Ladataan...

"Minäkö? Se oli ton idea..."

 

Kaikki vanhemmat tietävät sen tunteen, kun talossa (tai tässä tapauksessa kesämökissä) on epäilyttävän hiljaista. En tiedä mikä yliluonnollinen trouble-tutka äideillä on, mutta metkut haistaa noin kilometrin päähän. Ja kun menet katsomaan... No, tässä on esittelyssä universaali "en-se-minä-ollut"-look. :D Silloin onkin paras pistää pää pensaaseen, ja toivoa että maa nielaisee syövereihinsä. 

"Odottakaahan, kun daddy saa tietää!"

 

Pahinta ei ole se, että on juuri jäänyt kiinni pahanteosta, eikä edes se, että naamassa on suhteellisen pysyvät sotamaalaukset.

Ei, pahinta on se, kun äiti kertoo lähettävänsä töllöntöistä kuvan daddylle... (Joka muuten oli parin tunnin ajomatkan päässä...)

Huomaako, kenellä meidän perheessä on kovempi auktoriteettiasema?  :D

Share
Ladataan...

Ladataan...

Haikkaamisen ohella harrastimme Sedonan-visiitillä myös vähän kulttuuria ja vierailimme intiaanikylä Tlaquepaquessa. Olen piipahtanut siellä aiemminkin, mutta siitä on jo muutama vuosi aikaa, ja silloin tytöt olivat niin pieniä, ettemme ehtineet katsastaa edes murto-osaa kylän tarjonnasta. Pääasiassa historiaa henkivä kylä koostuu vaatteita, koruja ja koriste-esineitä myyvistä käsityökaupoista, erilaisista taidegallerioista, kahviloista sekä ravintoloista. Konseptina siis vähän niin kuin vanha Porvoo. 

Kylä on paljon isompi miltä se ulospäin vaikuttaa, emmekä tälläkään kerralla ehtineet tutustua pohjoispuoleen ollenkaan. Itse en tällä kertaa tehnyt ostoksia, vaan keskityin pelkästään putiikkien tarjonnan ja vanhojen rakennusten ihailuun. Näissä vanhoissa taloissa, kapeissa kujissa ja kaiken ylle kurottuvissa sycamore-puissa on jotenkin maaginen tunnelma... 

Parin tunnin kiertelyn jälkeen kävimme Secret Garden -cafessa syömässä lounaan. Sinä aikana kuumankostea, aurinkoinen ilma muuttui kylmänvilakaksi ja tuuliseksi. Alueelta poistuttuamme olimme suunnitelleet menevämme läheiseen leikkipuistoon ja siinä olevalle splash padille, mutta saimmekin sen sijaan niskaamme kunnon myrskyn. Monsuunikausi on vihdoin täällä! Joka puolella salamoi, ja vettä tuli niin kovalla syötöllä, että kastuimme ihan läpimäriksi niissä kahdessa sekunnissa, jonka kahvilasta autoon siirtyminen vei. Arizonan sääilmiöt eivät kyllä jätä ketään kylmäksi - oli kyseessä sitten hiekkamyrsky tai sadekuuro, kaikki tapahtuu suuren maailman tyyliin täydellä volyymilla. Teiden tulviessa ajelimme takaisin mökkimme suojiin, vaihdoimme kuivat vaatteet niskaan, ja käperryimme kirjaimellisesti popcornien kanssa sohvannurkkaan ihailemaan myrskyä ikkunan läpi. :) 

Share
Ladataan...

Ladataan...

Yksi ehdottomista Sedona-suosikeistani on Bell Rock, joka kohoaa korkeuksiin ihan tien 179 varrella. Yleensä ajan Sedonaan nimenomaan tien 179 kautta, koska sen maisemareitti yksinkertaisesti on henkeäsalpaavan kaunis. Siinä kohtaa ei edes haittaa, että matkaan menee vähän kauemmin. Tässä maastossa olen viimeksi haikkaillut pari vuotta sitten, kun vietimme tyttöjen ja äitini kanssa naisten lomaviikkoa näissä maisemissa. Silloin työntelimme tosin pikkutypyjä rattaissa, kun silloin 1- ja 3-vuotiaat eivät olisi jaksaneet koko reissua jalan. Tällä kertaa päätimme uhmata kohtaloa ja jaksaa patikoida ihan omin jaloin. Beanilla alkoi kävely hiertää suunnilleen siinä kohdassa, kun parkkipaikka oli vielä näkyvissä (taisi kuitenkin olla enemmän psykologista kuin fyysistä vaivaa)... Siispä pappa sai yhden lisäpunnuksen olkapäilleen. Onneksi muutamat juoma- ja evästauot helpottivat edes vähän matkantekoa, vaikka sää oli jälleen armottoman kuuma. 

Olen sanonut tämän aiemminkin, mutta itse pidän melkein Sedonasta enemmän kuin isosiskostaan Grand Canyonista. Grand Canyonille ei aja näistä maisemista kuin reilu puolitoista tuntia, ja toki kanjoni on todella majesteetillinen näky. Silti se jäi itselleni ainakin jotenkin etäiseksi; jäi tunne, että maisema oli kuin kaunis maalaus, jota tarkastelin etäisyyden päästä. Sen sijaan Sedonan maisemassa on itse sisällä, ja vuorten mittasuhteet voi kokea paljon konkreettisemmin. On jotenkin oudolla tavalla rauhoittavaa kokea oma pienuus ja mitättömyys tämän kaiken keskellä, kun tietää, että nämä vuoret ovat olleet olemassa jo paljon ennen kuin Tyrannosaurus Rexistä oli aavistustakaan.

 

 

Papan pikku kyytiläinen pysyi hyvin kyydissä.

Näitä kuvia katsellessa on pakko sanoa, että olemme kyllä tyttöjen kanssa tosi onnekkaita, kun saamme jakaa näitä itselle tärkeitä paikkoja perheen kanssa. Monesti ulkomailla asuessa iskee haikeus siitä, että haluaisi näyttää jonkun itselle rakkaan paikan jollekin tietylle ystävälle tai perheenjäsenelle. Olemme näiden kolmen ulkomailla asutun vuoden aikana saaneet vierailla puolin ja toisin, mikä on äärettömän arvokasta. Tiedän suomalais-amerikkalaisia pariskuntia ja perheitä, joilla ei ole ollut mahdollisuutta matkustella Atlantin väliä välttämättä vuosikausiin. Toivon, että vanhempani ja sisarukseni pääsevät syksyn ja talven aikana katsomaan uutta tulokastamme, ennen kuin poju kasvaa kovin isoksi. Ainakin siskoni on jo kovasti tehnyt matkasuunnitelmia loka-marraskuulle, joten pidetään peukkuja! 

Share
Ladataan...

Pages