Ladataan...

 

Olen aina naureskellut olevani juuri se puunhalaaja, joka haluaisi adoptoida kaikki maailman orvot eläimet, lapset ja vanhukset. En vaan kestä ajatusta siitä, että maailmassa on niin paljon olentoja, jotka joutuvat nukkumaan taivasalla vailla minkäänlaista huolenpitoa ja hoivaa. Maailmantuskaa joskus helpottaa se, että voi pienillä asioilla tehdä jonku toisen päivästä paremman. Tällä viikolla tämä rajaton auttamisenhaluni pääsi oikein kunnolla kukoistamaan, kun saimme kattomme alle hoidokkeja ja huollettavia ties mistä...

Täällä USA:ssa on näihin aikoihin menossa Spring break, mikä monien osalta tarkoittaa matkustelua ja lomailua kotipaikkakunnan ulkopuolella. Me taas päätimme tänä vuonna rauhoittua kotiin ja nauttia 8-viikkoisesta koiranpennustamme, jonka maanantaina adoptoimme virallisesti sulostuttamaan maatalon elämää. Tämä on ensimmäinen ihan oma koirani jos lapsuudenperheen yhteistä koiraa ei lasketa, joten osasin odottaa että pennun kouluttaminen edellyttää aikaa ja pitkää pinnaa. 

 

Spring breakin saavuttua mieheni sisarukset perheineen (kaikenkaikkiaan 4 täällä samalla paikkakunnalla) lähtivät lomailemaan, osa Kalifornian rannoille ja osa Coloradoon laskettelemaan. Yksi toisensa jälkeen alkoi laittaa viestiä kysellen hoitopaikkaa joko lemmikeille tai lapsille... ja tottakai otimme kaikki kaksi- ja nelijalkaiset ystävät avosylin vastaan!

Tälle viikolle osui myös parin serkkutytön yökyläilyt ihan muuten vaan, ja maanantaina meillä oli hoidossa suomalaisen kaverin 3-vuotias, jonka varahoitopaikassa olivat kaikki lapset sairaana. Lisäksi maanantaina meille tuli kolmeksi yöksi yllättäen evakkoon täällä Arizonassa matkaillut ikäiseni suomalaisnainen, jonka mies oli kesken loman joutunut akuuttiin selkäleikkaukseen paikkakuntamme keskussairaalaan. Vaikkemme ennestään tunteneet, meillä on paljonkin yhteisiä ystäviä, joista yksi vinkkasi tälle pariskunnalle meistä. Mielellään tottakai olimme sekä konkreettisena että henkisenä tukena stressaavassa tilanteessa; ei ole todellakaan helppoa luovia ulkomailla sairaalajargonin ja vakuutusjuttujen lomassa vieraalla kielellä. Olimme sitten tällä viikolla heille sekä Bed&Breakfast että tulkkauspalvelu. :) 

 

Summa summarum

Tällä viikolla kodissamme on majoittunut oman viisihenkisen perheemme lisäksi 6 lasta ja 1 aikuinen, kissa, kaksi koiranpentua, ja 8 tipua (tipulaiset ovat tyytyväisinä asustelleet ruokailutilassamme lämpölampun alla, jonka optimaalista lämpötilaa mieheni on puhelimen välityksellä monitoroinut itse koodaamansa lämpösensorin avulla). Lisäksi talliimme muuttaa näillä näkymin ponivanhus sekä kanalauma, joista miehen veli haluaa päästä eroon.

 

 

Hoitokoira Duke ja innokas koirantaluttaja... 

 

Iloisia yökyläläisiä :) 

 

Kariniemen kananpojat saavat kohta Arizonasta vaarallisen kilpailijan...

 

 

Mieheni tässä jo naureskeli, että kohta saadaan alkaa pykäämään kerrossänkyjä talliin...

Tästä se maatalo-/ majatalonemännän ura urkenee! 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...

Olen aina salaa inhonnut muotihokemaa "ole itsellesi armollinen". 

Niin paljon kuin self help -kirjallisuudesta toisinaan tykkäänkin, välillä kyseisestä fraasista tulee itselleni sellainen olo, että sen varjolla oikeutetaan laiskottelu ja kunnianhimottomuus.  

Minulle keskeisiä ominaisuuksia ovat asioihin sitoutuminen, peräänantamattomuus, härkäpäinen täydellisyydentavoittelu ja tehokkuus. Olen todella huono rentoutumaan hyvällä omallatunnolla, jos koen että jokin asettamani tavoite on jäänyt puolitiehen. Jos jokin asia jää suorittamatta tai kesken, olen mestari syyllistämään itseäni siitä. Olen myös jotenkin niin juurtunut tiettyihin arkirutiineihin, etten ole huomannut, että ne itse asiassa aiheuttavat ahdistusta eivätkä helpota elämää, kuten olen kuvitellut. 

Viime aikoina olen kuitenkin joutunut toteamaan, että perfektionismi ja ylivirittynyt työmoraali yhdistyneenä miellyttämisenhaluun ja itseaiheutettuun syyllisyydentunteeseen on aika tuhoisa yhdistelmä. Olen monesti jo todennut, että olen itse itseni pahin kriitikko. Asetan itselleni todella kovia tavoitteita ajattelematta, että tiettyjen standardien kombinaatio ja pitkäaikainen ylläpitäminen muodostuu jossain vaiheessa sulaksi mahdottomuudeksi. 

 

" Kun kaikki on saatava kerralla 

Kuorma sylissä kasvaa vauhdilla 

Eikä paidannapit kestä painetta "

 

Uskon, että moni kaltaiseni kolmikymppinen nainen kokee samoja ristipaineita kuin minäkin. Siitä mitä haluaisi olla, mitä pitäisi olla, ja mihin omasta mielestään realistisesti pystyy. Kun pallottelee samanaikaisesti rooleja äitinä, puolisona, ystävänä, työntekijänä, opiskelijana ja harrastelijamuusikkona, ei millään voi suorittaa kaikkea maksimitasolla ilman minkäänlaisia kompromisseja joko tulosten laadussa tai omassa hyvinvoinnissa. Tämän kaiken ohella saattaa yrittää pudottaa sitkeässä istuvia raskauskiloja, pitää huolta sekä omasta ajasta että parisuhteen laatuajasta, tehdä perusterveellistä kotiruokaa ja edistää omakotitalon remonttia. 

Tätä kirjoittaessa nousee valehtelematta kylmä hiki otsalle. Samalla ärsyynnyn itseeni; miksi asetan itselleni näin naurettavia paineita, tai koen että joku ulkopuolinen odottaa minulta tätä kaikkea? Hiljattain kuuntelin podcastia, jossa keskusteltiin siitä, millaiseen sävyyn puhumme itsellemme. Olemmeko itsellemme ankaria vai suhtaudummeko epätäydellisyyteen ymmärtäväisesti, kuten esimerkiksi omia ystäviämme kohtaan? Ruoskisimmeko parasta ystäväämme armottomasti eteenpäin, kun hän osoittaa uupumuksen merkkejä? Odotammeko heiltä epärealistisia suorituksia silloin, kun on miljoona rautaa tulessa? En aina itsekään ole ihan varma, kumpuavatko tietyt paineet ja odotukset aidosti itsestäni, vai onko niiden syntyyn ollut kenties myös osallisena välittömään tyydykseen ja vertailuun perustuva, täydellisyyden illuusiota luova sosiaalinen media.

 

" Joskus löydän itseni kuopasta 

Jonne putosin aitasi reunalta

Kun liian kauas yritin tarttua "

 

Aikansa jaksaa, kun on pakko. Ja kun ei enää ole, tulee totaalinen lamaantuminen. Ihmismieli tarvitsee aikaa prosessoidakseen elämänmuutoksia, ja jatkuva eteenpäin puskeminen vie väistämättä elimistön ihan fyysisestikin suoritusta tilapäisesti buustaavaan stressitilaan, joka ei anna tilaa itsereflektiolle. Välillä riittää ihan se, että pysähtyy hengittämään, jotta näkee taas mihin onkaan menossa. Joskus taas kompastuu kuoppaan, kun ei uupumukseltaan kyennyt ennakoimaan reittiä tai omaa jaksamistaan. Silloin saattaa tarvita auttavan käden, jotta pääsee edes ylös. 

 

" Silloin halusin tuntea kaiken

Saada kaiken ja hetkessä

Kuljin seitsemän askelta onnea jäljessä "

 

Aiemmin ehkä alitajuisesti kuvittelin, että saavuttaisin jonkinlaisen maagisen onnellisuuden tilan jatkuvalla suorittamisella. Jos olisin vielä enemmän jotain, jos painaisin vieläkin kovempaa. Kuitenkin kärsimättömyys, perfektionismi ja syyllisyydestä suorittaminen tekevät pidemmän päälle onnettomaksi, eikä kukaan palkitse sinua siitä, että vedät itsesi piippuun.

Viime aikoina olen joutunut opettamaan itselleni rajoittavista rutiineista luopumista tai edes poikkeamista. Olen opetellut pyyhkimään tiskivuoren pois mielestä ja lähtemään sen sijaan ulkoilmaan haikkaamaan. Vaikka ajatus huushollin hullunmyllystä ahdistaa, minun on tärkeämpää päästä tekemään myös niitä asioita, joista oikeasti nautin. Vaikka nautin pääsääntöisesti kokkaamisesta, välillä on ihan ok ostaa päivällisen antimet kaupan pakastealtaasta, vaikka Saarioisten äitien tai Dr Oetkerin luomukset eivät omiin ravitsemusperiaatteisiin kuuluisikaan. Olen myös alkanut preppaamaan ruokia viikoksi eteenpäin, joten selviän vähemmällä kokkaamisella. Pieniä asioita, mutta minulle isoja oivalluksia, joiden toteuttaminen käytännössä on todella vaikeaa. Toinen ahaa-elämys on ollut se, kuinka paljon omaa aikaa on kaivannutkaan. Sitä ei vain ole osannut hakea hektisinä vuosina, kun koko ajatus on tuntunut täysin absurdilta "läpsystä vaihto" -arjessa.

Keskeneräisyyden ja oman epätäydellisyyden sietäminen on vaikeaa, mutta vielä vaikeampaa on yrittää tavoitella epärealistista omnipotenssia. Elämässä voi loppujen lopuksi kontrolloida aika harvaa asiaa, joten parempi keskittää energiansa niihin asioihin, joihin voi oikeasti jollain tasolla vaikuttaa. 

Niin kuin nyt esimerkiksi omaan mielentilaan.

 

 

Sitaatit: Sadetanssi - Seitsemän Askelta

Share
Ladataan...

Ladataan...

 

Tänään istuimme mieheni isoveljen luona iltaa, ja me pariskunnat naljailimme hyväntahtoisesti puolisoidemme kustannuksella. Lähinnä naureskelimme sille, miten voikaan olla, että niin vastakkaiset persoonat ovat päätyneet yhteen. Näen kälyssäni hyvin paljon itseäni - ja no, veljekset ovat luonteiltaan hyvin samankaltaisia.

Siinä missä mieheni on looginen suorasuu, minä teen päätöksiä enemmän tunnepohjalta, ja pidän yleensä mieluummin suuni kiinni kuin aiheutan ristiriitaa. 

Olemme poliittisesti asioista hyvinkin eri mieltä.

Mieheni on idealistinen visionääri ja aina täynnä huikentelevaisia bisnesideoita, kun taas minä olen realisti ja järjen ääni.

Minä rakastan rutiineja, kun taas mieheni on spontaani. Minä olen täsmällinen, mieheni viimetipan prokastinaattori. Minä saan tekemättömistä asioista ja kotitöistä näppylöitä, kun toinen taas voi ihan kaikessa rauhassa rentoutua keskellä kaaosta potematta siitä minkäänlaisia omantunnontuskia. 

Tarvitsen työntekoon rauhallisen ja mahdollisen ärsykkeettömän hetken, kun taas mieheni keskittyy parhaiten kuuntelemalla kuulokkeista musiikkia täysillä, mieluiten vielä lasten juostessa vieressä ympyrää.  (Hän katsoo joka ilta nukahtaakseen gaming-streamia, jonka visuaalinen ja auditiivinen ärsyketulva saisi minussa aikaan joko epilepsiakohtauksen, tinnituksen tai molemmat.)

Minä noudatan orjallisesti rutiineja ja sääntöjä, kun taas mieheni toimii impulsiivisesti ja noudattaa mottoa "rules are more like guidelines anyway".  Tunnustan avoimesti olevani kontrollifriikki, kun taas mieheni on monissa asioissa todella laissez-faire.

Kun minä nautin välillä ihan vaan luonnossa samoilusta ja sunnuntaikävelyistä, mieheni mielestä ainoa sovelias liikuntamuoto on sellainen, jonka aikana nousee oksennus kurkkuun ja taju meinaa lähteä.

- - 

Mikä meidät on alunperin tuonut yhteen? 

Muistan jo ihan ensitapaamisesta sen, että pidin tapaamaani nuorta miestä todella ärsyttävänä ja arroganttina tyyppinä. Ja no, 12 vuoden yhteisen taipaleen jälkeen hän osaa edelleen olla varsin hermojaraastava, ja myönnettäköön, suomalaiseen makuun ällöttävänkin itsevarma amerikkalainen.  Hän ei pelkää kyseenalaistaa muiden ajattelutapoja ja tietää tasan tarkkaan mistä narusta vetää, jotta saa aikaan kuumia tunteita nostattavan väittelyn asiasta kuin asiasta. 

Mutta hän saa edelleen minut nauramaan älyttömyyksillään, ja hämmästyttää minut kerta toisensa jälkeen sekä nippelitiedollaan että yleistietämyksellään.  Hän on kaltaiseni fantasiaa ja musiikkia rakastava nörtti, jota omat lapsemmekin pitävät maailman oudoimpana tyyppinä. Olemme molemmat härkäpäisen itsepäisiä ja määrätietoisia asioissa, jotka koemme oikeasti tärkeiksi. Haastamme toisiamme muuttamaan  urautuneita käsityksiämme ja olemme pääsääntöisesti raatorehellisiä toisillemme. Peräänantamattomuus toki usein johtaa kiivaisiin debatteihin, mutta voi sanoa että olemme oppineet toisiltamme valtavan paljon. Minä olen joutunut opettelemaan heittäytymistä: ilman mieheni rohkeutta ja optimistisuutta moni asia olisi jäänyt toteutumatta (maatilahaave ja jenkki-roadtrip nyt ainakin). Mieheni taas on oppinut sen, että minut saa helpommin innostumaan uusista jutuista, kun suunnittelee asioita vähän edes jo valmiiksi.

Olemme oppineet paljon toki toisistamme puolisoina, ja välillä tuntuu että toinen tuntee minut joissakin asioissa paremmin kuin minä itseni. Sen lisäksi olemme avartaneet maailmankuvaamme jo ihan sitä kautta, että olemme asuneet kahdessa eri maassa ja saaneet tutustua toistemme kulttuureihin. Väitän, että sitä kautta olemme kumpikin päässeet paljon paremmin käsiksi siihen, miksi toinen on sellainen kuin on. Monikulttuurisuus on ollut elämässämme valtava rikkaus ja lahja kolmelle lapsellemme.

- - 

Kälyni luonnehti tänään molempia veljeksiä kesyttämättömiksi ja kontrolloimattomiksi veijareiksi, ja kysyi minulta pilke silmäkulmassa, oliko  tarkoitukseni seurustelemaan ryhtyessämme päästä korjaamaan mieheni puutteita tai muokkaamaan hänestä tietynlainen. 

Uskon, että reilu vuosikymmenen aikana kaikki pariskunnat sekä muuttuvat että muuttavat toisiaan. Emme varmasti ole samoja tyyppejä kuin silloin, eikä tarvitsekaan olla. Oikeastaan olisi aika huolestuttavaa, jos emme olisi muuttuneet ollenkaan. Olemme kumpikin kääntäneet kelkkamme monenkin asian suhteen, ja minusta se on pelkästään hyvä asia. Ehdottomuus ei koskaan ole hyväksi, ja on ihan hyvä piirre pystyä toteamaan, että hei, olin muuten silloin tämän asian suhteen ihan väärässä.  

Voi olla, että elämä olisi tavallaan helpompaa, jos ympäröisi itsensä pelkästään ihmisillä, jotka ovat kanssani aina samaa mieltä. Mieheni on kuitenkin usein sanonut, ettei koskaan halunnut vaimoa, joka aina myötäilisi kaikkia hänen mielipiteitään.

Ja se ehkä on meidän tapauksessamme parisuhteen suola ja rikkaus.

 

" Sinä muistat merkkipäivät ja laitat nimeni korttiin

Minä eksyin kantabaariin kun piti löytää postiin

Kuulin kyllä miten tuli toimia

Vaikeaa on tällä päällä mitään oppia

 

Et istu kalliolla kun siitä saa sen vaivan

Etkä nuku laiturilla, on sängyt sitä varten

Sä tiedät miten maailma kaipaa järkeä

Tiedät miten tyhmyydestä syntyy häpeä

 

Vaikka niin kuin yö ja päivä ollaankin

Ei kukaan muu sovi siihen paremmin

Vaikka niin kuin yö ja päivä ollaankin

Ei kukaan muu sovi siihen paremmin"

 

- Sadetanssi - 

Share
Ladataan...

Pages