Mitä somepaasto opetti?

Osallistuin 24 tunnin somepaastohaasteeseen. Kyllä, kokonainen vuorokausi ilman sosiaalista mediaa! Kuulostaa naurettavan lyhyeltä ajalta, mutta kaltaiselleni someaddiktille, se tuntui ennakkoon pitkältä ajalta. En ole aiemmin halunnut myöntää, että olen addiktoinut kännykän näpräilyyn, mutta varsinkin viimeisen vuoden aikana asia on alkanut häiritä myös itseäni. On tuntunut, että en enää hallitse sitä vaan se hallitsee minua. Mitä tuo 24 tuntia opetti?

Päätin jo ennen haastetta, että minun on laitettava kännykkä konkreettisesti pois silmistäni, jotta onnistun olemaan ottamatta sitä vahingossa käsiini. Niin automatisoitunutta sen selailusta on minulle tullut. En useinkaan ajattele mitään, kun nappaan puhelimen käteen ja alan selailla Facebookia, Instagramia, Pinterestiä, uutisia, sähköpostia, säätä jne. Se vain tapahtuu ja usein vielä päädyn selailussani tekemään useamman kierroksen. Ikään kuin viidessä minuutissa olisi ehtinyt tapahtua jotain uutta ja mullistavaa somessa tai maailmalla. Pahimmillaan vilkuilen puhelinta kesken jonkin leffan tai sarjan katsomisen. Jopa avatessani Netflixiä ehdin napata kännykän käteeni, koska avautumisessa kestää muutama sekunti! Hullua. Kun laitoin kännykkäni pois käsieni ulottuvilta, olikin oikeastaan melko helppoa olla katsomatta sitä. Silti useamman kerran vuorokauden aikana tuli impulsseja katsoa kännykkää.

Kauhukseni huomasin näiden impulssien tulevan tottumuksesta. Hetket, jolloin yleensä lysähdin sohvalle selailemaan somea, olivat vaikeimpia olla ilman. Kuulostaa aivan samalle kuin tupakoitsijan tai alkoholistin kamppailu riippuvuuden kohdetta vastaan. Piti keksiä muuta tekemistä tilalle tai yrittää vain olla. Tylsistymisen tunnetta oli vaikea sietää, kun aivot ovat tottuneet saamaan ”palkkion” impulssille.

Huomasin myös halun jakaa asioita ja hetkiä jonkun kanssa. Käytän somea paljon ja olen tottunut jakamaan siellä hetkiä elämästäni. Kuulun erilaisiin ryhmiin ja olen niiden kautta tutustunut myös livenä ihmisiin, joista on tullut minulle tärkeitä. Heidän kanssaan jaan tavallisia arjen asioita. Niitä, joista ennen juttelin kasvotusten esimerkiksi parisuhteessa ollessa kumppanilleni. Tarve tulla kuulluksi ja nähdyksi ei ole kadonnut. Tyydytän sen tarpeen vain nykyisin sosiaalisen median kautta. Välillä se tuottaa myös pettymyksen, kun johonkin jakamaani asiaan ei kukaan reagoi.

Olen huomannut, että tarve sosiaaliseen kanssakäymiseen livenä on osaltani vähentynyt. En enää kaipaa niin paljon kyläilyjä tai yhdessä tekemistä kavereiden kanssa. Tämä johtuu varmasti osittain siitä, että käytän sosiaalista energiaani someen livekohtaamisen sijaan. Mietin myös, johtuuko sinkkujen määrän kasvu somesta? Ihmisiltä vähenee tarve jakaa asioita kahden kesken, kun voi jakaa elämäänsä somessa. Ihmisillä on tarve olla olemassa jollekin, mutta se tyydyttyy eri tavalla. Tavallaan aika surullista.

Vuorokausi ilman somea ei lopulta tuntunut pitkältä. Aion jatkossakin säilyttää kännykkää käsieni ulottumattomissa ja rajata aikaani somessa. Ehkä myös tietoisemmin mietin, mitä jaan someen ja miksi. Kännykässä on paljon ajanvietettä ja hyödyllisiä, jopa pakollisia, toiminnallisuuksia. Kuuntelen sitä kautta musiikkia, luen kirjoja, otan valokuvia, etsin tietoa, maksan laskuni ja luen uutiset. Niin ja joskus jopa soitan jollekin. Kokonaan ilman ei siis voi olla. Kohtuullisuuden opettelu voi olla vaikeaa, mutta toivon voivani silti oppia pois tavasta kantaa puhelinta joka paikkaan mukanani. Viimeisin ”missä mun kännykkä on” -impulssi tuli kun olin menossa vessaan. Toden totta, olen pitkään kantanut puhelinta mukanani aivan kaikkialle enkä ole oikeastaan edes tiedostanut asian hulluutta. Tiedostaminen on hyvä alku. Jospa jatkossa opettelen elämään enemmän livenä kuin digilaitteen kautta.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *