Netflixin Maniac on oudoin sarja ikinä – ja silti kummallisen samaistuttava

Yllättävä suosikkisarja: Maniac (Netflix 2018)

HUOM. Kirjoitus sisältää juonipaljastuksia.

Ensimmäinen ajatukseni Netflixin Maniacista: tämä on oudoin sarja, jota olen ikinä katsonut. Toinen ajatus: aah, TÄMÄN takia Emma Stone on ollut about miljoona kertaa ehdolla eri palkintogaaloissa. Girl can act. Kolmas ajatus: hitto että tämän tekemiseen on uponnut paljon rahaa. 

Maniac tuli Netflixiin vajaat pari viikkoa sitten. Julkaisua edelsi kova ennakkohype, onhan sen pääosissa Hollywoodin supertähtikategoriaan kuuluva Stone ja komediarooleistaan tunnetuksi tullut, sittemmin muun muassa Oscar-ehdokkuuden The Wolf of Wall Streetistä ansainnut Jonah Hill. Samannimiseen norjalaiseen sarjaan pohjautuvalla Maniacilla on kovat piipussa myös tekijäpuolella. Sen luoja ja pääkäsikirjoittaja Patrick Somerville on aiemmin kirjoittanut kehuttua The Leftoversia ja toinen päätekijä, ohjaaja Cary Joji Fukunaga puolestaan vastasi True Detectiven ekasta tuotantokaudesta ja on valittu ohjaamaan uusi Bond-leffa.

Ennakkohypestä ja huipputekijöistä huolimatta olin täysin valmistautunut vihaamaan sarjaa.

Kaikessa outoudessaan Maniac vaikutti juuri sellaiselta tärkeilevältä hypesarjalta, jota vähän liian fiksut ihmiset katsovat koska haluavat pysyä kartalla tärkeilevistä hypesarjoista, ei siksi että he oikeasti haluavat. Se vaikutti liian tarkkaan suunnitellulta ja laskelmoidulta palkintotyrkyltä, jota katsoessa joutuu tuntemaan itsensä tyhmäksi, koska ei tajua sen kaikkia tasoja. Liian monimutkaiselta ja liian vaikealta, sarjalta, jossa ulkokuori on tärkeämpää kuin katsojan viihtyminen.

Katsoin kaikki kymmenen jaksoa ja tavallaan Maniac oli juuri sitä, mitä ajattelinkin sen olevan: tarkkaan suunniteltu, monitasoinen, vähän tärkeileväkin. Ja outo. Hyvin, hyvin, hyvin outo. En kuitenkaan vihannut sitä. Oikeastaan jopa tykkäsin siitä.

Ja nyt yritän ymmärtää sen tasoja. Hitto.

Maniac kertoo Anniesta (Stone) ja Owenista (Hill), kahdesta masentuneesta ihmisestä, jotka osallistuvat epämääräiseen lääkekokeeseen. Annie on lääkekoukussa ja kyvytön jatkamaan elämäänsä sisarensa kuoleman jälkeen. Owen on harhainen, sairastaa mahdollisesti skitsofreniaa ja on kamalan perheensä (”hups, unohdimme sisällyttää sinut valtavaan perhepotrettiin!”) pelinappula kamalaa veljeään vastaan nostetussa oikeusjutussa. Molemmat ovat jumissa, surullisia ja yksin.

Neberdine Pharmaceutical and Biotech -yhtiön lääkkeen pitäisi poistaa suru, masennus ja kaikki mielenterveysongelmat – koska mitä sitä nyt perinteisellä terapialla tekisikään! Jalolta kuulostavan lääketestin johto on hyvin kaukana tyypeistä, jollaisten toivoisi olevan vastuussa mistään mielenterveyteen liittyvästä. Jo kertaalleen yhtiöstä poispotkittu tohtori James K. Mantleray (mainio Justin Theroux) on äitiongelmainen sekopää, ketjupolttava tohtori Azumi Fujita (Sonoya Mizuno)… on oikeastaan aika badass mutta täysin ihmisyydestä vieraantunut. 

Sivuhuomio: koko sarjan parhaat minuutit tarjoilee Mantlerayn ja toisen tohtorin tähdittämä infovideo tokassa jaksossa. Se ylittää kaikessa kamalassa 1970-lukulaisuudessaan nolouden rajat niin lahjakkaasti että muuttuu loistavaksi.

Sarja sijoittuu vinksahtaneen nykyhetken ja lähitulevaisuuden välimaastoon. Tällä aikajanalla teknologia on jumahtanut jonnekin kultaiselle kasarille eikä insinöörit mitä ilmeisimmin ole koskaan keksineet kosketusnäyttöjä ja flat screenejä. Maniacin maailmaa ei kuvata kammottavana dystopiana, mutta se on silti varsin ahdistava tulevaisuudenkuva; kaverin voi lunastaa rahalla, laskun kuitata Mainoskamulla ja kaikki tuntuvat olevan enemmän tai vähemmän rikki. Sarja on kuin varoittava esimerkki siitä, millainen maailmasta tulee jos teknologinen kehitys ja kaikkialle ulottuva kapitalismi ottavat vielä ne yhdet kriittiset askeleet eteenpäin. Kohta kaikilla koneilla on tunteet, tekoäly hallitsee, mainoksia ei voi klikata kiinni ja läheisyyttä voi ostaa vain rahalla.

Kaiken kummallisuuden keskellä – ja sitä kummallisuutta todellakin riittää – Maniacin keskellä oleva punainen lanka pitää sen sekopäisistä lääketrippailuista huolimatta maanpinnalla. Suru, yksinäisyys ja toivottomuus ovat ymmärrettäviä tunteita. Elämän jatkaminen rakkaan ihmisen kuoleman jälkeen on vaikeaa, tietysti. Moni voi samaistua Owenin perheongelmiin tai Annien kyvyttömyyteen päästää irti. Maniac palaa vaihtoehtoisista todellisuuksistaan aina takaisin kahteen hukassa olevaan, tavalliseen ihmiseen; se kertoo Owenin ja Annien yrityksestä päästä yli omista traumoistaan.

Loppujen lopuksi Maniac on tarina ystävyydestä ja yhteydestä. Se pitää sisällään lohdullisen ajatuksen: vaikka olisi kuinka hukassa, rikki ja yksin, on mahdollista löytää ihminen jonka ansiosta on vähän vähemmän hukassa, rikki ja yksin. Yksi ihminen ei voi pelastaa eikä viedä surua kokonaan pois, mutta voi tönäistä vähän valoisammalle polulle. Jokaisen on kuitenkin siitäkin huolimatta pelastettava itse itsensä. Annien ja Owenin on itse tehtävä päätös parantaa elämäänsä. Annie päästää viimein irti siskostaan, Owen uhmaa perhettään. Eivät he sarjan lopputekstien rullatessa ole maagisesti ”parantuneita”, mutta ainakin he ovat päättäneet yrittää parantua. 

—–

Mun suurin ongelma Maniacin kanssa on tämä: en tiedä, onko sarjaa tarkoitus ottaa näin vakavasti. Siitä on luettavissa edellä mainittuja suuria teemoja, niitä hiton tasoja, mutta kaikki tuntuu kovin alleviivatulta. On outoa että sarja, joka on niin outo, tuntuu niin loogiselta. Esimerkiksi Owenin ja Annien lääketestin unijaksot linkittyvät täydellisesti heidän tosielämänsä ongelmiin. Jokainen yksityiskohta on niin tarkkaan harkittu, ehkä katsojan odotetut reaktiotkin ovat. Vai onko tämäkin pohdinta turhaa ylianalysointia? 

Ehkä Maniac vain on samaan aikaan vakavaa draamaa, nurinkurista komediaa, yhteiskuntakritiikkiä ja outoa satiiria? Sarja käsittelee kuitenkin ihmismieltä, ei ihme että siihen mahtuu yhtä aikaa vähän kaikkea.

Kuvat: Netflix