Ladataan...

Ensimmäinen viikko kutosterminiä on nyt takana, se suorastaan liihotti ohitseni. Paluu joululomalta (eli siis viikonlopulta) suoraan klinikkaan oli repäisevää, sillä unirytmi oli jälleen päässyt kääntymään epäsuosiolliseksi aamuvuoroja ajatellen. Siitäkin kuitenkin selvittiin kahvin ja sisun voimalla. 

Tällä terminillä opiskelemme sisätaudeista reumasairaudet, munuaiset, ihon ja infektion. Eli viime syksynä alkanut paketti kurotaan umpeen. Kutostermin kuitenkin vaikuttaa mukavammalta koska kliinisiä harjoitteluita ei seuraa tentti. Eli iltaisin saa hyvällä omatunnolla katsella Netflixiä ja nukkua. 

Toivon että tämä kevät tulee olemaan tasapainoisempi kuin viime syksy. Olin neljästi osastolla ja vointini heitteli voimakkaasti. Vaikka onnistuinkin ystävien ja perheen tuen avulla suoriutumaan opinnoistani moitteettomasti (ainakin lähes), niin en haluaisi toistaa samaa. Jokainen sairauskausi kuitenkin syö ihmistä enemmän kuin mitä se antaa hänelle. 

Alku on ainakin ollut lupaava. Ensimmäinen viikko oli haastava, mutta sain siitä paljon irti. Väsymys aamuherätyksistä on todellista, mutta onneksi tällä terminillä saa mennä aikaisin nukkumaan ilman että tarvitsee miettiä tenttejä. Lisäksi olen löytänyt vihdoin asioita joiden avulla pystyn palauttamaan vireystilaani kesken päivän. 

Huomenna alkaa harjoittelu Norrtäljen sairaalassa, minne matkaa on kotoani sen 1,5-2h riippuen vaihtoyhteyksien toiminnasta. Norrtälje kuitenkin kuulemma on äärimmäisen hyvä harjoittelupaikkana, mikä nostaa motivaatiota herätä ennen viittä. Lisäksi naapurini on samaisessa paikassa koko viikon joten saan kulkea matkan yhdessä hänen kanssaan ja valittaa matkan pituudesta. Tai vain nukkua bussissa. 

Ensi viikolla on myös paljon odotettu Lääkiksten Superristeily, tapahtuma joka on yksi vuoden kohokohtia. Sinnekin käy tie, sillä perinteet ovat perinteitä :)!

Tsemppiä viikkoon, muistakaa levätä ja syödä hyvin!

Share
Ladataan...

Ladataan...
Sweet like cinnamon

Tätä näkymää tuli kuukauden sisään katseltua yhteensä 12 päivää. 

Takaisin blogin parissa! Lokakuulle minulla oli suuret suunnitelmat ja paljon aiheita mistä kirjoittaa. Tänään kuitenkin on ensimmäinen kerta kuun alun jälkeen kun pystyn päivittämään blogia. Joten yhteiskunnallisen analyysin sijaan saatte lukea kuulumisiani. Marraskuussa uusi yritys ajankohtaisille aiheille. 

Miksi sitten kävi niin etten ollutkaan päivittämässä niitä suunniteltuja tekstejä? Nopeimmat varmasti laskevat 3+4 ja ovat oikeassa. Bipo iski jälleen, ja kaikessa keinunnassa ei vain ole ehtinyt tai jaksanut kirjoittaa. Olen myös ollut osastolla kiitettävän ajan, eli edes mahdollisuutta ei ole ollut. 

Keinunta muistutti minua taas siitä miten tuskallinen ja työläs sairaus tämä on. Kaikesta hoidosta, hoitomyönteisyydestä, lääkityksestä tai rutiineista huolimatta sairaus pääsee ottamaan vallan ja elämä mullistuu. Mutta ehkä juuri se kaikki hoito, hoitomyönteisyys, lääkitys ja rutiinit auttavat lyhentämään sairausjaksoja ja kuntoutumaan nopeammin.

Osastojaksot olen kokenut aina vain positiivisina. En ehkä heti sisäänkirjauksen yhteydessä, tai seuraavanakaan päivänä, mutta kun olo alkaa helpottua niin järkikin palaa. Hoitohenkilökunta on aivan mielettömän mahtavaa, kyseiset henkilöt ovat todellakin oikeassa työssä. Myös KI:lle kuuluu iso kiitos, olen saanut koululta isoa tukea sairauspoissaolojen suhteen. Asia mikä on osaltaan nopeuttanut kuntoutumista. 

Olen iloinen siitä että pystyin palaamaan opintoihin sopivasti ennen klinikkaharjoittelua. Tämän viikon vietän Täbyn terveyskeskuksessa, seuraavat kaksi viikkoa kuluvat Danderydissä sydänosastolla. Tuntuu hyvältä olla kliinisessä harjoittelussa. On niin paljon mitä en osaa, mutta joka päivä opin uutta. Minun ohjaajani on loistava työssään ja opin valtavasti. Hänellä on aikaa minulle ja saan tehdä itse paljon. Näiden klinikkaviikkojen jälkeen tiedossa on tentti. Tämä tentti tuntuu edellistä vaikeammalta, tai aihealueet ovat ehkä hieman haastavampia minulle. Onneksi nyt on se kolme viikkoa aikaa lukea!

 

Share
Ladataan...

Ladataan...

Hyvää lokakuuta lukijani! Tukholmassa syksy etenee verkkaisasti ja sääkin on mitä miellyttävin (ainakin tähän asti). Kävelyillä luonnossa voi nähdä ruskan pilkistävän esiin ja metsä tuoksuu uudelta (mikä on ristiriitaista kun syksyllä iso osa kasveista kuolee tai vaipuu lepoon). 

Klinikka on sujunut oikein mallikkaasti, tai ainakin se yksi viikko mitä tähän mennessä olen suorittanut. Päivystyksessä viettämäni viikon aikana opin paljon uutta, erityisesti stressinsietokyvyn kasvattamisesta. Tärkeitä oppeja. 

Tuolta päädyinkin sitten melkein viikoksi Kungsholmenin halvimpaan hotelliin. Meni oikein mallikkaasti omasta mielestäni, kiitos kysymästä. 

Potilasjaksoni aikana sain aikaa pohdiskella elämää. Ei sillä ettenkö sitä olisi miettinyt ja katsellut useasta eri kulmasta jo aiemmin. Mutta koska en saanut poistua osastolta niin huoneeni muuttui meditaatiokammiokseni. En voi väittää keksineeni elämän tarkoitusta tai muita yleishyödyllisiä ajatuksia. Mutta sain järjesteltyä omaa elämääni koskevia aatoksia. Sain käsiteltyä ajatusketjuja loppuun. Sain aloitettua uusia. Sain paljon loistavia assosiaatioita ja ideoita (manian hyviä puolia...). 

Olen aina vaatinut itseltäni liikaa, mutta näistä vaatimuksista pahin on se että olen käskenyt itseäni olemaan normaali. En ole normaali. Ympyrää ei saa kolmion mallisesta kolosta, miten minä ikinä voisin mennä normaaliin muottiin? Tärkeämpää on miettiä että millä edellytyksillä kykenen tekemään normaaleja asioita ja vähintään samaan kuin normaalit ihmiset. Koska reitillä ei ole väliä, vaan lopputuloksella. 

Biponi vaikeuttaa elämääni, se on kiistämättömän totta. Biponi kuitenkin tulee olemaan osa minua koko elämäni eikä siitä pääse eroon. Se on kuin asuntolaina. Siksi minun on opittava elämään sen kanssa, hyväksymään sen aiheuttamat vaikeudet. Ottamaan apu nöyränä vastaan. Se on ensimmäinen edellytys normaalien asioiden tekemiseksi.

Myös lähipiirilläni on valtava merkitys. En osaa aina tunnistaa varoitusmerkkejäni, enkä osaa pyytää apua. Kausien jälkeen koen suurta häpeää ja syyllisyyttä. Olen onnekkaassa asemassa sillä minulla on tiukka ja pitävä tukiverkosto. Läheiseni pitävät huolen minusta silloin kun en siihen itse pysty. Tuovat suklaata silloin kun sitä tarvitaan. Kuuntelevat psykiatrian päivystyksessä maanisia naurujani. Muistuttavat siitä mikä on totta ja mikä ei. Eivätkä anna minun kadota. 

Haaveissani on valmistua lääkäriksi, erikoistua psykiatriaan ja tutkia bipolaarihäiriötä (ellei sitten examensarbete syö tutkimisintoa täysin). Tiedän että tulen onnistumaan noissa kaikissa, jos vain haluan. Mutta se tulee viemään aikaa, enemmän kuin normaali ihminen tarvitsisi. Onneksi tässä maailmassa ei ole kiire mihinkään (paitsi siihen metroon joka lähtee juuri). 

 

Share
Ladataan...

Pages