TARINA TARINASTA – OSA 7

Lähestyin tummaa väkijoukkoa hitain ja hieman pelokkain askelin. Ryhtini oli kuitenkin suoristunut Lontooseen paluun jälkeen. Kaupunki herätti muistoni syvältä muistini sokkeloista eloon ja sai minut nuortumaan. Mitäpä tumma olut ei parantaisi.

Naurahdin. Väkijoukosta kuului kuiskauksia sieltä täältä ja sain osakseni oudoksuvia vilkaisuja. Nyökkäsin päätäni muutamille vanhoille tutuilleni, mutta muut jätin omaan arvoonsa. Väki teki tietä, kun marssin nyt paljon itsevarmempana kohti vanhempien seuruetta.

Ennen kuin ehdin saada heihin näköyhteyden, joku tarttui hihaani. Käännyin katsomaan taakseni ja näin Lunan sädehtivät kasvot vain muutaman tuuman päässä omistani. Hetken seisoimme vain tuijottaen toisiamme. Lopulta Luna puhui:

“Luulin ettet tule.”
“Luuletko, että olisin jättänyt poikani hautajaiset väliin? Älä ole niin naiivi Luna.”, vastasin vaikka tiesin, että ei olisi viisasta aloittaa riitelyä täällä. Ei tänään.
“Minä naiivi?” ,Luna sihahti, “Kukahan se jätti meidät, eikä edes ilmoittanut lähdöstään tai olinpaikastaan. Et kirjoittanut koskaan. Luulitko, että me otamme sinut joskus avosylin vastaan kun palaat?”
“En aikonut palata.” ,töksäytin lyhyesti ja olin kääntymässä mennäkseni vanhimpia tapaamaan, mutta Luna ei antanut keskustelun loppua.

Hänen äänestään kuulsi katkeruus ja vuosien viha:
“Hylkäsit meidät! Sinun takiasi Skier on kuollut! Sinun takiasi olen joutunut pakoilemaan, koska minutkin on aiottu tappaa! En ole täysverinen heimomme jäsen, niin kuin hyvin tiedät! Koska olen paljon voimakkaampi kuin he,”, Luna viittasi kädellään kohti vanhimpia, “..he pelkäävät minua ja yrittävät hallita elämääni ja rajoittaa sitä.”

Luna purskahti itkuun ja hautasi kasvonsa käsiinsä. Olin häkeltynyt. En ollut koskaan nähnyt Lunan itkevän, en edes kun hän oli lapsi. Nolostuin ja yritin saada hänet rauhoittumaan. Ihmiset ympärillä tuijottivat. Myös vanhimmat huomasivat meidät ja aiheuttamamme kohtauksen.

Kyyneleet vierivät Lunan poskia pitkin ja kastelivat maata jalkojemme juuressa. En ollut vielä käsittänyt kaikkea mitä Luna oli minulle sanonut. Veri kohisi korvieni välissä haluten saavuttaa määränpäänsä nopeammin.

Silmäkulmassani huomasin liikettä ja käännyin tervehtimään vanhimpia, Luna yhä nyyhkien vieressäni.
“Sinä siis päätit palata.”, kalju ja hieman luisevan oloinen vanhus sähähti tylysti.
Pysyin vaiti.

Ohittavan auton nostattama pöly hiekkatiestä sai hänet köhimään ja sulkemaan silmänsä visusti. Pysähtyneenä tien reunaan seisomaan ja odottamaan, että olisi turvallista avata taas silmänsä, tarinan nostattamat ajatukset pyörivät hänen mielessään.

Oli outoa kirjoittaa hahmoja puhumaan toisilleen. Se ei ollut hänen tapaistaan. Hetken aikaa hän mietti, olisiko parempi hylätä viimeisimmät sivut ja vain pidättäytyä edellisten sivujen tavoin monologissa. Toisaalta varsinaiset vuorosanat toivat elävyyttä tarinaan tietyllä tapaa. Antoivat henkilöille persoonan.

Varmana siitä, että pöly oli jo laskeutunut, hän avasi silmänsä ja katseli hetken ympärilleen. Seutu oli tutunnäköistä. Hän tiesi missä oli ja kuinka kauan hän vielä joutuisi tarpomaan ennen kuin olisi määränpäässään. Huokaisten hän mietti oliko hän edes tervetullut enää. Vai oliko yllättävä vierailu sattunut väärään aikaan. Ehkei häntä otettaisi vastaan, vaan hän joutuisi kääntymään ja palaamaan.

Purren huultaan hän nosti laukkunsa pölyiseltä tieltä ja jatkoi kulkuaan tietäen hyvin, että tämä saattoi olla vain ajan hukkaa.

TARINA TARINASTA – OSA 6

Maisemat junan ikkunan takana kiisivät ohi hyvää vauhtia.

Painaen poskensa kylmää lasia vasten hän tunsi hyytävän viiman ulkoa ja junan kolinan hampaissaan. Juna oli jo matkannut parin tunnin ajan kohti pohjoista. Raiteiden kolinan takia nukkuminen oli lähes mahdotonta hänelle toisin kuin samassa hytissä matkustavalle iäkkäämmälle herrasmiehelle, joka jo oli kuorsannut reilun tunnin ajan välittämättä heilahduksista saati metelistä. Hänen silinterinsä heilahteli penkillä, jolle se oli laskettu tämän aamuisen sanomalehden päälle.

Nainen haukotteli ja jatkoi ulos tuijottamista. Lontoon katot olivat kadonneet näkyvistä kauan aikaa sitten ja nyt ulkona näkyi laajoja vihertäviä peltoja, joilla viljantähkät huojuivat tuulen vireiden mukana. Viimeisestä matkasta Lontoon ulkopuolelle oli aikaa. Hiljaa mielessään hän vakuutteli itselleen, että se oli ainut oikea ratkaisu tilanteeseen. Jos hän olisi jäänyt neljän seinän sisälle homehtumaan, hän olisi lopulta seonnut täysin. Se oli jo ollut liian lähellä.

Ideat alkoivat kiitää hänen aivokoppaansa samaa tahtia kuin maisemat ikkunan takana vaihtuivat. Hän yritti löytää niistä kantavaa tukijalkaa seuraavalle kappaleelle. Se osoittautui kuitenkin erittäin vaikeaksi, koska ideoita tuli liikaa eivätkä ne sopineet yhteen kovin hyvin. Irrallisia tarinoita. Irrallisia kohtaloita. Vaihtoehtoisia tapahtumasarjoja. Lopulta hän kirjasi muutaman niistä paperille, jonka hän oli kaivanut mustan takkinsa taskusta. Hymyn häivähdys käväisi hänen huulillaan hetken ajan.

Mustaan pukeutuneiden hahmojen virta valui hidasta vauhtia hautuumaalle tummanpunaisen arkun perässä. Hiljaisia nyyhkäyksiä kuului sieltä täältä, joku jopa pyyhki silmäkulmiaan kätensä selkämykseen.

Tapaan kuului, että täysin valkoiseen pukeutunut nainen lauloi saatelaulua kulkueen edellä ja saatteli kulkueen haudalle. Tapa oli alkuaan peräisin uskomuksesta suojelusenkeleihin ja heidän johdatukseen. Katselin toimitusta ja kulkueen hidasta taivalta vähän kauempaa porttien suunnalta. En ollut vielä valmis kohtaamaan isääni saati muita vanhimpia. Etsin katseellani Lunaa väkijoukon seasta.

Katseeni liukui hitaasti hahmosta toiseen, kunnes viimein pysähdyin ja näin hänet. Jos mahdollista, hänestä oli tullut vielä kauniimpi kuin mitä hän oli ollut, kun viimeksi olin hänet nähnyt. Suuret siniset silmät olivat reunustettu sinisillä pienillä helmiäispisteillä. Kyyneleet vierivät hänen korkeilta poskipäiltään, alas hänen täyteläisten huuliensa kulmaan. Siitä ne katosivat hänen suuhunsa ja voisin kuvitella, että hän maistoi suolan suussaan.

Pitkähiuksisena kaunottarena hän keräsi kaikkien katseet, vaikkei hän ollut pitkä rungoltaan. Sitä ylpeämmin hän kuitenkin kehonsa kantoi. Tullut äitiinsä, sen pystyin sanomaan heti kun näin hänet. Hänen vaaleat hiuksensa oli peitetty mustalla hunnulla, mutta hunnun alla ne olivat vapaana ja aika ajoin tuuli hulmutti niitä hänen kasvoilleen. Katselin, kun hän sipaisi karanneen hiuskiekuran takaisin siron korvansa taakse.

Naurahdin tajuamattani ääneen, koska tyttöä ei voisi tunnistaa minun jälkeläisekseni. Piirteensä hän oli perinyt äidiltään, ei mitään minulta. Tietenkin verenperintö ja vaaleat hiukset olivat suvustani, mutta jokaisella tyttölapsella suvussamme oli nuo piirteet. Se ei tehnyt Lunasta sen erikoisempaa lasta kuin muutkaan. Vielä hetken viivyin tuijottaen lastani ja ravistin katseeni pois hänestä. Oli aika.

Juna nytkähteli ja rämisi lähestyessään asemaa.

Nostaen katseensa papereistaan hän haukotteli ja oikoi puutuneita jäseniään. Vastapäätä istunut herra nukkui vieläkin penkillään. Ehkei tämä ollut hänen pysäkkinsä. Enempää tuhlaamatta asialle ajatuksiaan hän nousi ja alkoi kokoilla tavaroitaan asemalle tuloa varten.

Kun juna sitten pysähtyi muutaman minuutin päästä pienen asemarakennuksen eteen, hän puikkelehti kohti junan ovia ja ulos kirkkaaseen päivänvaloon. Asemalaiturilla oli vain muutama henkilö saattamassa rakkaimpiaan junaan tai hakemassa heitä. Kukaan ei ollut tullut vastaan hänelle. Hän huokaisi ja astui viimeiset askelmat laiturilta kantaen matkalaukkuaan. Edessä oli pitkä kävelymatka.