suositteli paikkaa. Lämpötila on 46,5 celsiusta ja sehän riittää. Laakson pohjalta löytyy hiekkadyynit joiden hiekka on niin kuumaa että se sulattaa kengänpohjat ja ilma kuivattaa suun. Otamme varmuuden vuoksi mukaan vettä parin päivän ajaksi ja tankkaamme tankin täyteen. Kännykät eivät toimi alueella.

Death Valleyn luonnonpuiston kyltillä tapasimme tanskalaisen perheen joka on neljättä viikkoa tien päällä. Vanhemmat ovat ajaneet Floridasta Washingtonin kautta Niagaralle ja seurailleet osittain Route 66:a. Lapset liittyivät heidän seuraansa matkan puolessavälissä. Olin juuri menemässä ottamaan valokuvaa aavikon puolelta kun tanskalainen tyttö huutaa että varo käärmeitä! Ai mitä käärmeitä?! Tyttö osoittaa tien varressa olevaa isoa kylttiä joka kehottaa pysymään tiellä skorpionien ja käärmeiden takia. No näitä sattuu. Otan muutaman varovaisen askeleen takaisin ja matka jatkuu.

Niko kuivui aavikolle. Onneksi 25% menetys matkaseurueesta on vielä sallitun rajoissa.

Hei aavikko ja dyynit, mitä tekee mieli tehdä? :) Copyt Ranelle.

Vuoristossa meitä vastaan ajaa Mersun testitiimi uusilla tulevilla automalleilla. Autot on naamioitu ja teipattu muovikuoriin jotta uteliaat eivät saisi tietää miltä uudet mallit näyttävät. Saimme heidän autoistansa hyvät spycam kuvat ja siitähän kaverit riemastuivat.

Kävimme katsomassa puiston vanhaa Baiiaratin kaivoskaupunkia joka on nykyään merkattu karttoihin Ghost Townina. Kaupungissa eli noin 150 ihmistä ja on ollut hyljättynä viimeiset 93 vuotta. Paikalla asuu nykyisin tilanhoitaja, jonka seurassa on viereiseltä kultakaivokselta tullut poraaja. He nauttivat terassilla ilta-auringosta nauttien olutta.

Ghost Townin ainoa ehjänä säilynyt rakennus on vankila.

Kello on jo yli seitsämän kun lähdemme ajamaan kohti Los Angelesia. Hiekkaa, hiekkaa ja hiekkaa. Takapenkki käy nukkumaan kun lähdemme taittamaan matkaa aavikon yli Amerikan länsirannikolle.