Othe(i)ron

Joululomalla tein sen, minkä kaikki muutkin suomalaiset: luin uusimman Finlandia-voittajan, Laura Lindstedtin Oneironin. Kirja kertoo, kuten me kaikki jo varmaan tässä vaiheessa tiedämme, seitsemästä jo kehottomasta mutta silti erimaalaisesta naisesta, jota ovat kuolleet ja joutuneet yhtä aikaa jonkinlaiseen tyhjiöön, mistä pitäisi päästä eteenpäin.

Tyhjiössä he käyvät läpi elämiään ja kuolemiinsa johtaneita olosuhteita. Hyvin universaalia ja koskettavaa, taidokkaasti rakennettu miljöötön miljöö.

Mitä sitä kiertelemään: Lindstedt otti minut jo kansipaperissa, missä hän paljasti työstävänsä väitöskirjaa Nathalie Sarrautesta. Kiljaisin innosta – en tunne ketään toista, joka tietäisi Sarrauten. Tropismeja on ihana, ihana, ihana.

En ole fantasian ystävä, mutta tämä on eittämättä hyvä kirja: se on ammuttu täyteen jännittäviä kulttuurisia referenssejä, huumori on herkässä, feminiinisyys hyvin samastuttavaa ja ja ja…

Harmi vaan, että Oneiron on kulttuurista omimista par excellence.

Kulttuurinen omiminen tai anastaminen (engl. ’cultural appropriation’, termi kehitettiin 1900-luvun loppuvuosikymmenien aikana – meillä ei ole vielä sanastoa tälle kaikelle suomeksi, mikä on iso osa ongelmaa ja myös sen oire) tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että esimerkiksi kuvataiteen tai muodin tai muun kulttuurin saralla yksi kulttuurinen ryhmä, yleensä länsimainen ja valkoinen, ottaa haltuun jonkun toisen ryhmän tapoja, käsityksiä ja tuotteita – ja pönkittää niillä omaa valta-asemaansa ja myös taloudellista etumatkaansa ilman, että joutuu koskaan kärsimään asiaan liitetystä sorrosta.

Otetaan nyt vaikka esimerkiksi afrotukka. Sitä suoristettiin polttamalla ja piiloteltiin suoratukkaisten peruukkien alle vuosisatoja, ja mustilla ihmisillä oli jopa vaikeuksia saada töitä tai mennä opiskelemaan hiukset luonnontilassa (ja on edelleen), mutta valkoisten ihmisten muodissa se nousee aina välillä uudelleen pinnalle ilman, että se vaikuttaa heidän asemaansa yhteiskunnassa heikentävästi. Jos kävisikin niin, että hiuksista koituisi haittaa, he voisivat yksinkertaisesti vaihtaa tyyliä johonkin toiseen, vaikkapa pikkuletteihin, dreadlockseihin, japanilaisen geishan nutturaan ja niin edelleen.

Mitä kirjallisuuteen tulee, ovat valkoiset naiset kirjoittaneet mustia hahmoja maailman sivun. Meillä on Harriet Beecher Stowe, Harper Lee ja niin edelleen. Loistavia, jännittäviä kirjoja. Ristiretkistä saakka olemme saaneet lukea kuvauksia siitä, millaisia toiset, muukalaiset, alkuasukkaat ja orjat ovat: säälittäviä, eläimellisiä, tai vähintäänkin essentiaalisesti jotakin yhtä ja samaa. Karkeasti voi sanoa, että vasta 1960-luvulla alkoi sellaisissa maissa, joissa pääväestö on valkoista, kuulua rodullistettujen ihmisten oma ääni, pitkälti kiitos yhdysvaltalaisen black power –liikkeen.

Meillä Suomessa ei tällaista kirjallisuutta ole vuonna 2016. Meillä on ehkä kahden käden sormilla laskettavissa teokset, joissa rodullistetut itse luotsaavat protagonisteja haluamallaan tavalla (tosin niistäkin voisi argumentoida, että ne on useimmiten kirjoitettu valkoisen katseen kautta, valkoiselle lukijalle, hänen eksotiikanhimojaan tyydyttämään). Meillä on Sinuhe, meillä on pieni joukko valkoisia, ruskeiden lasten taiteilijaäitejä, jotka kirjoittavat lapsistaan ihan mitä sattuu, mutta meillä ei ole omaa kirjallista ääntä.

Siksi Oneiron on harmistuttava, huolestuttava ja jopa vaarallinen. Pyysimme toimittaja Kyösti Hagertin kanssa Lindstedtiä radiohaastatteluun, mutta hän kieltäytyi. Hänen mielestään kokemaamme ongelmaa ei ole, koska hahmot eivät ole todellisia.

Mutta minä olen, ja minä en suostu ottamaan vastuuta jostain mitä en ole – no pun – tehnyt.

Luin Oneironia matkalla isäni luokse, siihen ainoaan paikkaan elämässäni, jossa enää tulee puhuttua hepreaa ääneen toiselle ihmiselle, oltua jemeninjuutalainen suhteessa toiseen samanlaiseen, ilman, että siitä pitää neuvotella, ilman valkoista katsetta. Luin kirjaa isäni sohvalla, vieraspedissä Liisa ihmemaassa -peiton alla, keittiönpöydän äärellä hänen kaataessa itsepuristettua verigreippimehua muumimukiin.

Ensin olin innoissani naisista, innoissani siitä, että New Yorkin juutalainen Shlomith Shkhinah oli saanut paljon sivuja. Olin kiinnostunut myös senegalilaisesta Maimunasta, niin kuin aina näissä tapauksissa. Jokainen haluaa kuulua tarinaan. Kumman minä valitsen, jos tarjolla on valkoinen juutalainen, tai musta muslimi? Muut olivat kai valkoisia, koska siitä ei hirveästi tullut puhetta. Niin meidät opetetaan ajattelemaan, että jos ei erikseen mainita etnisyyttä, niin on valkoinen.

Edellisvuoden finlandia-voittaja kertoi myös valkoisesta juutalaisesta, miehestä, enkä ärsyyntynyt kovinkaan. Hänen tarinansa ei ole minun tarinani, hänellä on Philip Roth, Saul Bellow, Asimov, Doctorow, Mailer, Salinger. Antaa heidän hoidella Jussi Valtonen, jos siltä tuntuu.

Joku voisi argumentoida, että juutalaiset naiset ovat rajatapaus siitä, onko heidän oma äänensä päässyt kuuluviin maailmankirjallisuudessa. Valkoisia newyorkilaisia naiskirjailijoita tietenkin on – haluaisinkin kysyä, mitä ajatuksia Oneiron herättää heissä. Minä siis asetan itseni jonnekin Shlomithin ja Maimunan välille, koska en osaa muutakaan. En tietenkään ole musta, mutten kyllä ashkenazi-juutalainenkaan. Jotkut kokemukset ovat universaaleja kaikille naisille, se on selvää, mutta joitakin ei voi vain päälleliimata hyvän tarinan vuoksi.

Ihmisenä, joka on saanut juutalaisen kasvatuksen ja tapellut syömishäiriötä vastaan lapsesta saakka, koen hyvin loukkaavana, että yksi kokemuksistani ja olemassaoloitani on yksinkertaistettu jännittäväksi tarinaksi kantasuomalaisen naisen toimesta. Miksi hän ei voinut kirjoittaa tarinaa kantasuomalaisen, evankelisluterilaisen naisen näkökulmasta? Ja miten seitsemän ei-suomalaista naista edes puhuu suomea keskenään?

Shlomithin hahmo saa kirjassa suurimman äänen. Hän on hasidijuutalaisyhteisöstä pois lähtenyt taiteilija, joka tekee taidetta omasta anoreksiastaan. Shlomithin tarinan yhteydessä käydään läpi iso määrä ihan oikeaa tieteellistä tutkimusta, joka käsittelee sitä, miten syömishäiriöitä esiintyy juutalaisnaisten keskuudessa erinäisistä kulttuurisista syistä tavanomaista enemmän.

Myöhemmässä vaiheessa kirjaa on pitkä pätkä tekstiä hepreaksi, jonka tietysti luen. Pettymyksekseni huomaan, että samaa teksti löytyy myöhemmin suomeksi. Sellaista ihmistä, jolla on näiden molempien kielien taito, ei pidetä selvästikään potentiaalisena lukijana. Tiedän, että aika moni muu ei lue sitä ollenkaan, mutta se tuo kivan, eksoottisen tunteen. Hassuja laatikkokirjaimia, onko nyt sivistynyt ja elitistinen olo? Häh?

Olin jokin aika sitten paneelikeskustelussa, missä tunnettu kantasuomalainen toimittaja sanoi, että hänestä tuntuu jännältä kun hänen facebook-feedissään on arabiaa, eikä hän ymmärrä sitä. Että se pitää vain hyväksyä.

Mutta miksi valkoiset eivät hyväksy, ettemme me kirjoita, facebookiin tai muuallekaan, aina suhteessa heihin ja heidän tunteisiinsa? Mikseivät he ymmärrä, että he eivät voi kerta toisensa jälkeen ottaa tarinoitamme ja kohtaloitamme ja historioitamme ja tehdä niillä taidetta ja rahaa?

Kuinka moni Finlandia-voittaja kertoo kantasuomalaisesta? Kuinka moni rodullistettu suomalaiskirjailija on ollut ehdolla sinä aikana kun se on ollut olemassa? (Se on ollut olemassa yhtä kauan kuin minä.) Kuinka moni klassikkoteos kertoo jemeninjuutalaisesta, ruskeasta suomalaisesta? Edes jemeninjuutalaisesta? Edes israelilaisessa kirjallisuudessa? Niin.

Missä menee kirjallisen vapauden raja? Voisi kai ajatella, että asia on johonkin pisteeseen saakka tilannesidonnainen. Jos tarjolla on vain yksi tarina, jonka kertoo etuoikeutettu ihminen valta-asemasta käsin samaan aikaan, kun täällä marssitaan kaduilla sen puolesta, ettei tänne tulisi meitä enempää; samaan aikaan, kun meitä yritetään systemaattisesti vaientaa; samaan aikaan, kun meitä ei rohkaista yliopistoon opiskelemaan kirjallisuustiedettä; samaan aikaan, kun meidän suomenkieltämme ei pidetä arvokkana, ollaan ison ongelman äärellä.