Uskonnollisesta yhteisöstä lähtenyt - aina ulkopuolinen

Olen kirjoittanut paljon elämästäni. Monesti aika henkilökohtaisiakin asioita. Se, mitä nyt kirjoitan on vaikein aihe, mistä olen kirjoittanut. Olen koulutukseltani teologi, joten aihe on hyvin tuttu ja olen siitä kirjoittanut kokonaisen gradun. Siinä käsittelen aihetta kuitenkin toisten näkökulmasta, en omastani. On vaikea kirjoittaa, koska en halua loukata ketään enkä mustamaalata yhteisöä. Miksi sitten kirjoitan tästä nyt? Kirjoitan, koska tiedän monia, jotka ovat samassa tilanteessa kuin itse olen. Olen aina tavallaan ulkopuolinen. En kuulu enää yhteisöön, ja vaikka joskus käyn joissain tilaisuuksissa, en tunne olevani osa heitä. "Tavallisten" ihmisten keskellä olen myös yhtä lailla ulkopuolinen, koska he ovat eläneet varsin erilaisen elämän ja se, mikä heille on itsestään selvää ja normaalia, ei sitä minulle ole. Näitä kokemuksia ja tunteita voi olla vaikea ymmärtää, jos ei ole kokenut samaa.

Vietin lapsuuteni ja osan nuoruutta helluntaiyhteisössä. Tuohon aikaan liittyy paljon hyvää ja huonoa. En koe tarvetta mässäillä epäkohdilla enkä yksityiskohtaisesti pui niitä asioita, jotka johtivat minut pois yhteisöstä. Tiukat säännöt ja yhteisön asettamat vaatimukset tietynlaiselle elämäntavalle tuntuivat ahdistavilta. Olin aina ollut pohdiskelija ja jossain kohtaa nuoruutta ajattelin itseni ulos uskosta. Kritisoin, lähinnä mielessäni, yhteisön opetusta ja käytäntöjä. Mielessäni, koska kyseenalaistaminen ääneen ei ollut sallittua tai ainakin sellainen vaikutelma minulle oli tullut. Usko näyttäytyi lähinnä elämää rajoittavana ja kurjistavana asiana, ja Jumala oli pelottava virheiden kyttääjä.

Jäin pois yhteisön toiminnasta jo teini-iässä, mutta virallisesti kuuluin vielä helluntaiseurakuntaan. Olin jo kahden lapsen äiti, kun pitkän harkinnan tuloksena marssin paikallisen kirkkoherran juttusille aikomuksenani liittyä evankelisluterilaiseen kirkkoon. Kävin useamman kerran keskustelemassa hänen kanssaan. Nuo keskustelut mullistivat ajatteluni uskosta. Ensimmäistä kertaa elämässäni koin, että sain sanoa epäilykseni ja epäuskoni ääneen ja sain kritisoida. Tuntui, että minua kuunneltiin eikä ajatuksiani vähätelty. Papin sanat jäivät mieleeni: "Ei minun Jumalani ole niin pikkumainen, että hän siitä loukkaantuisi, jos et aina pysty uskomaan. Epäileminen on ihan sallittua." En ollut koskaan kuullut kenenkään sanovan noin. Keskusteluiden ansiosta ymmärsin, että parhaimmillaan usko on voimaannuttavaa ja vapauttavaa eikä kuluttavaa ja elämää rajoittavaa.

Yhteisöstä lähtemiseni jälkeen en ole tuntenut kuuluvani mihinkään. Tiivistä yhteisöä on joskus ikävä. Onhan elämä tietyssä mielessä helppoa yhteisön sisällä, koska yhteisö vahvistaa niitä ajattelumalleja, joita se opettaa ja yhteisö luo tietyt normit olemiselle. "Säännöt" luovat turvaa. Ulkopuolella on rakennettava itse omat uskomusjärjestelmänsä ja pähkäiltävä itse, mitä mistäkin asiasta ajattelen ja toiminko omasta mielestäni oikein. Tiiviissä yhteisössä toimitaan, kuten yhteisö opettaa oikeasta ja väärästä. Uskonnollisessa yhteisössä elänyt tuntee usein syyllisyyttä tai häpeää toimiessaan eri tavoin kuin yhteisö on opettanut. Tämä on tuttua myös minulle. On vaikeaa olla avoimesti se, mikä on. Etenkin yhteisöön edelleen kuuluvien nähden ja kuullen, läheisimpiä ystäviä lukuun ottamatta, tuntuu hankalalta olla rehellisesti oma itsensä. Omia mielipiteitä ei ole vaikea sanoa ääneen, mutta oman elämän avaaminen toisten "arvosteltavaksi" on vaikeaa. Tuomituksi tulemisen pelko on syvässä. Tiiviissä uskonnollisessa yhteisössä normaalisti yksityisyyden piiriin kuuluvat asiat, kuten ihmissuhteet ja seksuaalisuus, kuuluvat kaikille. Paitsi, jos on avioliitossa. Ehkä hieman kärjistetysti sanottu, mutta ei ole ollenkaan epätavallista, että yhteisössä ruoditaan ihmisen yksityiselämään liittyviä asioita.

Helluntailaisuudelle on tyypillistä, että usko ei ole erillinen elämän osa-alueensa vaan se vaikuttaa kaikkeen ja näkyy kaikessa. Tästä syystä yhteisöstä lähtevä voi kokea olevansa yhtäkkiä täysin tyhjän päällä. Koko elämän perustan joutuu rakentamaan uudelleen. Yhteisöissä usein jaotellaan ihmiset "maallisiin" eli ei-uskoviin ja tosiuskoviin. Vaikka sitä ei ääneen sanota, niin parempana seurana pidetään muita uskovia. Ehkä pelkona on huonojen vaikutusten saaminen yhteisön ulkopuolisilta. Ulkopuoliset saatetaan nähdä myös potentiaalisina evankelioitavina. Joka tapauksessa yhteisön sisällä on ajatus siitä, että heillä on totuus, jota yhteisön ulkopuoliset eivät ymmärrä ja olisi suotavaa, että heidän elämänkatsomuksensa muuttuisi vastaamaan yhteisön uskoa. Onneksi minulla on aina ollut ystäviä myös seurakunnan ulkopuolelta. Moni yhteisöstä lähtenyt on tilanteessa, jossa kaikki ystävät ovat yhteisön jäseniä. Ystävyys toki voi säilyä, mutta sen luonne saattaa muuttua, kun toisesta tulee yhteisön silmissä "luopio" tai vähintään sieluvihollisen harhaanjohtama. Yhteisöstä lähtenyt putoaa välitilaan, jossa ei tunne enää kuuluvansa yhteisöön eikä vielä sen ulkopuolelle. Myös omat ajatukset uskosta ja elämästä, siis oma maailmankatsomus, täytyy rakentaa uudelle pohjalle. Eivät läheskään kaikki lähtijät uskostaan luovu, mutta väistämättä lähteminen nostaa esille kysymyksiä siitä, mihin minä uskon ja millä tavalla ajattelen. Usein eroon liittyy myös kritiikki yhteisöä kohtaan ja jopa vihan tunteita siitä, mitä on koettu. Itse olen työstänyt noita tunteita jo pitkään. Olen oppinut ymmärtämään ja hyväksymään. On silti asioita, joita en hyväksy. Esimerkiksi pelolla hallitseminen ja toisen ihmisen uskon ulkoapäin mittaaminen ovat asioita, joita en voi hyväksyä. Myös sielunhoidon nimissä tehty hengellinen väkivalta saa minut vihaiseksi. 

Mikään yhteisö ei kuitenkaan ole itsessään huono tai paha. Se, että joku kokee yhteisön ahdistavana ja rajoittavana, ei tarkoita, että se olisi sitä kaikille. Parhaimmillaan yhteisö on turvallinen ja elämään sisältöä tuova. Minunlaiselle auktoriteettikammoiselle, itsenäiseen ajatteluun ja kritiikkiin taipuvaiselle se tuntuu kuitenkin liian ahtaalta. Ulkopuolisuuden kokemukseen tottuu ja sen kanssa oppii elämään. Ehkä jokainen tuntee joskus, taustasta riippumatta, itsensä ulkopuoliseksi ja erilaiseksi. Itselle on ollut lohdullista huomata, että en ole suinkaan yksin näiden tunteideni kanssa.

Share

Kommentit

Anonyymi123 (Ei varmistettu)

Kiitos, että jaoit. Teksti voisi olla omalta näppäimistöltäni. Välillä on suhteettoman suuri ikävä siihen yhteisöön, johon ei kuitenkaan mahdu eikä enää haluaisikaan mahtua.

crazycatmom

Kiitos kommentista! Onhan tämä jossain määrin paradoksaalista, että kaipaa yhteisöä, mutta samalla tietää, ettei halua enää kuulua osaksi sitä.

Jani (Ei varmistettu)

Aivan upeaa pohdintaa jälleen kerran. :)

Päässä vilisee ajatuksia asiasta, yritän kertoa niistä mahdollisimman selkeästi..

Mulla on kans helluntailaisuus tausta, lapsesta vajaa kolmikymppiseksi olin mukana vapaiden suuntien menossa mukana, en aina siis helluntailaisuudessa mutta vastaavassa.
Sitten tuli kriisejä elämään: esikoisen/vauvan sairaus, ex-puolison masennus ja heti perään oma masennus. Silloin luovuin yhteisöstä ja uskostakin, katkeruus Jumalaa tai ylipäätään elämän kolhuja vastaan oli suurin syy. Ystäviä ei silloin juuri sieltä kautta ollutkaan, nimenomaan samasta seurakunnasta tai läheltä, muutoin en ehkä olisikaan lähtenyt. Maallistuin vahvasti, elin ns. maailmassa.

Vuosi sitten, kolmekutosena heräsin ajattelemaan Jumalaa uudestaan, aviokriisin keskellä.
Usein sanotaankin että jos ihmisellä ei ole kriisejä, hän ei tarvitse Jumalaa tai uskoa.
Tällä hetkellä voin tunnustaa että uskon Jumalaan, olen siis uskosssa, vaikka kriisistä onkin jo vuosi takana, erokin on tullut siinä välissä. Tällä hetkellä elän vaihteeksi elämäni onnellisinta aikaa, toki yksin, lapset vuoroviikoin minulla, mutta voin sanoa: olen onnellinen. Mutta silti, usko on mukana, perustuksena, perusturvana. Ei missään tapauksessa riippakivenä tai ahdistavana sääntömaailmana. Toki arvomaailma kumpuaa uskosta, vrt. kymmenen käskyä ja varsinkin Jeesuksen käsky: rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi.

Mulla on ollut kans aina ystäviä sekä seurakunnasta että sen ulkopuolelta, vältän sanomasta sitä että seurakuntalaiset olisivat niitä uskovaisia ja ne ketkä eivät käy seurakunnassa tai kuulu seurakuntaan olisivat ei-uskovaisia.
Tämä on ehkä yksi asia mihin tämän päivän seurakuntalaiset kompastuvat.
Seurakuntarajojen ylitse tehdään nykyään paljon yhteistyötä, järjestetään yhteisiä tilaisuuksia jne.
Oppikysymykset sitten jakaa konservatiivisimmat välillä todella vahvasti omiin lokeroihinsa, oli kyse sitten luterilaisesta, helluntailaisesta tai vaikkapa vapaaseurakuntalaisesta.

Kompastus, kuka voi sanoa että toinen ihminen on uskovainen ja toinen ei? Itse usko tietääkseni tulee ylhäältä, lahjana? Näin minun raamattuni sen opettaa. Ei siihen vaikuta se että käykö se Jani joka sunnuntai tilaisuudessa, viikolla sen pitäisi käydä myös ja siihen kolehtiinkin pudottaa muutakin kuin niitä ainaisia kolikoita?
Toki uskovan kasvuun eli käsitykseen Jumalasta ja ylipäänsä kaikesta siihen liittyvästä vaikuttaa se miten paljon hän kuulee opetusta raamatusta jne. Jota siis kuulee eniten tilaisuuksissa, toki nykyään on mm. Youtube jossa on paljon eri ihmisten/seurakuntien opetuksia.
Tässä ollaan sitten jo oppikysymystenkin äärellä ja karkeasti joitain opetuksia pidetään raamatun vastaisinakin.. muun muassa menestysteologia jne. niihin en mene tässä.

Ihmisen perusluonteeseen kuuluu kai tarve olla oikeassa, mieltää oma ajattelumalli oikeaksi?
Se jotenkin vahvistaa itsetuntuoa, varsinkin jos se on heikolla pohjalla.
Tämä näkyy kaikessa kanssakäymisessä, ei pelkästään hengellisissä jutuissa, ihan jo pelkästään vaikka harrasteautokerhonkin maailmassa.
Tämä liittyy vahvasti edelliseen ja siihen myös mistä kirjoitit eli yhteisön uskoon.
Seurakunnassa olisi todella tärkeää antaa juurikin mahdollisuus pohtia, epäillä ja kritisoida asioita, välttämättä mikään niistä ei tarkoittaisi sitä että jonkin toimintamallin tai uskomoksen tarvitsisi muuttua. Mutta siinä olisi nimenomaan vapaus.

En tiedä olenko nyt seuraavassa jutussa ihan hakoteillä mutta ainakin omien kokemuksien pohjalta voin sanoa tämän olevan totta.
Minkä tahansa yhteisön suurin siunaus tai myös suurin vaara, oli se sitten keskittynyt hengellisyyteen, maallisuuteen, aineelliseen hyödykkeeseen/tavaraan tai aineettomaan juttuun on sen jäsenet itse. Jäsenet vajavaisuuksilla, heikkouksilla tai toisinpäin, huonoilla vahvuuksilla.

Nämä asiat voivat parhaimmillaan:
- lujittaa yhteisöllisyyttä,
- antaa mahdollisuuden kasvaa ihmisenä
- antaa vertaistukea tarvittaessa ja sitä kautta eheytyä mahdollisista itsetunnon tai muista psykologisista ongelmista.
Yhteisön pitäisi tarvittaessa olla Pekka Simojoen laulun mukaan Särkyneiden majatalo.
Eli nyt on kysessä rakkaus.

Pahimmilllaan jäsenistön yhteiset käsitykset näkyvät juuri jäsenien omien heikkouksien kautta. Väitän että silloin suurin osa eniten äänessa olevista seurakuntalaisista ovat ihmisiä joilla on huono itsetunto tai heikkouksia hallita omaa kontrolliaan ongelmiinsa. Ongelma on hyvin usein huono itsetunto tai riippuvuus johonkin tiettyyn asiaan, yleisimmät ovat alkoholi, uhkapelit ja seksuaalisuus.

Nyt kyseessä onkin sitten oman mielipiteen oikeuttaminen oikeaksi jotta henkilöllä/henkilöillä itsellään olisi turvallista olla. Esimerkiksi alkoholi, sellainen ihminen joka ei pysty käyttämään alkoholia kohtuurajoissa, kieltää sen helposti myös muilta jotta hän ei lankeaisi käyttämään sitä liikaa.

Huono itsetunto taas näkyy herkästi siinä että loukkaantuu toisen sanomisesta, vaikka toinen ei edes tarkoittaisi loukata häntä. Itsetunnon heikkous ei myöskään anna toiselle armoa..
Hengellinen väkivalta taas näkyy tässä siinä että monesti yhteisön jäsen hienovaraisesti pakotetaan antamaan toiselle anteeksi(antoihan Jeesuskin anteeksi..) Mutta kun se ei mene niin..

Sitten on vielä narsisuus ja varsinkin narsistiset henkilöt, kaikista voimakkaimmin ne ilmenevät yhteisössä, valitettavasti. Nämä esiintyvät pahiten juuri kontrollin tarpeessa, narsistisella ihmisellä on itsellään itsetunto heikko joten hän tarvitsee kontrolloinnin. Silloin ilmenee eniten hengellistä väkivaltaa. Hengellisyys tai usko otetaan välikappaleeksi oman itsetunnon ja tarpeiden pönkittämiseksi. Kaukana oikeasta uskosta!

Olen myös ihmetellyt vapaiden suuntien tarpeesta saada herätys? Eli se että maailmassa olevat ihmiset tulisivat uskoon ja liittyisivät seurakuntiin. Vieläpä tuhatmäärin.. Tämä ei voi toteutua tällä hetkellä, missään.. Seurakuntalaiset itsessään ovat niin rikkinäisiä ja heikkoja etteivät he yksinkertaisesti kykenisi vastaamaan siihen tarpeeseen minkä seurakuntaan liittyvät uudet ihmiset toisivat mukanaan.

Sekavaa pohdintaa ja pintaraapaisua asiaan..

crazycatmom

Niin, yhteisöt koostuvat ihmisistä ja ihmiset ovat epätäydellisiä. Ei mikään yhteisö ole ongelmaton. Yhteisöt ja ihmisten ajattelu kuitenkin muuttuu ja luulen, että nuoremman sukupolven ajattelu on monelta osin avarakatseisempaa ja moniarvoisuutta arvostavampaa. Raamattuakin tulkitaan erilaisessa valossa. Helluntailaisuudessa pyhitysoppi on ehkä se haastavin asia, jolloin armon merkitys voi jäädä toissijaikseksi. Puhutaan "halvasta armosta" ikään kuin joku heittäytyisi ainoastaan armon varaan ajatellen, että voi elää, miten sattuu. Koska ajatellaan, että uskoon tulon myötä ihminen pyhittyy, niin se tarkoittaa isoa muutosta elämässä niin sisäisesti kuin ulkoisesti. "Tule sellaisena kuin olet", mutta mielellään muutu mahdollisimman pian toisenlaiseksi. Tässä lienee suuri syy, miksi yhteisössä ei uskalleta näyttää avoimesti omia heikkouksiaan ja omaa rikkinäisyyttä, vaikka juuri siinä kohtaahan sen yhteisön pitäisi olla se tuki.

Jani (Ei varmistettu)

Tuokin on niin totta että monesti yhteisöstä eroava tippuu tyhjän päälle.
Voi olla että ne kaikkein lähimmät ihmiset ovat sieltä yhteisöstä ja varsinkin menneinä vuosina helluntaipiireissä on ollut tapana että maallistuneisiin ihmisiin ei pidetä yhteyttä.

Tämä on mielestäni täysin raamatun vastaista..
Ei Jeesuskaan ollut pelkästään kirjanoppineiden kanssa? Eli sen päivän uskovien kanssa..
Toki hänellä oli oma joukko, opetuslapset jotka kuvastivat ehkä eniten sitä joukkoa jota voisi kutsua uskovaisiksi. Mutta kun opetuslapsetkaan eivät aina tienneet kuka Jeesus oli? Saati että olisivat eläneet hänen toiveidensa mukaan? Mutta silti Jeesus oli heidän kanssaan ja rakasti heitä.

Vierailija (Ei varmistettu)

Kiitos kun kirjoitit. Kirjoitat todella hyvin ja puet sanoiksi ajatuksia, jotka muilla jäävät vain oman pään sisään.

crazycatmom

Kiitos kommentista ja rohkaisevista sanoista!

Piiukka (Ei varmistettu)

Voi,tää oli kun mun suusta. Ite erosin 3 vuotta sitten helluntaiseurakunnasta. Ihmisiä tosiaan tulee välillä ikävä.

Mä kyllä uskalsin kyseenalaistaa asioita. Tosin sitä ei aina kaikki katsonu hyvällä. En vaan pystyny ns.purematta nieleen aina kaikkee.

Pahaa en halua minäkään puhua,siksi en oikeestaan puhu koko asiasta enää. Usko on edelleen jollain tavalla osa mun elämää,mutta ei niissä raameissa kun joskus on ollut.

Voimia ja jaksamista sinulle. Kiitos kun kirjotit tämän tekstin.

crazycatmom

Kiitos, samoin sinulle! Toivon, että noissa yhteisöissä tapahtuu muutosta siihen suuntaan, että myös kritiikki ja kyseenalaistaminen tulee sallitummaksi. Jos usko on terveellä ja oikeasti vahvasti rakennetulla pohjalla, se kestää kyllä kyseenalaistamisen. Usein kuitenkin juuri ne, jotka näennäisesti ovat vahvasti uskossa, eivät kestä kyseenalaistamista, koska heidän oma uskonsa on aika hataralla pohjalla. Siis helposti horjutettavissa. Mielestäni vain kyseenalaistamisen kautta uskosta tulee oikeasti vahva. Vaikkakin varmasti erilainen eikä noihin raameihin enää sopiva, kuten mainitsit.

Rakkautta
Rakkauspäiväkirja

Olipas mielenkiintoinen teksti, kiitos sen jakamisesta! Se on hurjan pitkä ja varmasti ristiriitainen prosessi kulkea pois jostakin sellaisesta, jossa on koko lapsuutensa viettänyt ja jolla on niin suuri vaikutus siihen, miten on kasvanut.

Itse en ole ikinä kuulunut mihinkään tiiviiseen uskonnolliseen yhteisöön, vaan olen hyvin perusluterilainen. Viimeisen kymmenen vuoden aikana yhä useammat kohtaamiset kiihkeiden konservatiivi-fundamentalistien kanssa ajoi minut kuitenkin lopulta eroamaan kirkosta. En kokenut, että kirkko vastaa niihin arvoihin ja kysymyksiin, joita itse kannoin mukanani. En esimerkiksi tahdo ajatella, että meidän pitäisi tehdä oikeita ja hyviä tekoja rangaistuksen pelossa tai lunastaaksemme taivaspaikkamme. Meidän kuuluisi tehdä niitä, koska niin on oikein ja hyvä -koska me teemme moraalisen valinnan. En voinut sulattaa myöskään käsitystä vihaisesta ja rankaisevasta jumalasta. Joko jumala on absoluuttinen rakkaus tai ei ole. Mutta se on kovin pientä ja ihmismäistä kiristää muita tekemään tahtonsa mukaisesti rangaistuksella pelotellen. Tieteilijänä en voinut ymmärtää lisäksi uskonnon ja tieteen ristiriitaa, vaan katsoin niiden voivan toimia sulavasti käsi kädessä. Minulle väännettiin kyllä huomaavaisesti rautalankaa moneen kertaan eri tahoilta siitä, miksei näin voisi muka olla.

En koe edelleenkään olevani ateisti, vaan määrittelen itseni hengelliseksi ihmiseksi tai agnostikoksi. Koen olevani lähinnä jotakin jumaluuden läsnäolon tunnetta ollessani luonnossa ja nähdessäni kaikkeuden ympärilläni. Jotenkin nämä käymäni keskustelut ovat aina vieneet minua voimakkaammin sitä kohden, että uskonto on minun yksityisasiani. Tuntuu aina niin vieraalta ja oudolta muistaa, että toisille se on yhteisö.

crazycatmom

Kiitos! Tosi samanlaisia ajatuksia myös itse läpi käynyt. Oon juuri miettinyt noita moraaliasioita ja noinhan se pitäisi olla, että ihminen haluaisi toimia oikein omasta halustaan eikä rangaistuksen pelossa. Eikä mun mielestä moraali ole jollain tavoin uskonnon/uskontojen yksinoikeus. Myös tuo, että olen aina kokenut pyhyyden luonnossa ja hiljaisuudessa. En niinkään siellä, missä paatoksella ylistetään ja lauletaan. Ymmärrän kyllä, että moni kokee siellä pyhän läsnäolon. Olen sitä mieltä, että kun on niin kovin erilaisia ihmsiä, ei myöskään pitäisi yrittää tyrkyttää kaikille samaa tapaa olla ja elää.

Pikkuapa

Olipa hyvä teksti! Vanhoillislestadiolaisesta yhteisöstä eronneena tähän oli helppo samaistua, aikka yhteisö onkin eri, on ajatukset itsellä hyvin paljon saman suuntaisia.

crazycatmom

Kiitos! Paljon on yhtäläisyyksiä noissa yhteisöissä, vaikkakin VL vielä varmasti tiiviimpi ja rajumpi "me vs muut" asetelma.

Pikkuapa

On varmasti ainakin osalla yhteisöstä, onneksi oma lähipiiri kuuluu kuitenkin niihin, jotka ei sitä erottelua tee niin voimakkaasti :)

Ulkopuolinen (Ei varmistettu)

Kiitos kirjoituksesta, pystyin hyvin samaistumaan ulkopuolisuuden tunteeseen ja löysin monia itsekin pohtimiani asioita! Jotenkin voimaannuttavaa lukea, että meitä on monia ja että ne ristiriitaiset tunteet yhdistää.

Olen itsekin kasvanut helluntailiikkeessä ja ollut hyvin aktiivisesti mukana vapaissa ja karismaattisissa liikkeissä lapsuudesta aina yli parikymppiseksi asti, kunnes kai paloin jollain tavoin loppuun, masennuin ja aloin käymään isoa itsenietsimisprosessia läpi. Nyt noin 7 vuotta on tätä prosessia takana, en ole sen aikana käynyt enää säännöllisesti seurakunnassa, viimeiseen ehkä 5 vuoteen en juuri ollenkaan. Silti kysymykset uskosta, epäilykset, kaipuut, pelot yms. ovat edelleen osa jokapäiväistä elämääni. Käyn terapiassa jo kolmatta vuotta, jossa pohdin mm. näitä asioita.

Usein ulkopuolisuuden tunne valtaa. Se ettei kukaan ymmärrä, voi samaistua. Nykyinen puolisoni ei ole koskaan ollut uskonnollisessa yhteisössä, eikä oikeastaan usko mihinkään yliluonnolliseen. Vaikka hänen kanssaan on hyvä olla ja tunnen, että hän pitää minut välillä järjissäni ja kiinni tässä elämässä, silti kaipaan usein ihmisiä, jotka ovat kokeneet, mitä usko ja uskonnollinen yhteisö voivat merkitä, miten ihana ja miten ahdistava asia voi samaan aikaan olla. Miten sitoviin kaivata vaikka se on satuttanut ja jättänyt elämänmittaiset arvet.

No, nyt ajatus jo katkesi tämän kommentin kohdalla, mutta halusin kai vain sanoa, että kiitos ja täällä on toinen aina ulkopuolinen! :) Tsemppiä meille!

Kommentoi