Ladataan...

Tänään kello 07.00 Suomen aikaa piti alkaa kesätöideni Vårdössä. Unelmien kesä Ahvenanmaan kauniissa maisemassa, mukavassa työpaikassa. Uudet kokemukset odottaisivat ja rikastuttaisivat elämää. Aurinko paistaisi ja linnut laulaisivat. Kesä- ja heinäkuu sujuisivat kuin siivillä ja elokuussa olisin kuin uudestisyntynyt kaikkien aikojen kesän jälkeen. 

Mutta elämähän ei koskaan mene kuten suunnittelee. Vanhainkodin sijaan istun psyk.polin odotushuoneessa ja odotan omaa vastaanottoaikaani. Kesä Ahvenanmaalla on vaihtunut kesään Tukholmassa. Työt ovat vaihtuneet toisenlaiseen työhön, pimeydestä valoon kipuamiseen. 

Ei tämä kuitenkaan täysin yllätyksenä tullut. Kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavana kun tiedän että hypomanioitani seuraa masennuskaudet. Se on luonnollinen kiertokulku. Tunsin jo huhtikuun lopussa kuinka bipon painovoima alkaa vetämään alas. Tuota voimaa vastaan on mahdotonta taistella (tai ainakaan en sitä vielä osaa), mutta pystyin onnekseni hidastamaan laskua ja hoitamaan asiani niin että kun romahdus tulee niin on hyvä romahtaa. 

Ja sitä tuli romahdettua tälläkin kertaa kunnolla. 

Pimeydestä huolimatta kirjoitin patologian ja diagnostiikan tentit. Koska tiedän että tämä pimeys ei tule kestämään ikuisesti, koska tenttiin lukeminen antoi tervetulleen tauon ajatuksistani. Kanditentin skippasin suosiolla, jos voimat sen sallivat niin elokuussa on mahdollisuus sen kirjoittamiseen. 

Kesäkuun alun olen vain ollut. Hengittänyt. Ja tiedättekö mitä, se on aivan riittävästi. Hyvinä päivinä olen jaksanut käydä ulkona kävelyllä. Erityisen hyvinä päivinä olen jaksanut nähdä ihmisiä. 

Mikään ei ole ikuista, ja pyörä tulee pyörähtämään ala-asennosta ylöspäin vielä. Tämä pimeys tulee päättymään. 

En ehkä suunnitellut tämmöistä kesää, mutta se ei tarkoita etteikö tästä kesästä voisi tulla tähän astisen elämäni parhainta. 

 

 

Share

Ladataan...

Kungsträgården pukeutuu kevääseen

Näitä ihanuuksia saa nykysin Tukholmastakin! Kiitokset ystävälle joka bongasi nämä

Pakollinen vessapeiliselfie eilisen illan juhlista

Huomasin taannoin että kuukausi on lopuillaan ja blogia ei ole tullut päivitettyä. Ideoita teksteihin on syntynyt paljonkin, mutta aikaa istua alas ja muokata ne luettavaan muotoon ei ole ollut. Opinnot laukkaavat eteenpäin nopeammin kuin hevoset Vermon raveissa. Perjantaina meillä oli viimeinen potilastapaaminen, seuraavan kerran potilaita nähdäänkin käytännön kokeessa. Ennen sitä tosin pitäisi tehdä kliinisen kemian pikkukoe ja diagnostiikan tentti. 

Kaikesta kiireestä huolimatta voin ensimmäistä kertaa antaa kehuja lukujärjestyksen laatineille ihmisille. Meillä kokeet ovat sopivasti ennen lomia, mikä tarkoittaa että sen pienen vapaa-ajan oikeasti voi käyttää rentoutumiseen ja opinnoista palautumiseen. Levännyt mieli oppii paremmin, ja motivaatio on helpompi löytää vaikeinakin päivinä. Itse toki käytin viikon pääsiäisloman lukien EKG-duggan ja patologian tentin uusintoihin, mutta se on eri tarina.

Arki ei kuitenkaan muodostu pelkästä opiskelusta. Opiskelijajärjestömme (se ruotsalainen) täytti 140 vuotta tällä viikolla ja sitä juhlistettiin sitseillä. En ole koskaan nähnyt järjestötaloa niin kauniina (ja siistinä). Sitsit olivat hienot, jokaisen kruunun arvoinen. Kunnioitan suuresti sitä että järjestöstä löytyy tulisieluja jotka jaksavat järjestää näin hienoja tapahtumia omien opintojensa ohella. En edes uskalla ajatella sitä tuntimäärää mitä näiden juhlien järjestäminen on vaatinut. 

Kahvi alkaa olla tippunut, joten tämä kirjoitus lähestyy loppuaan. Isot tsemppihalit ja aurinkoista viikkoa! Kyllä se kevät sieltä vielä tulee esiin. 

<3

Share
Ladataan...

Ladataan...

Turku. Ankean harmaa sää, tuuli käy takin läpi ja etsiytyy sisäelimiin asti. Ilmassa on leijailee kosteus, mutta pilvet eivät halua tyhjentää sisältöään. Sää värjää kaupungin ja valtaa elävien olentojen mielet. 

Tai ehkäpä ei sittenkään. Viime viikonloppu oli ihana vaikka sää ei ollutkaan semmoinen kuten toivoa saattoi. Kulttuurimatka Turkuun sisälsi syvällisiä keskusteluja, vadelmakastiketta, oivalluksia ja tietenkin myös musikaalielämyksen. Turun kaupunginteatterin Tom of Finland -musikaali oli hieman erilainen kuin olin olettanut, mutta sai pohtimaan suuria. Erityisesti Kaijan hahmo porautui mieleni syvyyksiin, laukaisten ajatusketjun siitä missä olen ja mihin olen menossa. Uskallanko elää elämääni ja haaveitani, vai odotanko parempia aikoja niiden toteuttamiseksi. 

Ihmisiä on kahdenlaisia. Niitä jotka kiikkustuolissa muistelevat sitä kuinka uskalsivat yrittää ja tavoitella haaveitaan, vaikka ne eivät olisikaan toteutuneet. Toinen puoli miettii kuinka elämä oli tasaista ja turvallista kun mitään riskejä ei koskaan tullut otettua. Toisaalta jotain on jäänyt puuttumaan kun toiveensa on joutunut tukahduttamaan arjen harmauden ja tasaisuuden alle. 

Olen aina ollut haaveilija. Mikään asia ei ole ollut liian pieni haaveiltavaksi ja päässä pyöriteltäväksi. Joukkoliikenteessä matkustaessani olen aina sepittänyt tarinoita ja nuorempana elänyt näissä kuvitelmissani. Miettinyt millaista elämäni on sitten kun. Kausittain olen ottanut askeleita kohti unelmiani, kuten esimerkiksi muuttaessani Ruotsiin tai hakiessani kesätöitä Ahvenanmaalta. Kausittain olen juossut karkuun haaveitani peläten mitä tapahtuu jos en onnistukaan. 

Sanotaan että rohkeus ei ole sitä että ei pelkää, vaan sitä että tekee vaikka pelkää. Miksi annamme pelkojemme tulla unelmiemme tielle? 

Aion tästä silmänräpäyksestä lähtien elää elämääni kohti haaveitani. En aio jättää tekemättä asioita vain koska niin ei ole tapana tehdä. Tai koska saatan epäonnistua ja nolata itseni. Haluan vanhainkodissa olla tyytyväinen elämääni, vaikka kaikki asiat eivät olisi menneetkään kuten toivoin tai suunnittelin. Onnellisuus ei tarkoita täydellistä elämää, jossa kaikki haaveet ovat toteutuneet. Onnellisuus on sitä että tiedän tehneeni kaikkeni jotta pääsen maaliin, vaikka matkan varrelle olisi tullutkin isojakin esteitä. 

Eletään elämäämme kuten me itse haluamme, ei kuten pelkomme haluavat. 

Share

Pages