Othe(i)ron

Joululomalla tein sen, minkä kaikki muutkin suomalaiset: luin uusimman Finlandia-voittajan, Laura Lindstedtin Oneironin. Kirja kertoo, kuten me kaikki jo varmaan tässä vaiheessa tiedämme, seitsemästä jo kehottomasta mutta silti erimaalaisesta naisesta, jota ovat kuolleet ja joutuneet yhtä aikaa jonkinlaiseen tyhjiöön, mistä pitäisi päästä eteenpäin.

Tyhjiössä he käyvät läpi elämiään ja kuolemiinsa johtaneita olosuhteita. Hyvin universaalia ja koskettavaa, taidokkaasti rakennettu miljöötön miljöö.

Mitä sitä kiertelemään: Lindstedt otti minut jo kansipaperissa, missä hän paljasti työstävänsä väitöskirjaa Nathalie Sarrautesta. Kiljaisin innosta – en tunne ketään toista, joka tietäisi Sarrauten. Tropismeja on ihana, ihana, ihana.

En ole fantasian ystävä, mutta tämä on eittämättä hyvä kirja: se on ammuttu täyteen jännittäviä kulttuurisia referenssejä, huumori on herkässä, feminiinisyys hyvin samastuttavaa ja ja ja…

Harmi vaan, että Oneiron on kulttuurista omimista par excellence.

Kulttuurinen omiminen tai anastaminen (engl. ’cultural appropriation’, termi kehitettiin 1900-luvun loppuvuosikymmenien aikana – meillä ei ole vielä sanastoa tälle kaikelle suomeksi, mikä on iso osa ongelmaa ja myös sen oire) tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että esimerkiksi kuvataiteen tai muodin tai muun kulttuurin saralla yksi kulttuurinen ryhmä, yleensä länsimainen ja valkoinen, ottaa haltuun jonkun toisen ryhmän tapoja, käsityksiä ja tuotteita – ja pönkittää niillä omaa valta-asemaansa ja myös taloudellista etumatkaansa ilman, että joutuu koskaan kärsimään asiaan liitetystä sorrosta.

Otetaan nyt vaikka esimerkiksi afrotukka. Sitä suoristettiin polttamalla ja piiloteltiin suoratukkaisten peruukkien alle vuosisatoja, ja mustilla ihmisillä oli jopa vaikeuksia saada töitä tai mennä opiskelemaan hiukset luonnontilassa (ja on edelleen), mutta valkoisten ihmisten muodissa se nousee aina välillä uudelleen pinnalle ilman, että se vaikuttaa heidän asemaansa yhteiskunnassa heikentävästi. Jos kävisikin niin, että hiuksista koituisi haittaa, he voisivat yksinkertaisesti vaihtaa tyyliä johonkin toiseen, vaikkapa pikkuletteihin, dreadlockseihin, japanilaisen geishan nutturaan ja niin edelleen.

Mitä kirjallisuuteen tulee, ovat valkoiset naiset kirjoittaneet mustia hahmoja maailman sivun. Meillä on Harriet Beecher Stowe, Harper Lee ja niin edelleen. Loistavia, jännittäviä kirjoja. Ristiretkistä saakka olemme saaneet lukea kuvauksia siitä, millaisia toiset, muukalaiset, alkuasukkaat ja orjat ovat: säälittäviä, eläimellisiä, tai vähintäänkin essentiaalisesti jotakin yhtä ja samaa. Karkeasti voi sanoa, että vasta 1960-luvulla alkoi sellaisissa maissa, joissa pääväestö on valkoista, kuulua rodullistettujen ihmisten oma ääni, pitkälti kiitos yhdysvaltalaisen black power –liikkeen.

Meillä Suomessa ei tällaista kirjallisuutta ole vuonna 2016. Meillä on ehkä kahden käden sormilla laskettavissa teokset, joissa rodullistetut itse luotsaavat protagonisteja haluamallaan tavalla (tosin niistäkin voisi argumentoida, että ne on useimmiten kirjoitettu valkoisen katseen kautta, valkoiselle lukijalle, hänen eksotiikanhimojaan tyydyttämään). Meillä on Sinuhe, meillä on pieni joukko valkoisia, ruskeiden lasten taiteilijaäitejä, jotka kirjoittavat lapsistaan ihan mitä sattuu, mutta meillä ei ole omaa kirjallista ääntä.

Siksi Oneiron on harmistuttava, huolestuttava ja jopa vaarallinen. Pyysimme toimittaja Kyösti Hagertin kanssa Lindstedtiä radiohaastatteluun, mutta hän kieltäytyi. Hänen mielestään kokemaamme ongelmaa ei ole, koska hahmot eivät ole todellisia.

Mutta minä olen, ja minä en suostu ottamaan vastuuta jostain mitä en ole – no pun – tehnyt.

Luin Oneironia matkalla isäni luokse, siihen ainoaan paikkaan elämässäni, jossa enää tulee puhuttua hepreaa ääneen toiselle ihmiselle, oltua jemeninjuutalainen suhteessa toiseen samanlaiseen, ilman, että siitä pitää neuvotella, ilman valkoista katsetta. Luin kirjaa isäni sohvalla, vieraspedissä Liisa ihmemaassa -peiton alla, keittiönpöydän äärellä hänen kaataessa itsepuristettua verigreippimehua muumimukiin.

Ensin olin innoissani naisista, innoissani siitä, että New Yorkin juutalainen Shlomith Shkhinah oli saanut paljon sivuja. Olin kiinnostunut myös senegalilaisesta Maimunasta, niin kuin aina näissä tapauksissa. Jokainen haluaa kuulua tarinaan. Kumman minä valitsen, jos tarjolla on valkoinen juutalainen, tai musta muslimi? Muut olivat kai valkoisia, koska siitä ei hirveästi tullut puhetta. Niin meidät opetetaan ajattelemaan, että jos ei erikseen mainita etnisyyttä, niin on valkoinen.

Edellisvuoden finlandia-voittaja kertoi myös valkoisesta juutalaisesta, miehestä, enkä ärsyyntynyt kovinkaan. Hänen tarinansa ei ole minun tarinani, hänellä on Philip Roth, Saul Bellow, Asimov, Doctorow, Mailer, Salinger. Antaa heidän hoidella Jussi Valtonen, jos siltä tuntuu.

Joku voisi argumentoida, että juutalaiset naiset ovat rajatapaus siitä, onko heidän oma äänensä päässyt kuuluviin maailmankirjallisuudessa. Valkoisia newyorkilaisia naiskirjailijoita tietenkin on – haluaisinkin kysyä, mitä ajatuksia Oneiron herättää heissä. Minä siis asetan itseni jonnekin Shlomithin ja Maimunan välille, koska en osaa muutakaan. En tietenkään ole musta, mutten kyllä ashkenazi-juutalainenkaan. Jotkut kokemukset ovat universaaleja kaikille naisille, se on selvää, mutta joitakin ei voi vain päälleliimata hyvän tarinan vuoksi.

Ihmisenä, joka on saanut juutalaisen kasvatuksen ja tapellut syömishäiriötä vastaan lapsesta saakka, koen hyvin loukkaavana, että yksi kokemuksistani ja olemassaoloitani on yksinkertaistettu jännittäväksi tarinaksi kantasuomalaisen naisen toimesta. Miksi hän ei voinut kirjoittaa tarinaa kantasuomalaisen, evankelisluterilaisen naisen näkökulmasta? Ja miten seitsemän ei-suomalaista naista edes puhuu suomea keskenään?

Shlomithin hahmo saa kirjassa suurimman äänen. Hän on hasidijuutalaisyhteisöstä pois lähtenyt taiteilija, joka tekee taidetta omasta anoreksiastaan. Shlomithin tarinan yhteydessä käydään läpi iso määrä ihan oikeaa tieteellistä tutkimusta, joka käsittelee sitä, miten syömishäiriöitä esiintyy juutalaisnaisten keskuudessa erinäisistä kulttuurisista syistä tavanomaista enemmän.

Myöhemmässä vaiheessa kirjaa on pitkä pätkä tekstiä hepreaksi, jonka tietysti luen. Pettymyksekseni huomaan, että samaa teksti löytyy myöhemmin suomeksi. Sellaista ihmistä, jolla on näiden molempien kielien taito, ei pidetä selvästikään potentiaalisena lukijana. Tiedän, että aika moni muu ei lue sitä ollenkaan, mutta se tuo kivan, eksoottisen tunteen. Hassuja laatikkokirjaimia, onko nyt sivistynyt ja elitistinen olo? Häh?

Olin jokin aika sitten paneelikeskustelussa, missä tunnettu kantasuomalainen toimittaja sanoi, että hänestä tuntuu jännältä kun hänen facebook-feedissään on arabiaa, eikä hän ymmärrä sitä. Että se pitää vain hyväksyä.

Mutta miksi valkoiset eivät hyväksy, ettemme me kirjoita, facebookiin tai muuallekaan, aina suhteessa heihin ja heidän tunteisiinsa? Mikseivät he ymmärrä, että he eivät voi kerta toisensa jälkeen ottaa tarinoitamme ja kohtaloitamme ja historioitamme ja tehdä niillä taidetta ja rahaa?

Kuinka moni Finlandia-voittaja kertoo kantasuomalaisesta? Kuinka moni rodullistettu suomalaiskirjailija on ollut ehdolla sinä aikana kun se on ollut olemassa? (Se on ollut olemassa yhtä kauan kuin minä.) Kuinka moni klassikkoteos kertoo jemeninjuutalaisesta, ruskeasta suomalaisesta? Edes jemeninjuutalaisesta? Edes israelilaisessa kirjallisuudessa? Niin.

Missä menee kirjallisen vapauden raja? Voisi kai ajatella, että asia on johonkin pisteeseen saakka tilannesidonnainen. Jos tarjolla on vain yksi tarina, jonka kertoo etuoikeutettu ihminen valta-asemasta käsin samaan aikaan, kun täällä marssitaan kaduilla sen puolesta, ettei tänne tulisi meitä enempää; samaan aikaan, kun meitä yritetään systemaattisesti vaientaa; samaan aikaan, kun meitä ei rohkaista yliopistoon opiskelemaan kirjallisuustiedettä; samaan aikaan, kun meidän suomenkieltämme ei pidetä arvokkana, ollaan ison ongelman äärellä.

Kommentit (2)
  1. Lainasin Oreonin kirjastosta ja luen nyt kirja-arvioita. Kiitos tästä, on jännää lukea miten eri tavalla kirjoja voidaan tulkita. 🙂 Nähdäkseni Oreonia ei kuitenkaan ollut tarkoitus lukea ainoastaan toiseuden näkökulmasta. Itse koin, että kirjan pointtina oli olla kyyninen kaikkia hahmoja kohtaan. Tarinassa oli vain yksi juutalainen, joka oli myös suosikkihahmoni. Ei yhdelle hahmolle kuitenkaan voi asettaa oletusta, että hän voi yhden kirjan aikana edustaa kaikkia maailman juutalaisnaisia ja heidän kokemuksiaan. Tärkeätä ei mielestäni ollut vain se, että hän sattui olemaan juutalainen. Minusta tärkeää kirjassa oli juuri eri taustoista tulevien naisten välinen solidaarisuus ja kohtaaminen ilman ulkomaailman heille asettamia odotuksia.   Saako teoksesta ja sen hahmoista olla eriäviä tulkintoja vai onko yksi ainoa totuus?

    ”Pettymyksekseni huomaan, että samaa teksti löytyy myöhemmin suomeksi.”

    En ihan ymmärtänyt tätä. Eikö se olisi ollut kirjailijalta hieman tahditonta olla lisäämättä suomennosta ja jättää kirjoitus vain makeaksi koristeeksi? Miksi hepreaa osaamaton ei saisi tietää, mitä tekstissä lukee? Vai olisiko koko tekstin pitänyt olla alunperinkin mielummin suomeksi? Miksi suommennoksen lisääminen on tässä yhteydessä väärin, mutta fb-postauksissa ei? Vai eikö muita kieliä saisi käyttää jos oletettu lukija ei ymmärrä niitä? Olisiko kirjan nimenkin pitänyt olla jokin muu kuin Oneiron?

    ”Miksi hän ei voinut kirjoittaa tarinaa kantasuomalaisen, evankelisluterilaisen naisen näkökulmasta?”

    Kyseenalaistan tämän toivotun menettelytavan – että kaikki valkoiset kirjailijat pidättäytyvät kirjoittamasta meistä vähemmistöistä ollakseen loukkaamatta ketään. Ei kuulosta oikein hyvältä, että kullekin yksilölle sallitut kirjoittamisen aiheet määrittyisivät vaikkapa nyt sitten kirjailijan ihonsävyn tai etnisen tai muun taustan mukaan. Vanhempani ovat kertoneet, miten tällaista ihmisten hyväntahtoista(kin) jaottelua sekundääristen ominaisuuksien mukaan on koettu riittävästi muutenkin. Jos kirjailijaa syytetään kulttuurisesta omimisesta ja hänen toimiaan arvioidaan hänen ihonsa pigmenttien mukaan, koska hän kertoo johonkin vähemmistöryhmään kuuluvaa fiktiivisen henkilön tarinan, mennään mielestäni vähän metsään. Koska sitähän fiktio on: vain mielikuvitus on rajana ja usein arkielämä pelkistetään kirjoissa ”jännittäviksi tarinoiksi”, kertoi tarina sitten ihan kenestä hyvänsä. 

    Vaarana on myös, että vähemmistöt näkyvät vielä vähemmän kirjoissa, jos meistä pidättäydytään kirjoittamasta  loukkaamisen pelon vuoksi. Jos kirjailijat päätyvät käytännön syistä varovaisuusperiaatetta noudattaen ”miksi vaivautua”-ajatukseen ja keskittyvät kirjoittamaan vain omasta viiteryhmästään jättäen vähemmistöt kokonaan tarinoidensa ulkopuolelle, tämä olisi ikävä no win-tilanne. Eikö kirjojen pitäisi tarjota lukijalle ja kirjailijalle mahdollisuuksia eläytyä erilaisista taustoista tulevien ihmisten asemaan?

    Minusta on kiinnostavaa lukea juuri lukemistani kirjoista kritiikkiä, mutta samalla olisin mieluusti kuulenut myös vastaehdotuksia siitä, miten kirjailijat voisivat toimia paremmin, mikäli Oneiron ei mielestäsi onnistu tavoitteissaan. Kritiikkiä on aina hyvä esittää, varsinkin jos se aiheuttaa muissa vastustusta, mutta tällaisenaan tämä arvostelu jää hieman puolitiehen, tuntuen hieman ”väärin kirjoitettu”-arviolta ilman rakentavia ehdotuksia siitä miten kirjan tapahtumat ja hahmot olisi pitänyt kuvata toisin.

  2. Ruskeat Tytöt | Yle Uutiset Facebook
    10.7.2020, 12:30

    […] Othe(i)ron – Ruskeat Tytöt | Lily – Ruskeat Tytöt. 8.2.2016 koko h. Othe(i)ron. 0 Joululomalla tein sen, minkä kaikki muutkin suomalaiset: luin uusimman Finlandia-voittajan, Laura Lindstedtin Oneironin. Kirja. […]

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *