Mitä teet työksesi?

Sataman valot

Ma-material Girl kysyi mitä muut bloggaajat tekevät työkseen ja päätin tarttua tähän kysymykseen. Työskentelen arkistotutkijana. Päädyin tähän pisteeseen siitä, kun innostuin lukioaikana uudella tavalla historiasta ja löysin Kaari Utrion kirjat. Lukion jälkeen pääsin opiskelemaan Helsingin yliopistoon folkloristiikkaa ja haalin sivuaineiksi kansatiedettä, museologiaa, merihistoriaa ja taidehistoriaa. Olen siis niin pesunkestävä humanisti kuin voi olla, koska tuo aineyhdistelmä ei ole todellakaan tae sujuvasti järjestyvästä työelämästä, mutta mieli janosi ja janoaa yhä tietoa ja ymmärrystä. Yliopisto-opinnot olivat ehdottomasti minun juttuni, koska ne sisälsivät käytännössä paljon lukemista ja kirjoittamista, suuria asiakokonaisuuksia sekä lukuisia kiinnostavia keskusteluja seminaareissa ja muissa opintoryhmissä.

Kun filosofian maisterin paperit olivat kourassa, sain työelämästä näppärästi otteen kulttuuriperinnön digitointiprojektien kautta, joissa työllistetään usein nimenomaan alle 30-vuotiaita. Näin rupesi kertymään pätkä toisensa jälkeen hyvää työkokemusta, joka on pikkuhiljaa poikinut lisää projekteja ja monipuolistanut työnkuvaa. Näin kirjoitettuna tie kuulostaa helppokulkuiselta, mutta on vaatinut todellisuudessa pätkätyöelämän tuoman epävarmuuden ja stressin sietoa, monia kymmeniä työhakemuksia sekä muutamia työttömyysjaksoja. Nykyään hoidan määräaikaisena tutkijana museon asiakirja-arkistoa. Työhöni kuuluu siis lahjoitusten käsittely ja aineiston luettelointi ja järjestely. Jokaiselle mapille on oma numeronsa ja oma numeroitu paikkansa hyllyssä, jotka minä kirjaan ylös ja käyn etsimässä, kun asiakas tarvitsee jotakin tiettyä aineistoa. Kuulostaa siltä, että plärään vain tylsiä papereita, mutta arkistokokoelmiin kuuluu mm. erilaisia esitteitä, julisteita, kirjoja, opinnäytetöitä ja piirustuksia. Minulta on kysytty onko arkistossa työskentely yksinäistä hommaa. Yksin tehtävää hommaa se on, mutta yksinäisenä työnä en sitä pidä. Olen työskennellyt jo monta vuotta yhden henkilön työllistävissä projekteissa, joissa työsarka koostuu esimerkiksi tietystä museokokoelmiin luetteloitavasta aineistosta. Näissä töissä perehdytyksen jälkeen työntekijä jää enimmäkseen omilleen ja täytyy itse pitää huoli, että homma etenee aikataulun mukaisesti. Siksi olen tottunut työskentelemään yksin ja itsenäisesti, mutta tietenkin osana työyhteisöä. Toki nyt työkuvan laajentuessa mukaan on tullut enemmän ryhmässä tehtäviä projekteja ja se tuo hyvää vaihtelua arkiston kokoelmatyölle, mutta niin sosiaalinen ihminen kuin olenkin, pidän silti paljon arkiston hiljaisuudesta ja rauhallisesta työympäristöstä. Työni on pätkätyöluonteista, mikä tuo oman epävarmuutensa elämään, mutta kun tämä oli tiedossa jo opiskeluaikana, osaa siihen suhtautua oikein ja siksi olen vain kovin iloinen siitä, että saan tehdä omaan koulutukseeni liittyvää työtä ylipäätään. Ja kuka ties tulevat vuodet tuovat vielä joskus mukanaan vakituisenkin työpaikan, mutta juuri nyt on oikein hyvä näin, jalka visusti oven välissä!

 

 

kuva: http://www.hs.fi/fingerpori/s1349777515429

Share

Kommentit

Seregi
Sekaisin Seregistä

Onnea työllistymisen johdosta! Minäkin olen humanisti, mutta etsin oman alan töitä useamman vuoden ennen kuin luovutin sen suhteen ja siirryin asiakaspalveluhommiin. Olen tyytyväinen tähänkin duuniin, vaikka nautinkin välillä akateemiseen maailmaan kurkistelusta, tuntuu, että tämä on parempi: työt jäävät työpaikalle.

ElinaPK
Sataman valot

Tyytyväisyys on aina hyvä juttu ja oman tien löytyminen! Mulla on tämä humanistinen ala vielä kantanut suht hyvin, mutta mulla on aina varmuuden vuoksi olemassa B- ja C-suunnitelma, jos meno tökkäisi tähän. 

Seregi
Sekaisin Seregistä

Musta on huvittavaa, että uran suhteen pitäisi oman itsensä lisäksi vielä pystyä vastaamaan muiden odotuksiin. Esimerkiksi äitini jaksaa jauhaa siitä, että minä vielä joskus löydän "oikeita töitä" ja tätini haluaa, että minä kirjoittaisin kirjan. Kuulostaa stressaavalta.

ElinaPK
Sataman valot

Joo, huh! Ympäristö kyllä pistää näitä odotuksia varmaan ihan huomaamattakin. Menin viime vuonna naimisiin ja sen jälkeen usealta taholta ruvettiin kyselemään lapsista. Sanoin kyselijöille, että niiden aika ei ole ihan heti ja ylipäätään me mentiin naimisiin ennen kaikkea parisuhteen takia. Näistä muiden odotuksista (liittyipä ne mihin vain) ei varmaan koskaan pääse eroon, mutta sitten täytyy vain ajatella, että itse on oman elämänsä päähenkilö ja käsikirjoittaja. :)

Kommentoi