Tarina Tarinasta osa 7

TARINA TARINASTA – OSA 7

Lähestyin tummaa väkijoukkoa hitain ja hieman pelokkain askelin. Ryhtini oli kuitenkin suoristunut Lontooseen paluun jälkeen. Kaupunki herätti muistoni syvältä muistini sokkeloista eloon ja sai minut nuortumaan. Mitäpä tumma olut ei parantaisi.

Naurahdin. Väkijoukosta kuului kuiskauksia sieltä täältä ja sain osakseni oudoksuvia vilkaisuja. Nyökkäsin päätäni muutamille vanhoille tutuilleni, mutta muut jätin omaan arvoonsa. Väki teki tietä, kun marssin nyt paljon itsevarmempana kohti vanhempien seuruetta.

Ennen kuin ehdin saada heihin näköyhteyden, joku tarttui hihaani. Käännyin katsomaan taakseni ja näin Lunan sädehtivät kasvot vain muutaman tuuman päässä omistani. Hetken seisoimme vain tuijottaen toisiamme. Lopulta Luna puhui:

“Luulin ettet tule.”
“Luuletko, että olisin jättänyt poikani hautajaiset väliin? Älä ole niin naiivi Luna.”, vastasin vaikka tiesin, että ei olisi viisasta aloittaa riitelyä täällä. Ei tänään.
“Minä naiivi?” ,Luna sihahti, “Kukahan se jätti meidät, eikä edes ilmoittanut lähdöstään tai olinpaikastaan. Et kirjoittanut koskaan. Luulitko, että me otamme sinut joskus avosylin vastaan kun palaat?”
“En aikonut palata.” ,töksäytin lyhyesti ja olin kääntymässä mennäkseni vanhimpia tapaamaan, mutta Luna ei antanut keskustelun loppua.

Hänen äänestään kuulsi katkeruus ja vuosien viha:
“Hylkäsit meidät! Sinun takiasi Skier on kuollut! Sinun takiasi olen joutunut pakoilemaan, koska minutkin on aiottu tappaa! En ole täysverinen heimomme jäsen, niin kuin hyvin tiedät! Koska olen paljon voimakkaampi kuin he,”, Luna viittasi kädellään kohti vanhimpia, “..he pelkäävät minua ja yrittävät hallita elämääni ja rajoittaa sitä.”

Luna purskahti itkuun ja hautasi kasvonsa käsiinsä. Olin häkeltynyt. En ollut koskaan nähnyt Lunan itkevän, en edes kun hän oli lapsi. Nolostuin ja yritin saada hänet rauhoittumaan. Ihmiset ympärillä tuijottivat. Myös vanhimmat huomasivat meidät ja aiheuttamamme kohtauksen.

Kyyneleet vierivät Lunan poskia pitkin ja kastelivat maata jalkojemme juuressa. En ollut vielä käsittänyt kaikkea mitä Luna oli minulle sanonut. Veri kohisi korvieni välissä haluten saavuttaa määränpäänsä nopeammin.

Silmäkulmassani huomasin liikettä ja käännyin tervehtimään vanhimpia, Luna yhä nyyhkien vieressäni.
“Sinä siis päätit palata.”, kalju ja hieman luisevan oloinen vanhus sähähti tylysti.
Pysyin vaiti.

Ohittavan auton nostattama pöly hiekkatiestä sai hänet köhimään ja sulkemaan silmänsä visusti. Pysähtyneenä tien reunaan seisomaan ja odottamaan, että olisi turvallista avata taas silmänsä, tarinan nostattamat ajatukset pyörivät hänen mielessään.

Oli outoa kirjoittaa hahmoja puhumaan toisilleen. Se ei ollut hänen tapaistaan. Hetken aikaa hän mietti, olisiko parempi hylätä viimeisimmät sivut ja vain pidättäytyä edellisten sivujen tavoin monologissa. Toisaalta varsinaiset vuorosanat toivat elävyyttä tarinaan tietyllä tapaa. Antoivat henkilöille persoonan.

Varmana siitä, että pöly oli jo laskeutunut, hän avasi silmänsä ja katseli hetken ympärilleen. Seutu oli tutunnäköistä. Hän tiesi missä oli ja kuinka kauan hän vielä joutuisi tarpomaan ennen kuin olisi määränpäässään. Huokaisten hän mietti oliko hän edes tervetullut enää. Vai oliko yllättävä vierailu sattunut väärään aikaan. Ehkei häntä otettaisi vastaan, vaan hän joutuisi kääntymään ja palaamaan.

Purren huultaan hän nosti laukkunsa pölyiseltä tieltä ja jatkoi kulkuaan tietäen hyvin, että tämä saattoi olla vain ajan hukkaa.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *