Ladataan...

Olen tullut siihen päätelmään, että on aivan turha hakea parisuhdetta, jos ei oikeastaan ole edes parisuhdeainesta. On ihmisiä, jotka hakeutuvat uuteen parisuhteeseen välittömästi, kun edellinen suhde on päättynyt ja jotkut jopa sitä ennen. Minäkin ajattelin muutama vuosi sitten olevani ehdottomasti parisuhdeihminen. Enhän ollut oikeastaan elänyt aikuisena yksin. Kun kerta toisensa jälkeen olen löytänyt itseni tilanteesta, jossa mies on ihastunut ja haluaisi parisuhteen, en ole enää lainkaan varma, onko minusta sellaiseen. Voiko sellaista parisuhdetta olla, missä ei haluta omistaa eikä hallita? Olen tullut äärimmäisen allergiseksi omistushalulle. Enkä tarkoita, että kukaan mies olisi edes halunnut hallita elämääni, mutta minulle on tullut sellainen tunne. Ahdistus siitä, että pitäisi mukautua jonkun muun elämään. Ehkä johtuu omasta uskonnollisesta taustasta, että tarve autonomiaan on valtava. Kun on viimein oppinut tekemään päätöksiä itse ja ottamaan vastuun omasta elämästä, tuntuu äärimmäisen pelottavalta ajatukselta joutua luopumaan osasta sitä vapautta. 

Tinder ilmoitteli, että olisi 355 uutta tykkäystä. Poistin koko sovelluksen. Miksi edes notkun siellä, jos jo valmiiksi pelkään tilannetta, että en itse ihastu ja toinen ihastuu? En tajua, mistä yleensä kaikki naiset löytävät ne pelkät pleijerit, kun minä olen Tinderissä törmännyt vain niihin, jotka haluavat koko paketin? En kuitenkaan kykene itse olemaan pelinainen, joka vain leikkii toisten tunteilla. Aina on yhtä musertavaa nähdä, kun toinen on toivonut enemmän, mitä pystyy antamaan. Toiselle on tullut tunteita, joita itsestä ei vaan löydy. Tinderissä roikkumisen sijaan voin antaa elämän viedä. Tehdä välillä jotain täysin hullua ja tutustua ihmisiin oikeassa elämässä. Niihin ihmisiin, joiden kanssa viihdyn ja joiden seurassa voin olla oma itseni. 

Hyvässä parisuhteessa ei pitäisi olla halua muuttaa toista tai tarvetta kontrolloida. Mutta tapahtuuko niin väistämättä? Yhtäkkiä huomaa tekevänsä kompromisseja omista asioistaan toisen vuoksi. Jättävänsä väliin firman bileet, koska toinen pahoittaisi mielensä joutuessaan olemaan yksin. Joidenkin mielestä parisuhde on juuri noita kompromisseja. Sitä, että on joustava ja ottaa toisen huomioon. Ja niin kai se onkin, mutta voiko sellaista parisuhdetta olla, jossa säilyy molempien osapuolien itsenäisyys? Luulen, että monen onnettoman parisuhteen takaa löytyy halu hallita kaikkea ympärillä tapahtuvaa. Omista tunnereaktioista on helppo syyttää toista, vaikka vastuu niistä on jokaisella itsellään. Jos jatkuvasti miettii, kuinka toisen pitäisi tai täytyy käyttäytyä, ovat onnen hetket aika ohikiitäviä ja helposti särkyviä. Vaikka toinen hetken aikaa toimisi juuri niin kuin  haluaa, niin hetken päästä hän kuitenkin tekee jotain, mikä rikkoo illuusion. Jonkinlaista itseohjautuvuutta vaaditaan siis molemmilta. Onhan toki niitä riippuvuuteen perustuvia parisuhteita, joissa eletään symbioottisessa suhteessa, mutta sellainen ei ole minua varten.

Voi siis olla, etten ole parisuhdeihminen tai sitten olen. Ehkä jossain on se tyyppi, joka jakaa saman tarpeen olla vapaa. Kaipuuta läheisyyteen ja elämän jakamiseen ei poista se, että ahdistuu parisuhteista. Oli niin tai näin, nyt elämä tuntuu juuri mahtavalta ja hyvältä näin. 

Share

Ladataan...

Omassa uskonnollisessa taustayhteisössä elää edelleen hyvin vahvana ajatus seksuaalisuuden rajoittamisesta. Seksi avioliitossa on sallittua ja hyvää, mutta kaikki sen ulkopuolinen on kiellettyä. Seksuaalisuus on kuitenkin jokaiseen sisäänrakennettu eikä sitä oikein voi ulkoistaa. Yksin eläviä ohjeistetaan kestämään tilanne ja rukoilemaan. Olipa jollekin annettu seurakunnasta ohjeeksi keskittyä muihin harrastuksiin, esimerkiksi pianon soittoon. Eräässä helluntaiseurakunnan julkaisussa tunnettu ja arvostettu seurakunnan johtohenkilö kirjoitti, että ihmisen fysiikka tottuu seksittömyyteen. Se vie yleensä vuoden, mutta naimisissa olleilla voi mennä parikin vuotta. Aivan kuin seksuaalisuuden voisi kytkeä napista painamalla pois päältä! Ihmisen biologista olemusta pitää yhteisön normien mukaan suitsia. Ihmiskuva on negatiivinen ja ihminen nähdään pohjimmiltaan pahana ja syntisenä. Seksuaalisuus on lihallista ja siitä pitää pyrkiä pois. Se on samalla myös nerokas hallintakeino. Melko harvalta löytyy sellaista luonteenlujuutta, että kykenee kuolettamaan täysin oman seksuaalisuutensa. Se on näin ollen pohjaton syyllisyyden kaivo.

Ei riitä, että seksuaalinen kanssakäyminen toisen ihmisen kanssa on kiellettyä. Myös itsetyydytys on syntiä ja sitä perustellaan esimerkiksi sillä, että siinä tulee ajatelleeksi seksuaalisia ajatuksia. Mitä ihmeellisimpiä perusteluja on sille, ettei luonnollisia (pahoja) halujaan saisi tyydyttää. Esimerkiksi Jari Tasanen kirjoittaa internet-sivuillaan: "Myöskin itsetyydytys eli masturbaatio on yleistä uskovien keskuudessa. Se on syntiä omaa ruumista vastaan niin kuin kaikki muukin haureus." Sama mies on julistanut Youtube-videolla näin: "Mikään ei niin tuhoa tahdonvoimaa ja elämän energiaa. Tavat tulevat huolimattomaksi, asenne typeräksi ja alakuloiseksi, koko persoonasta tulee ujo, erakkomainen ja hämmentynyt. Nuoret miehet kadottavat henkilökohtaisen magnetismin ja nuoret naiset viehättävyytensä. Silmät näyttävät raukeilta, ilmeettömiltä ja kasvot kokonaisuudessaan tyhjiltä." Jo edesmennyt karismaattinen saarnaaja Veli Saarikalle opetti itsetyydyksen olevan homouden esiaste, sillä masturboidessaan ihminen harjoittaa seksiä oman sukupuolensa kanssa. Äkkiseltään ajateltuna nämä voivat ulkopuolisesta tuntua aivan hulluilta jutuilta, mutta yhteisössä eläneelle ne ovat täyttä totta. On kuitenkin sanottava, että kaikki eivät suinkaan ihan näin tiukkaa linjaa vedä.

Sinkkuna aihepiiri tietenkin koskettaa. Jos haluaisi elää yhteisön normien mukaista elämää, ei olisi mitään mahdollisuuksia toteuttaa omaa seksuaalisuuttaan. Monille tämä asia on todella kipeä kohta. Yhteisö opettaa, että puoliso tulisi löytyä oman yhteisön sisältä, esiaviollinen seksi on kiellettyä ja naimisiin olisi mentävä pian. Muuten Jumala ei siunaa tai ehkä jopa jonkinlainen rangaistus seuraa. On vaikea elää tasapainoista elämää, jos helvetin liekit nuolevat jo persettä. Haluan nostaa aiheen esille, koska niin monen seksuaalisuus on kertakaikkisesti tuhottu uskonnollisen yhteisön sisällä. Syyllisyydestä ei pääse eroon edes noudattamalla tarkasti yhteisön normeja. Ei ole helppoa kääntää ajatuksissaan likainen ja paha asia hyväksi ja sallituksi. Nautinto muuttuu mielessä aina synniksi.

Tiukoissa uskonnollisissa yhteisöissä elää käsittämätön mustavalkoisuus monen asian suhteen. Se on joko tai. Jos juot yhden oluen, niin seuraavaksi päädyt katuojaan piikittämään itseäsi tai jos harrastat seksiä avioliiton ulkopuolella, siitä seuraa välitön moraalinen rappio. Pelottelun ja uhkailujen sijaan pitäisi mielestäni painottaa seksuaalisuuden tunnepuolta. Sitä, että pitää omat rajansa, kunnioittaa itseään ja toista. On suorastaan hirvittävää henkistä tai hengellistä väkivaltaa julkaista tuollaista yllämainittua kuraa. Yritys tukahduttaa oma seksuaalisuus on jopa vaarallista niin fyysisesti kuin henkisesti. Oma keho on jokaisen omaa omaisuutta eikä sen pitäisi millään tavoin kuulua kenenkään ulkopuolisen hallintavaltaan. Minä en näe seksuaalisuutta pahana, syntisenä enkä likaisena asiana, vaan ihmiselle luonnollisena ja normaalina asiana. Sen merkitystä ei tarvitse ylikorostaa, muttei myöskään yrittää sammuttaa.

Lähteet:

www.jaritasanen.com

Terho Miettinen & Raija Pelli: Harhaanjohtajat, vahvassa uskossa (2017)

 

Share

Ladataan...

Voihan kevät! Lisääntyvä valo saa kaipaamaan kumppania. Sellaista, jonka kanssa olisi helppoa ja hauskaa. Pienehkön ongelman muodostaa se, että en jaksaisi tutustua enää yhteenkään ihmiseen. Pidän ihmisistä, mutta olen lopen uupunut kirjoittelemaan jotain diibadaabaa harrastuksista ja mielenkiinnon kohteista. En enää jaksaisi käydä treffeillä, vaikka niillä usein ihan mukavaa on. Jos joskus sellainen ihme tapahtuu, että olen parisuhteessa ja erehdyn kaipaamaan sinkkuaikoja, niin joku voisi muistuttaa totaalisesta deittiähkystä, jota en enää haluaisi kokea. Nyt, kun talven hiljaiselon jälkeen olen jälleen aktivoitunut näissä parinhakuhommissa, niin olen huomannut sellaisen asian, että minua lähestyvät lähinnä +50-vuotiaat miehet. Ja muutamat parikymppiset pojat. 

Olisi hyvin vaikea kuvitella seurustelevansa itseään paljon nuoremman kanssa. Arvostan elämän mukanaan tuomaa viisautta ja sitä valitettavasti harvalta parikymppiseltä kovin paljoa vielä löytyy. On varmasti ikäisekseen kypsiä ja fiksuja yksilöitä, mutta yleisesti ottaen puumailu ei ehkä ole se mun juttu. Silti olen saanut useampia yhteydenottoja parikymppisiltä nuorilta miehiltä. Ilmeisesti vanhempi ja kokeneempi nainen viehättää joitain nuoria uroita. Valitettavasti itse en viehäty yhtään ajatuksesta.

Minulla on nyt ollut muutaman viikon profiili deittipalstalla. Sinä aikana olen saanut 60 yhteydenottoa. Näistä noin 90% on minua yli 15 vuotta vanhemmilta miehiltä. Samaan aikaan Facebookissa moni sen ikäinen nainen valittelee, kun ei oman ikäluokan miehet ole kiinnostuneita heistä. Sama ongelma on minullakin. Ei minusta kiinnostu ikäiseni miehet, vaan ne +50-vuotiaat. He kirjoittavat yleensä aloitusviestiinsä "ikä on vain numero". Ei se nyt vain ole pelkästään numero. En kauhistu ajatuksesta, että mies on minua 10 vuotta vanhempi tai hiukan enemmänkin. Eihän se tosiaan tässä vaiheessa elämää niin kovin suurelta ikäerolta tunnu. Minulla on teini-ikää lähestyvät lapset, enkä enempää lapsia toivo. Näin ollen on lähes mahdotonta löytää omasta ikäluokasta miestä, joka olisi samassa elämäntilanteessa. Moni ikäiseni vasta harkitsee perheen perustamista tai on pienten lasten vanhempi. Olen siis avioeron jälkeen päätynyt ajatukseen, että mahdollinen kumppani on minua useamman vuoden vanhempi. Mutta silti tuntuu jossain määrin kiusalliselta, että itseäni todella paljon vanhemmat miehet haluaisivat tutustua.

Reilusti vanhemmat miehet perustelevat yhteydenottoaan yleensä sillä, että ovat mielestänsä ikäistänsä nuorekkaampia ja oman ikäiset naiset "eivät pysy perässä". Näin kirjoitti eräs mies minulle. Mistä lie on päätynyt ajattelemaan, että minä pysyisin hänen perässään? Ikäero ei haittaa, jos syy haluun tutustua on persoonien yhteensopivuus, mutta jos syy on, etteivät oman ikäiset naiset viehätä ulkoisesti, tulee epäilys miehen motiiveista. Joskus mietin myös todella karskisti sitä tosiasiaa, että mikäli ikäeroa on reilusti enemmän kuin kymmenen vuotta ja parisuhde kestää lopun elämän, ollaan väistämättä tilanteessa, jossa olen vielä työelämässä ja toinen saa alkaa varailla paikkaa hoivakodissa. Mutta tämän vuoksi en kuitenkaan jättäisi minulle muuten sopivaan ihmiseen tutustumatta. Elämä harvoin menee, kuten on suunnitellut eikä ole mitään takeita siitä, kuka kuolee ensin tai säilyykö terveys hyvänä. Turha siis miettiä tässä kohtaa sellaista, mistä ei muutenkaan ole mitään takuita.

Onko ikäerolla väliä parisuhteessa vai onko ikä tosiaankin vain numero? Pitäisikö suhtautua avoimemmin myös itseä paljon vanhempiin viestittelijöihin tai laajentaa näkökulmaa nuorisopuolelle? :D

Share

Pages