Ladataan...

Olen kova hurahtamaan kaikenlaisiin juttuihin, vaikka pohjimmiltani olen äärimmäisen kriittinen ja pyrin ottamaan aina selvää asioista. Katsoin muutama vuosi sitten dokumentin, jossa mies parani vaikeasta ihon autoimmuunisairaudesta juomalla pelkkiä itse puristettuja tuoremehuja. Hän myös laihtui useita kymmeniä kiloja, mikä on ihan ymmärrettävää, jos on elänyt pizzoilla, burgereilla ja colajuomilla siihen saakka. Luonnollisesti hän piti mehuja ihmeaineina, joilla voi hoitaa lähes minkä vain sairauden pois päiväjärjestyksestä. Skeptisyyteeni ei ainakaan auttanut se, että tämän dokumentin tekijä on tehnyt huomattavan omaisuuden julistamalla mehustamisen ilosanomaa. Olen myös sen verran tiedeuskovainen, etten usko esimerkiksi detox-kuureihin, jotka perustuvat elimistön puhdistumiseen myrkyistä. Sille ei ainakaan toistaiseksi ole löydetty mitään lääketieteellistä perustetta. Koska mehustaminen vaikutti kuitenkin varsin hauskalta puuhalta, päätin tehdä yhden hengen ihmiskokeen asian tiimoilta.

Mehustamisen idea on siinä, että huomattavan isosta määrästä erilaisia kasviksia syntyy huomattavan pieni määrä mehua. Tuossa määrässä on tiivistyneenä ison kasvis/hedelmämäärän ravinteet. Kukapa jaksaisi jauhaa yhdeltä istumalta kilon raakoja kasviksia ja hedelmiä? Mehuna ne sen sijaan menee melko helposti alas. Hyötyä selitetään myös sillä, että vitamiinit imeytyvät tehokkaammin mehun muodossa, kun "ylimääräiset" kuidut eivät imaise niitä eikä suoliston tarvitse sulattaa isoa määrää kuitua. Saan helposti vatsanväänteitä raaoista kasviksista, mutta mehua pystyin juomaan ilman ikäviä sivuoireita. Mehuja voi myös tehdä lähes mistä vaan kasviksista. Perusidea hyvässä mehuresepteissä on, että siihen tulee 1 makea ja mehukas hedelmä (päärynä tai omena), kasviksia (kurkkua, porkkanaa, punajuurta, lehtikaalia, varsiselleriä, inkivääriä jne.) ja jotain hapokasta (lime tai sitruuna). Päärynästä tulee enemmän ja makeampaa mehua kuin omenasta. Limen tai sitruunan hapokkuus taittaa mukavasti esimerkiksi lehtikaalin kitkeryyttä. Tarkkoja määriä en ole mittaillut, mutta yksi iso lasillinen (ehkä hieman toista, jos hedelmät on mehukkaita) mehua syntyy yhdestä omenasta/päärynästä + 1 porkkana + 1 pieni punajuuri + 5 cm pala kurkkua + 1 cm pala inkivääriä + puolikas lime/sitruuna. Nyrkkisääntönä kuitenkin sanoisin, että jos et tykkää esimerkiksi varsiselleristä muutenkaan, et tykkää myöskään siitä puristetusta mehusta. Punajuuri sen sijaan on aika miedon makuinen mehuksi puristettuna.

Mitä haittoja mehujen juomisesta voi olla? Ensinnäkin, mehuissa on paljon energiaa ja sokeria. Koska niistä puuttuu kasvisten kuidut eli se vatsaa täyttävä aine, mehut eivät pidä nälkää loitolla kovin pitkään. Helposti käy niin, että mehujen käyttäminen kevennystarkoituksessa itseasiassa toimii päinvastoin. Alussa mainitsemani mehustajamies ei syönyt viikkoihin mitään kiinteää ruokaa. Ainoastaan mehuja. Sillä konstilla toki laihtui ja hänen kohdallaan muutos oli ilmeisesti suhteellisen pysyvä, koska tuon pitkän mehupaaston jälkeen ei tehnyt mieli palata hamppari/pizza/cola-ruokavalioon. On aivan totta, että ravintorikas ruoka tuo niin paljon paremman olon, ettei tee mieli rasvaisia ja tunkkaisia eineksiä. Onneksi aika harva suomalainen elää pelkällä valkoisella vehnällä, rasvalla ja sokerilla. Normaaliin ruokavalioon suhteutettuna mehustuksen edut eivät ole niin ihmeelliset. Jos mehuja hörppii päivittäin useamman kerran normaalin ruokavalionsa lisänä, voi paino nousta. Mehut ovat myös hampaille haitallisia, koska pureskellessa erittyvä sylki suojaa hampaita ja mehua juodessa sylkeä ei ehdi erittyä. Kuitujen puute ruokavaliossa voi johtaa ummetukseen. Kuidut myös hidastavat verensokerin nousua, joten kokonaisena syöty omena nostaa verensokeria vähemmän ja hitaammin kuin siitä puristettu mehu. Mehustaminen on myös melko kallista touhua. Hedelmiä ja kasviksia saa raahata kaupasta kilotolkulla ja laitteetkin maksavat. Lisäksi suuri osa kasviksista menee hukkaan ellei mehulinkoon kertynyttä kuitumassaa käytä hyödyksi mitenkään.

Summa summarum. Mitään suurta ja mullistavaa en kokenut, kun muutaman viikon erilaisia mehuja jaksoin päivittäin lingota. Mehulingon puhdistus alkoi ärsyttää aika nopeasti, koska mehua ei voi tehdä kerralla moneksi kertaa (vitamiinit katoaa, jos mehua ei juo heti). Kokeilun päätteeksi mehustin painui varaston perukoille pitkäksi aikaa. Plussaa on ehdottomasti se, että myös lapset juovat mehuja mielellään eivätkä edes tiedä juovansa punajuurimehua. Alkuinnostuksen jälkeen olen aina ajoittain kaivanut lingon esiin ja tehnyt sillä esimerkiksi porkkana-appelsiinimehua. Terveellisyydessä itsemehustetut mehut voittavat aina kaupan tuoremehut 6-0. Marraskuun synkkänä aamuna nautittuna tuoremehu antaa kummasti energiaa päivään. Olen päätynyt siihen, että teen mehuja silloin, kun elimistö tuntuu vaativan extravitamiineja helposti sulavassa muodossa. Päivittäin nautittuna mehuista on kuitenkin enemmän haittaa kuin hyötyä, ja mehulingon sijaan suosittelen sijoittamaan rahat kunnolliseen blenderiin. :)

Share

Ladataan...

Vessapaperirulla ei aukea vaan siitä lähtee pieniä, yksittäisiä suikaleita. Tuorekelmu rullaantuu kymmenestä kohtaa ennen kuin se on sille tarkoitetun tuotteen päällä. Kaurahiutalepaketista vyöryy pari desiä hiutaleita pöydälle, kun sen avaa. Nämä ovat varmaan tuttuja arjen ärsytystilanteita jokaiselle. En tarjoa niihin ratkaisua, mutta ehkä näistäkin tilanteista selviää helpommin, kun osaa nauraa niille.

Olen mielestäni ihan kätevä emäntä, mutta jostain syystä kaikenlainen pakettien avaus tuottaa usein suurta tuskaa. En tiedä, johtuuko se siitä, että toimin ennen kuin ehdin ajatella vai onko minulla vain paha karma avattavien tuotteiden osalta. Zeniläinen luonteenlaatuni joutuu usein koetukselle esimerkiksi kiireiseksi lounaaksi kaavaillun pakastepinaattikeittopaketin avaamisen yhteydessä. Käykö muille koskaan näin?

Tiedetään, pakastekeittoa pitäisi ensin huuhdella lämpimän veden alla, jolloin jäätynyt keittomötikkä suorastaan solahtaa irti pahvikuorestaan. Näinhän voisi kuvitella tapahtuvan, mutta todellisuudessa siinä käy niin, että sulanutta keittoa on sen jälkeen käsissä ja työpöydällä. Saattaapa käydä niinkin, että keiton ympärillä ollut pahvi irtoaa, mutta avauksen helpottamiseksi tarkoitettu punainen repäisynauha jää. Ennen kuin keitto on lautasella, on sormet aivan kohmeessa ja nälkäkiukusta kärsivän hermot riekalaina. Nopeammin olisi itse valmistanut keiton.

Toinen juttu on paketit, jotka vielä v***uilevat sen päätteeksi, kun olet ensin taistellut kymmenen minuuttia vapauttaaksesi tuotteen kääreestään.

On aivan varmaa, että murtaudun pakettiin kuin pakettiin juuri väärältä puolelta. Jos mahdollista, niin usein vielä pohjan kautta. Miksi tehdä asioita helposti, jos voi tehdä ne vaikeasti?

Kolmas alalaji vaikeasti avattavissa tuotteissa on vaikeasti avattavat hedelmät. Ostin taannoin granaattiomenoita ja muistin sen avaamisen haasteellisuuden. Niinpä päätin googlata, kuinka se tehdään helposti. Pian katselin videolta, kuinka näppärästi siinä esiintyvä mies irroitti ensin granaattiomenasta "hatun" ja sen jälkeen leikkasi sen lohkoiksi. Tämän jälkeen lohkoissa kauniisti olevat punaiset rubiinit tarjolle ja se oli siinä. Yritin samaa temppua, jonka seurauksena hetkeä myöhemmin keittiöni ja minä olimme yltä päältä mehuroiskeissa. Kauden kuumimmat hedelmät satsumat ja klementiinit voivat myös heittäytyä hankaliksi. Veikkaan, että monelle on käynyt niin, että evässatsuman kuoret irtoavat millin siivuina ja kädet ovat kuorimisen jäljiltä aivan mehussa eikä mahdollisuutta käsien pesuun ole.

Onko sinulla esimerkkiä ärsyttävästä tuotteesta tai paketista, jonka käyttöönotto repii hermoja?

Share

Ladataan...

Hengellinen väkivalta uskonnollisissa yhteisöissä on noussut viime aikoina paljon otsikoihin. Aihetta on tutkittu ja siitä on kirjoitettu kirjoja. Lapsiasiainvaltuutettu Tuomas Kurttila on ehdottanut, että lasten asemaa uskonnollisissa yhteisöissä pitäisi voida valvoa entistä paremmin ja toimintaan liittyviin käytäntöihin puuttua, mikäli ne katsotaan lapsen kasvulle ja kehitykselle haitallisiksi. Lastenpsykiatri Janna Rantala muistuttaa, että uskominen ja uskonto sinänsä eivät ole lapsen kehityksen kannalta pahasta, vaan parhaimmillaan uskonnollinen kasvatus antaa turvallisuuden tunteen lapselle. Ongelmalliseksi uskonnollisten yhteisöjen käytännöt tulevat, jos ne aiheuttavat lapsessa pelkoa. Lapsi ei mene pilalle, vaikka hän kuulee Jumalasta ja uskoo pienenä hyvin sinisilmäisesti Taivaan Isään. Kouluikään mennessä lapsi joka tapauksessa alkaa kyseenalaistaa maailmankuvaansa. Hengellinen kasvatus ei ole hengellistä väkivaltaa. Väkivallaksi se muuttuu silloin, kun uskoa ei saa kyseenalaistaa. Minulla on aiheesta omakohtaista kokemusta. Kokemus siitä, mikä on hengellistä väkivaltaa, on yksilöllinen, joten en väitä kaikkien tuntevan samalla tavalla. Kerron aiheesta omasta näkökulmastani.

Olen ollut alle kouluikäisenä karismaattisissa tilaisuuksissa, joissa ihmiset kaatuilevat ja puhuvat kielillä. Olen myös ollut ns. nauruherätystilaisuudessa, jossa ihmiset nauroivat Pyhän Hengen voimasta. Näin siis asia ilmaistiin. Jälkikäteen ajateltuna ihan samanlainen ilmiö tapahtuu vaikkapa naurujoogassa. Nauru tarttuu. Karismaattisuudessa ei sinänsä minun mielestäni ollut mitään pelottavaa eikä siitä minulle mitään traumoja ole tullut. Olin kasvanut siihen ja se oli normaalia. Olin koko ikäni kuullut kielilläpuhumista ja nähnyt aikuisten kaatuvan, kun heidän puolestaan rukoiltiin. Muistan tilaisuudet lähinnä aika jännittävinä ja oikein aina odotin tuota "jälkikokous"-vaihetta, jolloin ylistyskuoro alkoi laulaa ja tilaisuuden puhuja kutsui ihmisiä eteen rukoiltavaksi. Ymmärrän, että ulkopuolisesta tuollaiset tapahtumat tuntuisivat todella hämmentäviltä ja jopa pelottavilta. Ei se minulle ollut sitä, koska se oli ihan tavallista. En muista tunteneeni koskaan ahdistusta noissa tilanteissa. Tilanne voi olla toinen, jos ei ole ennen nähnyt moista toimintaa. Silloin se varmasti näyttää lapsesta yhtä pelottavalta kuin humalaisten aikuisten käyttäytyminen.

Se, mikä minussa aiheutti suurta ahdistusta oli pelottelu. Ei sitä tietenkään pelotteluna ajateltu, mutta lasta se ymmärrettävästi pelotti. Minä kuulin pienestä saakka, kuinka Jeesus tulee hakemaan omansa hetkenä minä hyvänsä ja jos et ole uskossa, jäät joukosta. Varsinkin iltaisin pelkäsin, että vanhemmat katoavat yön aikana ja jään yksin. En pelännyt kuolemaa, mutta pelkäsin sitä, että elämäni jää kesken, koska Jeesus tulee lähivuosina. Näin kuulin jatkuvasti aikuisten puhuvan. Muistan harmitelleeni, että en ehdi saamaan omia lapsia ja elämään kokonaista elämää sen vuoksi. Vaikka kuinka puhuttiin taivaan ihanuudesta, ei mielestäni ollut oikein, että Jeesus tulee kesken juuri minun elämäni. Toki pelkäsin myös helvettiin joutumista. Joka ilta pyysin anteeksi syntejäni, koska olin varma, että olin niitä taatusti ainakin vahingossa tehnyt. Pelottavaa oli myös se, että lasten kuullen puhuttiin demoneista ja henkivalloista. Nyt jälkikäteen olen miettinyt, että yleensä lapsille kerrotaan, ettei kummituksia ja mörköjä ole olemassa, niin monelle yhteisössä kasvaneelle ne ovat täysin todellisia asioita. Olen jopa alle kouluikäisenä kuullut noita aikuisten totena pitämiä "kummitustarinoita". Se, jos mikä aiheutti ahdistusta.

Murrosiässä pahimmaksi koin sen, ettei ollut sallittua kyseenalaistaa. On lapsen kehitykselle aivan luonnollista miettiä omaa maailmankuvaansa ja muodostaa se uudelleen omaan kehitysvaiheeseen sopivaksi. Olin ajatteleva lapsi. Varmasti osaksi myös sen ansioista, että minulla oli, mitä ajatella ja kyseenalaistaa. Olin saanut vahvan muotin siitä, miten kuuluu uskoa. Nyt kun mietin, niin on hyvin luonnollista, että murrosikäinen kritisoi ja kyseenalaistaa. Mutta sille ei annettu tilaa. Ei saanut epäillä, koska se oli sielunvihollisen salajuoni ja valhe. Lapsen luontaiselle uskonnollisen ajattelun kehittymiselle ei siis annettu tilaa. Kriittisen ajattelun kieltäminen johti tietysti entistä suurempaan kritiikkiin ja sitä kautta myös syyllisyyteen. Epäuskon henki oli vallannut minut enkä voinut sille mitään. Jos edes yksi luotettava aikuinen olisi silloin minulle sanonut, että saat epäillä ja ajatella, miten haluat, olisi se varmasti ollut vapauttavaa.

Uskonnollinen yhteisö on monella tavalla turvallinen ja hyvä kasvuympäristö lapselle. Itsellä on lämpimiä muistoja Pyhäkoulusta ja lapsikuorossa esiintymisestä. En näe niissä edelleenkään mitään pahaa. Sen sijaan lasten altistaminen opetuksille, joita lapsen mieli ei vielä voi ymmärtää täysin, on huono asia. Toivon, että aikuiset miettisivät tarkoin, mitä lapsi kuulee tilaisuuksissa ja kuinka hän sen asian ymmärtää. Totta kai myös vanhemmilla on iso merkitys siinä, kuinka he kertovat asioista ja vastaavat lastensa kysymyksiin. Ei pidä ajatella, ettei lapsi vielä ymmärrä, joten asia ei vaikuta lapseen. Lapsi kyllä kuulee ja ymmärtää asiat omalla tavallaan. Toivon myös, että murrosikäisten vanhemmat antaisivat tilaa lapsen omalle ajattelulle. Ymmärrän, että jokainen yhteisössä elävä vanhempi toivoo lapsensa pysyvän yhteisön jäsenenä. Se ei kuitenkaan onnistu pakottamalla. Jokaisen on itse löydettävä oma maailmankuvansa ja parhaiten se onnistuu sillä, että annetaan tilaa olla eri mieltä eikä syyllistetä siitä nuorta. Uskon, että yhteisöissä on tapahtunut muutosta ja näihin asioihin kiinnitetään enemmän huomiota nykyään. Toivottavasti nämä asiat osattaisiin ottaa muuna kuin yhteisöä uhkaavana kritiikkinä, ja huonoja toimintatapoja pyrittäisiin muuttamaan.

Share

Pages