Ladataan...

Hyvää lokakuuta lukijani! Tukholmassa syksy etenee verkkaisasti ja sääkin on mitä miellyttävin (ainakin tähän asti). Kävelyillä luonnossa voi nähdä ruskan pilkistävän esiin ja metsä tuoksuu uudelta (mikä on ristiriitaista kun syksyllä iso osa kasveista kuolee tai vaipuu lepoon). 

Klinikka on sujunut oikein mallikkaasti, tai ainakin se yksi viikko mitä tähän mennessä olen suorittanut. Päivystyksessä viettämäni viikon aikana opin paljon uutta, erityisesti stressinsietokyvyn kasvattamisesta. Tärkeitä oppeja. 

Tuolta päädyinkin sitten melkein viikoksi Kungsholmenin halvimpaan hotelliin. Meni oikein mallikkaasti omasta mielestäni, kiitos kysymästä. 

Potilasjaksoni aikana sain aikaa pohdiskella elämää. Ei sillä ettenkö sitä olisi miettinyt ja katsellut useasta eri kulmasta jo aiemmin. Mutta koska en saanut poistua osastolta niin huoneeni muuttui meditaatiokammiokseni. En voi väittää keksineeni elämän tarkoitusta tai muita yleishyödyllisiä ajatuksia. Mutta sain järjesteltyä omaa elämääni koskevia aatoksia. Sain käsiteltyä ajatusketjuja loppuun. Sain aloitettua uusia. Sain paljon loistavia assosiaatioita ja ideoita (manian hyviä puolia...). 

Olen aina vaatinut itseltäni liikaa, mutta näistä vaatimuksista pahin on se että olen käskenyt itseäni olemaan normaali. En ole normaali. Ympyrää ei saa kolmion mallisesta kolosta, miten minä ikinä voisin mennä normaaliin muottiin? Tärkeämpää on miettiä että millä edellytyksillä kykenen tekemään normaaleja asioita ja vähintään samaan kuin normaalit ihmiset. Koska reitillä ei ole väliä, vaan lopputuloksella. 

Biponi vaikeuttaa elämääni, se on kiistämättömän totta. Biponi kuitenkin tulee olemaan osa minua koko elämäni eikä siitä pääse eroon. Se on kuin asuntolaina. Siksi minun on opittava elämään sen kanssa, hyväksymään sen aiheuttamat vaikeudet. Ottamaan apu nöyränä vastaan. Se on ensimmäinen edellytys normaalien asioiden tekemiseksi.

Myös lähipiirilläni on valtava merkitys. En osaa aina tunnistaa varoitusmerkkejäni, enkä osaa pyytää apua. Kausien jälkeen koen suurta häpeää ja syyllisyyttä. Olen onnekkaassa asemassa sillä minulla on tiukka ja pitävä tukiverkosto. Läheiseni pitävät huolen minusta silloin kun en siihen itse pysty. Tuovat suklaata silloin kun sitä tarvitaan. Kuuntelevat psykiatrian päivystyksessä maanisia naurujani. Muistuttavat siitä mikä on totta ja mikä ei. Eivätkä anna minun kadota. 

Haaveissani on valmistua lääkäriksi, erikoistua psykiatriaan ja tutkia bipolaarihäiriötä (ellei sitten examensarbete syö tutkimisintoa täysin). Tiedän että tulen onnistumaan noissa kaikissa, jos vain haluan. Mutta se tulee viemään aikaa, enemmän kuin normaali ihminen tarvitsisi. Onneksi tässä maailmassa ei ole kiire mihinkään (paitsi siihen metroon joka lähtee juuri). 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...

TRIGGERIVAROITUS!! Tämä teksti tulee sisältämään kirjoitusta itsemurhista, itsetuhoisista teoista ja pahoinvoinnista. 

 

Tänään on itsemurhien ehkäisypäivä, mitä varmasti monikaan ei tiedä. Suomessa tehdään väkilukuun nähden valtava määrä itsemurhia, erityisesti nuorten luvut ovat huolestuttavia. Suomalaisnuoret tekevät toisiksi eniten itsemurhia EU-maista. Tuo on semmoinen sijoitus mistä ei ole mitään syytä ylpeyteen. 

Itsemurhia voidaan ehkäistä, mutta se vaatii tahtoa ja aikaa. Valtion tasolla mielenterveyspalveluiden kehittäminen, osastopaikkojen lisääminen ja valtakunnallisten auttavien puhelimien lisääminen on esimerkkejä keinoista. Myös kansalaisten tietoisuuden lisääminen ja pahoinvointia aiheuttavien tekijöiden kartoittaminen ja niihin puuttuminen on avainasemassa. 

Mitä sitten yksittäinen ihminen voi tehdä? Paljonkin! Kaverin tukeminen, itsemurha-ajatuksista kysyminen ja hoidon piiriin auttaminen on jotain mitä pahoinvoivalle ystävälle voi tehdä. Jos omat voimavarat kestävät niin moni päivystävä puhelin/chatti tarvitsee päivystäjiä. Kaikista helpoin keino on kuitenkin hyvä kanssaihmisyys ja toisen huomioon ottaminen. 

Itsemurha-ajatuksista kysyminen on tärkeää. Usein pelätään että se aiheuttaa itsemurhia, mutta todellisuudessa kysyminen ja puhuminen toimii ehkäisykeinona. Itsemurhaa miettivä ihminen usein kokee olevansa yksin pimeydessä ja kantaa raskaita ajatuksia päivästä toiseen. Tällöin toisen ihmisen kysymys auttaa nostamaan tuota kivirekeä pois selästä. Muistuttaa siitä että ei ole yksin. 

Olen itsekin paininut näiden ajatusten kanssa useaan otteeseen vuosien varrella. Minulla on ollut itsetuhoista käyttäytymistä. Olen ollut hoidossa suljetulla psykiatrisella osastolla. En kaipaa niitä aikoja ollenkaan. En haluaisi niitä ajatuksia tai tuntemuksia kenenkää koettavaksi. Kukaan ei ansaitse semmoista pahaa oloa tai tuskaa. 

Kiitos osaavan hoitohenkilökunnan ja tukevien läheisteni olen noussut joka kerta noista hetkistä. Kiitos heidän olen saanut sen avun minkä olen tarvinnut. Ja sen ansiosta minulla on ensimmäistä kertaa pitkään aikaan voimaa autta muita (tahtoa auttaa muita minulla on ollut aina).

Tällä viikolla sain hyvän muistutuksen siitä miksi tämä on tärkeää. Miksi mielenterveydestä on tärkeää puhua ja sairauksien stigmatisointi täytyy saada lopetettua. Kirjoitin omalla fb-seinälläni kuinka loukkaavaa on mielenterveyshäiriöiden kustannuksella vitsailu ja kuinka en näe mitään vitsiä bipolaarihäiriössäni. Eräs tuttuni tuli kiittämään minua siitä henkilökohtaisesti. Tämä tuttu kertoi omasta mielenterveydestään ja siitä kuinka on joutunut elämään eräänlaisessa kaapissa ennakkoluulojen vuoksi. 

Kenenkään ei tarvitse kärsiä tai joutua vaikenemaan. Koska missään sairaudessa ei ole mitään häpeällistä. Koska vaikeneminen on vahingollista ja estää avunsaamista. 

Muistetaan auttaa toisiamme. Muistetaan pyytää apua. Muistetaan että aina saa puhua ja se ei todellakaan ole vaivaamista. Auttavat puhelimet, chatit ja päivystykset ovat sitä varten että niitä käytetään. 

Lopuksi vielä muutama numero josta saa apua:

Suomen mielenterveysseuran päivystävä puhelin: 

010 195 202 https://www.mielenterveysseura.fi/fi/tukea-ja-apua/kriisipuhelin-apua-elämän-kriiseihin

Sekasin-chat:

sekasin247.fi

Mobila akutenhet (Tukholmassa)

08-123 484 00 (auki 8-22)

 

 

 

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...

Tarkoituksena oli lisätä tähän päivitykseen paljon kuvia mutta lentokoneen langaton yhteys ei sitä salli. Kuvattomana siis mennään.

Istun noin 10 000 metrin korkeudessa Ranskan yllä kun kirjoitan tätä. Eurooppa on valmistautumassa yöhön, jossain syödään päivällistä ja toisaalla nukutaan jo. Minä kirjoittelen, kuuntelen Lanaa ja syön fazerinaa. Olen onnellinen. Vapaa. Täynnä uusia mahdollisuuksia. Ja tämä kaikki sillä hyvällä tavalla eikä manialla. Aidosti. 

Olen matkalla kotiin Barcelonasta, jossa sain viettää neljä ihanaa päivää yhden elämäni tärkeimmistä ihmisistä kanssa. Takana on kymmeniä kilometrejä kävelyä (jokapäiväinen keskiarvo yli 20km), lukuisia litroja vettä, yksi lämpöhalvaus (tänks litium), paljon kalsiumia jäätelön muodossa (aivan parasta!) ja syvällisiä keskusteluja kaikesta tärkeästä. Tulen kaipaamaan meidän vakioravintolaa, lämpöä, yhdessäoloa, jäätelöä ja paellaa. 

Barcelona on todella lumoava kaupunki, sekä minä että R rakastuimme siihen vilpittömästi. Sinne on palattava heti kun vain mahdollista. Esimerkiksi IFMSA:n kliininen vaihto olisi yksi vaihtoehto pidempään nautiskeluun.

Mutta nyt otsikkoon... Prekliininen vaihe opinnoistani on vihdoin ohitse! Se vei vain 3v 8kk että pääsin tähän pisteeseen että plakkarissa on tuo 120op ja enää ei ole uusittavaa. Uusintatenttejä varmasti tulee tulevaisuudessakin, mutta nyt pääsen aloittamaan kliiniset opinnot ilman niitä. Iso helpotus. Elämä ei muutu helpommaksi, mutta iso stressitekijä poistuu. Nyt on mahdollisuus toteuttaa kaikki haaveet ja liittyä spexin ensembleen, opetella puhumaan sujuvaa unkaria, lukea kirjalistani kirjat, etsiä asuntoja, olla töissä, matkustella... Vitsivitsi vaan, (tai ainakin osin)

Opintojen sujuminen tänä vuonna on merkki siitä että lääkitykseni on kohdallaan ja että psykiatrian hoitokontakti toimii. Rehellisesti sanottuna en tähän olisi mitenkään pystynyt ilman ammattiapua. Sen turvin pystyn toimimaan kuten keskiverto ihminen ja elämään tavallista arkea hyvine ja huonoine puolineen. Ikävä kyllä kuitenkin vielä on paljon stigmatisointia ja kaikki eivät uskalla pyytää tarvitsemaansa apua leimautumisen pelon vuoksi. Miettikää miten paha näillä ihmisillä on olla. 

Toivoisin todella että jonain päivänä jo lähitulevaisuudessa psykiatristen sairauksien ja oireiden leimaaminen loppuisi. Ne eivät tee ihmisestä yhtään sen huonompaa (tai parempaa). Ne eivät kerro ihmisestä mitään, hänen arjestaan ja sen hetkisestä elämäntilanteesta ehkä vähän. Apua on tarjolla paljon, joten miksi me teemme sen hakemisesta vaikeaa? 

Olkaamme siis kanssaihmisiä toisillemme ja kysykäämme että mitä sinulle ja minulle oikeasti kuuluu. 

Rakkautta ja ihanaa viikonloppua. Olet kaunis ja arvokas ihminen <3

 

Share
Ladataan...

Pages