Ladataan...
Sataman valot

Aloitin uuden työn. Edellisessä paikassa pätkä toisensa jälkeen jatkui aina lennosta ja siksi en ole kolmeen vuoteen ollut tyhjän työpöydän ja tyhjän sähköpostin ääressä ennen kuin nyt. Ja voi jestas, miten ihanalta se pitkästä aikaa tuntuukaan, kun jokin projekti alkaa kunnolla alusta! Kulunut talvi oli aika työläs ja raskas, kuten olen täällä teille kertonutkin. Samalla se oli äärettömän opettavainen ja nyt tunnen itseni enemmän oman alan ammattilaiseksi kuin koskaan aikaisemmin. Tuntuu, että olen viimein saavuttanut sen pisteen, jossa koulutus, työ ja ammattitaito ovat jonkinlaisessa harmoniassa toistensa kanssa. Olen huomannut seisovani varmana omien ajatusteni ja mielipiteideni takana ja että ehdottamiani toimintatapoja arvostetaan ja minut otetaan vakavasti. Tottakai sellainen tuo mukanaan itsevarmuutta ja fiilistä siitä, että hei, minä ihan oikeasti osaan tämän jutun. Ja ehkä se johtuu myös näistä ensimmäisistä päivistä uudessa työssä, kun huomaa tarttuvansa uusiin juttuihin varmalla otteella eikä tunne olevansa pihalla. Menneen talven haasteiden jälkeen uusi työ tuntuu nyt hyvältä ja motivoivalta. Saappaisiin ei huku, mutta ne ei myöskään kiristä.

Miksi halusin kirjoittaa nämä ajatukset ja fiilikset muistiin? Havahduin tässä lähipäivinä siihen, että ilmoitin ammatikseni tutkijan. Se tuli luontevasti ja automaattisesti ilman minkäänlaista epäröintiä ja sen jälkeen jäin onnellisena miettimään, että minullahan on hitto vieköön ammatti! Filosofian maisteri ei itsessään ole vielä ammatti, vaan todiste siitä, että ihmisellä on hallussaan tiettyjen alojen vaatima osaaminen. Kun siihen lisätään monen vuoden pätkärupeama, olen aina selittänyt omaa ammattiani pulppuilevasti (No mä olen valmistunut kulttuurien tutkimuksen laitokselta filosofian maisteriksi ja mulla on museoalan pätevyys ja mä oon tehnyt määräaikaisia tutkijan hommia...) ja sitten eräänä kauniina päivänä yhtäkkiä kiteytin sen tuosta noin vain yhteen sanaan: tutkija.

Ja niin kai se sitten menee, että jos ansioluettelossa lukee jo kuudetta vuotta "tutkija", niin silloin voi sanoa olevansa tutkija.

Mulla on ammatti!

 

Share

Ladataan...
Sataman valot

Olen jo pitkään pyöritellyt mielessäni mitä teen tämän blogin kanssa. Olen yrittänyt löytää tähän uutta innostusta ja uutta punaista lankaa, mutta lopputulos on tuntunut itsestäni kovin laihalta. Olen kirjoittanut blogeja vuodesta 2006 asti - kymmenen vuotta näemmä. Silloin päiväkirjamaiset blogit olivat tavallisimpia blogeja ja koko blogin kirjoittelu somesta puhumattakaan lapsenkengissä. Kymmenessä vuodessa on tapahtunut paljon. Ihmiset ilmaisevat itseään Twitterissä, Instagramissa, Facebookissa ja monessa muussa kanavassa. Blogeja kirjoitetaan yhä, mutta niihinkin on tullut vuosien saatossa mukaan vahva kuvallinen painotus ja suosituimpien blogien kohdalla kaupallisuuskin. Kukapa olisi kymmenen vuotta sitten uskonut, että joku voi joskus elättää itsensä blogia kirjoittamalla?

Voisin toki jatkaa tällä linjalla ja kertoa esimerkiksi miten ihana Ylläs oli viime viikolla, kuinka olenkaan ihastunut Klo Designin Frida-mekkoon, ja kuinka nykyinen työpätkä on loppusuoralla. Tai voisin paremminkin alkaa panostaa tähän blogiin ja opetella kuvaamaan ja näyttää teille miten ihanalta Ylläs ja se mekko voivatkaan näyttää (yhdessä ja erikseen). Kuvaajana tai ehkä oikeammin tiedostojen siirtelijänä olen liian laiska. Teen moista niin paljon töissä, etten jaksa kotona enää näpertää tietokoneen ääressä. Jos kuvat lävähtäisivät eetteriin noin vain kuin isolla siveltimellä, olisi täällä ehkä muutakin kuin tekstiä. Ja toisaalta: jos se teksti olisi jotain muuta, sopivan kantaaottavaa ja terävää, saattaisi se kadonnut punainen lanka löytyä niinkin.

Juuri nyt tuntuu, että aika on ajanut tämän blogin ohitse ja kirjoittajan kynä tylsistynyt. Haluan kirjoittaa edelleen ja toivon, että jossain vaiheessa tulee vastaan jotain uutta ja sopivampaa, joka pitää kynäni terävänä. Sitä odotellessani aion lukea kirjoja ja lempiblogejani, klikkailla Pinterestin kuvia ja someilla entiseen tapaan. En poista blogiani täältä vielä ja saattaa olla, että jossain vaiheessa palaan uudenlaisen kirjoitusinspiraation houkuttelemana punaisen langan pää mukanani, mutta valoisana kevätiltana satamassa näkee kulkea ilman valojakin.

Siispä suuri kiitos sinulle siellä ruudun takana! Ihanaa kevättä, lämpöä ja mustarastaan laulua!

Share

Ladataan...
Sataman valot

Ensin räjähtää Pariisissa, nyt Brysselissä. Maailma tuntuu kolkuttelevan omalla kotiovella juuri niin raakana kuin se ollaan totuttu näkemään televisiossa, jossain kaukana ja erilaisessa todellisuudessa. Ei saa pelätä, sanotaan. Pelkoa he haluavat. Ja silti on kovin vaikeaa olla pelkäämättä, koska räjähtää voi missä vain, ja mitä tarkalleen ottaen he edes olevat, jotka tahtovat, että me pelkäämme?

Kun asuin Helsingissä yli viisi vuotta sitten, mietin joskus metrossa, että entä jos joku täällä nyt tekisi jotain pahaa? Täältä ei pääsisi pois. En oikeastaan Helsingissä edes pelännyt, mutta metrossa tuo ajatus tuli aina mieleen. Tai ruuhka-aikaan keskustassa. Tuskin tästä maailmasta lintukotoa löytyy, mutta nykyisessä kotikaupungissa ei vastaavaa oloa tule. Kaikki on pienempää, väljempää ja hitaampaa, hiljaisempaakin. Tuntuu, että hyvin monet asiat tapahtuvat muualla. Niin hyvät kuin huonotkin. 

Silti pahojen uutisten ristitulessa kaipaan vielä kauemmaksi, pieneksi ja näkymättömäksi. Ajattelen, että onneksi näin Pariisin viime kesänä ja onneksi pahin meille siellä tapahtunut asia oli ryöstetty lompakko. Ajattelen myös, että onneksi pian hiihdän kansallispuistossa, sillä sitä tässä juuri nyt eniten kaipaa: suurta hiljaista luontoa ympärillä, kaakaota termospullossa ja latu suksien alla.

Share

Ladataan...
Sataman valot

Nykyinen työpätkä alkaa pikkuhiljaa valua loppuaan kohti. Työt ovat hallinnassa ja aika näyttää riittävän hyvin niille asioille, jotka täytyy saada valmiiksi. Vaikka luotan omaan ammattitaitooni koko ajan vahvemmin, pelkään silti luoneeni itselleni jonkin illuusion, joka räjähtää viimeisellä ensi kuun lopussa koittavalla työviikolla käsiini. Talvi on ollut työn puolesta raskas ja stressaava. Ja samalla ihan mielettömän opettavainen niin työn kuin oman työminän tuntemisen osalta. Olen aiemmin kirjoittanut työhakemuksiin, että minulla on hyvä stressinsietokyky - ja tänä talvena se on testattu. Työnkuvani ja koko määräaikaisen työni luonne muuttui muutaman kuukauden takaisten yt-neuvottelujen jälkeen niin paljon, että tässä kohtaa kevättä olen onnitellut itseäni siitä, miten tolpillani olen loppujen lopuksi tästä tulikokeesta selvinnyt. Vaikka asiat ovat olleet epävarmoja, stressaavia ja murheellisia, en ole menettänyt yöuniani (kuin ehkä pari kertaa) ja olen pysynyt yhtä joulun alla tirautettua itkua lukuun ottamatta kylmäpäisenä tyyppinä, joka muistaa, että työ on vain työtä ja ne tärkeämmät asiat ovat muualla. Olen yllättynyt siitä, miten tiukasti olen saanut pidettyä langat käsissäni, vaikka saappaat ovat tuntuneet välillä kovin ylisuurilta. Taidan jatkossa kirjoittaa työhakemuksiin, että minulla on pirun hyvä stressinsietokyky.

Silti tuntuu kovin hyvältä, että suuntaamme pohjoiseen parin viikon kuluttua jo toista kertaa tänä talvena. Toivon aurinkoisia ulkoilupäiviä ja rentoutumista Napapiirin pohjoispuolella. Mökkiloma tulee hyvään saumaan, jonka jälkeen olen valmis vanhan pätkän loppurutistukseen ja uuden alkamiseen, joka alkaakin ihan lennosta heti tämän nykyisen jälkeen.

Share

Ladataan...
Sataman valot

Täällä saaristossa itäisellä Suomenlahdella on paljon enemmän lunta kuin viime talvena. Takapihalla on koiralle mentävät polut ja olemme hiihtäneet useina iltoina. Eilen aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, pakkasta oli pari astetta ja ilma tuoksui ensimmäistä kertaa tänä vuonna keväältä. Onnekkaana liukuvan työajan työntekijänä karkasin töistä hieman aiemmin ehtiäkseni lähiladulle, jota ei ole valaistu. Tuntui suunnattoman hyvältä olla suksien päällä jo neljältä iltapäivällä auringon paistaessa vielä korkealta. Vaikka olen nähnyt jo kolmekymmentä kevättä, tuntuu valon määrän lisääntyminen joka vuosi yhtä ihmeelliseltä. Se, ettei aamulla enää katulyhdyt pala ja se, miten taivaanrannassa kajastaa vielä iltaseitsemältäkin. 

Se edellisessä postauksessa kertomani tilanne ystäväni kanssa ratkesi, mistä olen erittäin kiitollinen ja huojentunut. Kaikki sujui ihanan aikuismaisella tavalla: järkevällä keskustelulla, jossa kumpikin tuli toista vastaan ja ymmärsi toisen näkökulman ja sai kuitenkin oman äänensä kuuluviin. Riitelen ja väittelen harvoin kenenkään kanssa. Sen ei tarvitse tarkoittaa sitä, että itse heittäytyisi ovimatoksi tai että ympäröisi itsensä ihmisillä, joiden kanssa saa aina olla oikeassa. Ei missään nimessä. Se tarkoittaa ainakin minun kohdallani tasapainoisia ihmissuhteita, joissa on tilaa jokaisen ajatuksille ja joissa myös omaa toimintaa osaa katsoa rakentavasti ja kriittisesti silloin, kun siihen on tarvetta. Olen muutenkin viime vuosina huomannut niin työelämässä kuin yksityiselämässänikin, että ne tasaisen luotettavat tyypit ovat suuresti minun ihmisiäni. Ne, joiden kohdalla ei tarvitse kuulostella, että millähän fiiliksellä on tänään noustu ylös tai että jaahas, nyt jokin taitaa ottaa päähän, mutta kukaan ei tiedä moiseen syytä. Toki tähän maailmaan mahtuu monenlaisia ja niin on hyväkin, sillä eivät kaikki voi olla tasaisia tyyppejä ja moni asia vaatii myös eteenpäin vievän temperamentin voimaa. Silti itsestäni huomaan, että pidän suuresti niistä tasaisista tyypeistä, jotka toimivat kuin junan vessa: vaikka tilanne olisi kuinka stressaava, ei tarvitse pelätä kummoisia romahduksia, kiukunpuuskia tai yhtäkkisiä muutoksia, vaan tilanne kuin tilanne hoituu järkevästi. Sellaiset tyypit ottavat muut ihmiset huomioon, mutta eivät unohda itseään siinä samalla. Sellaiset tyypit ovat hyviä työkavereita, luotettavia ystäviä, ja sellaisen tyypin kanssa olen mennyt naimisiinkin. 

Olen hyvin onnellinen asioiden järjestymisestä, sillä elämässä monet ihmiset tulevat ja menevät, mutta sitten on niitä, jotka kulkevat matkassa mukana ja jotka tuntuvat kuuluvan oleellisesti pakettiin, ja juuri heistä täytyy pitää tiukasti kiinni hyvää ystävyyttä vaalien.

Share

Ladataan...
Sataman valot

Viikonloppuna keskustelimme kavereideni kanssa riitelemisestä. Keskustelu alkoi ennen kaikkea sisarusten kanssa riitelemisestä. Minä ja siskoni olemme yhtä aikaa toistemme parhaat ystävät ja pahimmat viholliset. Yksikään ihmissuhteeni ei ole niin tulenarka kuin suhteeni siskoon. Olemme olleet aina läheisiä ja kasvaneen vuoden ja neljän kuukauden ikäeron takia koko elämämme yhdessä. Siksi tunnemme toisemme todella hyvin ja juuri siksi jo väärällä äänensävyllä kirjoitettu viesti saattaa olla se kipinä, jonka maahan valunut bensiini vaatii roihahtaakseen. Vuosien aikana olemme oppineet pitämään sopivaa etäisyyttä toisiimme, sitä, jossa vielä on läheistä ja kivaa, mutta ei olla liian lähellä, jotta roihu voisi taas syttyä. Isäni, äitini ja veljeni kanssa en ole riidellyt moneen vuoteen.

Mieheni on se, jolle puhun aina kaikki asiani ja joka näkee hyvät ja huonot päiväni. Hän on luonteeltaan hyvin tasainen ja mutkaton ja tasapainottaa siksi juuri oikealla tavalla minun temperamenttiani. Me riitelemme harvoin ja  ne päivät pystyisi merkitsemään etukäteen kalenteriin, sillä riitamme syntyvät lähes aina siten, että minulla on se kuuluisa aika kuukaudesta ja olen silloin herkkä ärsyyntymään. Toki näihin yhteisiin vuosiin on sisältynyt myös kausia, jolloin on riidelty enemmän ja usein ne ovat liittyneet aikoihin, joissa on paljon muuta epävarmuutta tai epämukavuutta, mutta onneksi nyt viime aikoina ei ole tarvinnut räiskyä usein.

Ystävien kanssa minulle syntyy kahnauksia erittäin harvoin ja siksi ne riidat ovat kaikkein kivuliaimpia. Ehkä tämä johtuu siitä, että siskon ja miehen kanssa riidat tulevat ja menevät, sillä kun kyse on todella läheisistä ihmissuhteista, niin myös luottaa siihen, että asiat aina selviävät ja suhde kestää kiukuttelut ja loukkaantumiset. Kumpikaan näistä ihmisistä ei ole mököttäjä enkä ole minäkään, joten riidat menevät nopeasti ohi eikä mitään jää hampaankoloon. Sen sijaan ystävien kanssa ihmissuhteet ovat läheisyydestä huolimatta kohteliaammat ja hienovaraisemmat, ja siksi riitatilanteessa tulee ensimmäisenä sellainen olo, että nyt on tapahtunut peruuttamaton virhe eikä mikään enää korjaa tätä. Samalla tajuaa, miten paljon on pelissä ja kuinka tärkeä toinen ihminen todella on. Onnistuin loukkaamaan erästä minulle hyvin tärkeää ihmistä ja kun hän (onneksi) otti asian heti puheeksi, tunsin suurta murhetta ja myös häpeää. Sillä hetkellä myös tajusin, miten tärkeää on osata pyytää anteeksi ja ymmärtää todella omat virheensä ja tilanteen kaikki näkökulmat. Vaikka asia on vielä tuore ja vähän keskenkin, olemme onneksi niin vahvalla pohjalla, että keskustelemme hyvin rakentavasti ja avoimesti ja siksi uskon tämän lopulta vahvistavan ystävyyttämme. Surkeinta on tietenkin se, että koko sotku johtuu yksinomaan minusta ja monta kuukautta sitten sanotuista vääristä sanoista, jotka pulpahtivat väärällä hetkellä esiin. Ehkä tätä seuraa vain vahvempi, avoimempi ja parempi ystävyys ja samalla minä opin paljon lisää itsestäni, ystävästäni ja vähän kaikesta muustakin. Toivon koko sydämestäni niin.

Anteeksi - se on kovin tärkeä sana.

Share

Pages