Ladataan...

Valmistuin kasvatustieteen maisteriksi Turusta viisi vuotta sitten. Olen tehnyt opettajan hommia Suomessa opintojen aikana sijaisena, ja viimeiset neljä vuotta täällä Jenkeissä sekä osa-aikaisena musiikinopettajan ja sijaisena että alakoulun luokanopettajana. Tällä hetkellä pidän ensimmäistä kertaa elämässäni äitiyslomaa, ja teen osa-aikaisesti musiikinopettajan hommia.

Vaikken juuri nyt pyöritäkään omaa luokkahuonetta, tämän viikon ajankohtaiset asiat ovat silti tulleet lähelle. Tänään Uudenmaan varhaiskasvattajat suorittivat ulosmarssin poliittisena mielenilmauksena tekeillä olevaa varhaiskasvatuslakia vastaan. Huomenna taas kotiosavaltiossamme Arizonassa on julkisten koulujen "walkout", jossa protestoidaan opettajien olematonta palkkaa (toiseksi alhaisin koko Yhdysvalloissa, 49/50 osavaltiosta) sekä minimaalista summaa, joka oppilasta kohtaan investoidaan lukuvuoden aikana. (Vertailun vuoksi: oppilasta kohden investoidaan noin 7 500 dollarin suuruinen summa vuodessa, kun taas vangeille on budjetoitu hulppeat $22 000 vuodessa - suunnilleen saman verran, kuin esimerkiksi Alaskassa ja New Yorkissa budjetoidaan oppilasta kohden). Opettajan palkka on täällä niin alhainen, että suuri osa kollegoistani tekee kesäloman tai jopa kouluvuoden aikana sivutöitä.

 

 

Arizonassa koulukulttuuri on monella tavalla hyvin erilainen kuin Suomessa.

Päivät ovat 8 tunnin mittaisia eskareista alkaen, ja se koko aika opiskellaan eikä nukuta esimerkiksi päikkäreitä tai leikitä ulkona. Välitunteja on kaksi: kerran aamulla plus ruokavälkkä. Opettajat saivat omassa koulussani 45 minuutin tauon, jonka aikana tuntisuunnitelmat piti tehdä. Muuten päivän aikana opettaja on niin intensiivisesti luokkansa kanssa, että on onnekas jos vessassa ehtii käydä. Pääosin suunnittelu- ja kokeenkorjaus ym. paperihommat piti tehdä 8 tunnin koulupäivän ulkopuolella. Palkallisia vapaapäiviä tai sairaslomaa on niin vähän ettei niillä juuri juhlita. Äitiyslomaa olisin saanut _palkattomana_ työnantajalta 6 viikkoa! Sitten olisi pitänyt laittaa lapsi hoitoon. Tämä oli kai heistä loistotarjous, sillä minua ei sentään olisi potkittu pestistäni pihalle. Sanomattakin selvää, että en kirjoittanut sille vuodelle työsopimusta vaan jäin kotiin vauvan kanssa. 

Luokanopettajavuoteni aikana totuin tekemään töitä lähes kellon ympäri. Olin aamulla ensimmäisenä luokassa ja iltapäivällä viimeinen lähtijä, ja sen ohella vein usein tuntisuunnittelu- ja arviointihommia kotiin. Sunnuntai-iltaisin istuin lähes poikkeuksetta Pinterestin ääressä sekä opetusmateriaalien ympäröimänä suunnittelemassa tulevaa kouluviikkoa, printtaamassa monisteita ja uutiskirjeitä, ideoimassa mahdollisimman toiminnallisia aktiviteetteja, vastaamassa vanhempien sähköposteihin, dokumentoimassa työnantajalle tulevan viikon tuntisuunnitelmia ja niin edelleen ja niin edelleen. Käytin järkyttävän määrän rahaa oman luokkahuoneeni sisustamiseen, jotta seinillä olisi kivoja oppiaineisiin liittyviä julisteita ja oppilailla interaktiivisia oppimateriaaleja. Vanhemmat joutuvat myös lukuvuoden alussa käyttämään satoja dollareita siihen, että luokkahuoneisiin ostetaan kyniä, kumeja, tusseja, liituja, papereita, kartonkeja, kansioita, saksia, liimoja, antibakteerisia wipeseja, käsidesiä ja muita tykötarpeita. Lukuvuoden aikana vanhemmat lahjoittavat paljon muutakin opetusmateriaalia luokkahuoneen tarpeisiin - joskus jopa ruokaa, koska täällä valitettavasti on paljon lapsia, joille vanhemmat eivät pysty pakkaamaan eväitä kouluun. 

Tätä taustaa varten kukaan ei varmaankaan ihmettele, miksi Arizonalaiset opettajat ovat vihdoin nousseet barrikadeille ja vaativat tuntuvaa rahallista parannusta koulutukseen. Opettajat ansaitsevat huomattavan korotuksen, joka kompensoisi edes vähän lukemattomiin työtunteihin uhrattua työmäärää, ja oppilaat ansaitsevat oppimisympäristön, jossa on riittävästi tarvittavia materiaaleja. Ei ole millään tasolla hyväksyttävää, että joissain kouluissa on jopa vessapaperista pulaa.

 

 

Huomisen ulosmarssin tunnus on #RedForEd. Liikkeen tarkoitus on herättää päättäjät siihen, miten osavaltiokohtaiset budjetit kannattaa suunnitella. Ongelmallista on se, että tähän asti kaikki opettajille luvatut palkankorotukset ja oppilaiden materiaalikustannuksiin luvatut rahat ovatkin päätyneet hallintohenkilöstön ja poliitikkojen taskuun. Äänestäjät ovat turhautuneita, koska luvassa on todennäköisesti uusi turha veronkorotus, josta siitäkään ei päädy pennin hyrrää oikeaan kohteeseen. Tämän vuoksi osa vanhemmista on raivon partaalla, koska opettajien lakon ei odoteta tuottavan toivottua lopputulosta. 

Itse kuitenkin peräänkuulutan sitä, millä muulla keinolla opettajien sitten tulisi ajaa palkka-asiaa? Opettaja tuskin saa aikaan henkilökohtaista palkankorotusta istumalla rehtorin kanssa palkkaneuvotteluun, koska julkisen viran palkat maksetaan verovaroilla valtion pussista. Eivät ne rahat rehtorin taskussa ole. Nyt on kovisteltava päättäjiä, joiden hallussa tilipussin narut ovat.

 

 

"I am going to homeschool!"

"Teachers are greedy liberals who brainwash our kids with their political agendas and march for gun control!"

"Education isn´t even a community issue, it is a family and individual issue!"

"Most teachers are grumpy and lazy and basically overqualified babysitters."

"The whole walkout thing is childish."

 

Tällä viikolla olen joutunut kuuntelemaan ihan naurettavia kommentteja siitä, kuinka opettajat ovat rahanahneita omaneduntavoittelijoita, jotka käyttävät lapsia sätkynukkeinaan palkka-asiassa, yrittäen vedota ihmisten tunteisiin. Lapsia kun tähän asiaan ei saa sotkea!

Kysynpähän vaan, miten lapset voidaan jättää tämän yhtälön ulkopuolelle, kun lapsethan ovat koko lakon keskiössä? Opettajat tietävät oman arvonsa, ja haluavat pitää huolen siitä, että a) jaksavat itse tehdä työtään palamatta loppuun ja b) lapset saavat parhaan mahdollisen koulutuksen joka heille kuuluu. Opettajien kutsuminen rahanahneiksi on sitä paitsi ihan naurettava väite: kliseisesti opettajuus on kutsumusammatti, eikä sitä kukaan varmasti rikastuakseen tee. Kaikki tuntemani ammattikasvattajat tekevät työtään täydestä sydämestään, lasten etu edellä. He puhuvat oppilaista "lapsinaan", ja joskus joutuu työkavereiden kanssa keskustellessa jopa erikseen kysymään, että puhutko nyt koululapsistani vai kotilapsistani. 

Koulutus on mitä suurimmassa määrin koko yhteisön asia, jota on tuettava. Moni vanhemmista uhoaa aloittavansa kotikoulun, mutta harvalla on siihen käytännössä mahdollisuutta tai rahkeita ryhtyä. Loppupeleissä harva voi jättäytyä töistä kotiin opettamaan, ja ne jotka siihen leikkiin ryhtyvät, eivät tajua millainen määrä taustatyötä, suunnittelua ja organisointia opettamiseen liittyy. Suurin osa siis mieluummin ulkoistaa opetuksen alan ammattilaisille, koska joutuvat todennäköisesti hiljaa itselleen myöntämään, ettei tämä ollutkaan ihan niin helppoa kuin voisi kuvitella. 

Olen joutunut kuuntelemaan erittäin ajattelemattomia ja ignorantteja kommentteja siitä, kuinka opettajan tutkinto on turhaa liberaalia hömppää ja varsinainen korinpunontatutkinto, jolla ei tee tosielämässä yhtään mitään. Eihän siellä koulussa mitään järkevää kuitenkaan tehdä, katsellaan vaan piirrettyjä ja lähetetään varsinaiset tehtävät kotiin vanhempien huoleksi. Ja lapsen opettaminen kotona on hyvin yksinkertaista: lätkäisee sille vaan kirjan käteen ja sanoo että alotapa tuosta.

Näille kommentoijille olen todennut, että ole hyvä vaan, ala kotiopettamaan lastasi. Tee se oman 40-tuntisen työviikon päälle palkattomana, niin alat päästä lähelle niitä tuntimääriä, mitä keskiverto-opettaja täällä viikossa paiskii. Ja tottahan toki sinä sen omalle jälkikasvullesi teet ihan ilman mitään korvausta! Siinäkin saat kivaa esimakua siitä, millaista on paiskia monta duunia yhtä aikaa, jotta pystyt maksamaan viikon ruokaostokset ja katon pään päälle. 

 

 

Hartaasti toivon, että tämän lakon tulos on toivotunlainen, ja kasvatusalan ammattilaiset saisivat vihdoin ansaitsemansa palkankorotuksen sekä vanhempien tuen ja kunnioituksen.

Heillä on kirjaimellisesti käsissään meidän lastemme tulevaisuus.

 

Ladataan...

 

Olen aina naureskellut olevani juuri se puunhalaaja, joka haluaisi adoptoida kaikki maailman orvot eläimet, lapset ja vanhukset. En vaan kestä ajatusta siitä, että maailmassa on niin paljon olentoja, jotka joutuvat nukkumaan taivasalla vailla minkäänlaista huolenpitoa ja hoivaa. Maailmantuskaa joskus helpottaa se, että voi pienillä asioilla tehdä jonku toisen päivästä paremman. Tällä viikolla tämä rajaton auttamisenhaluni pääsi oikein kunnolla kukoistamaan, kun saimme kattomme alle hoidokkeja ja huollettavia ties mistä...

Täällä USA:ssa on näihin aikoihin menossa Spring break, mikä monien osalta tarkoittaa matkustelua ja lomailua kotipaikkakunnan ulkopuolella. Me taas päätimme tänä vuonna rauhoittua kotiin ja nauttia 8-viikkoisesta koiranpennustamme, jonka maanantaina adoptoimme virallisesti sulostuttamaan maatalon elämää. Tämä on ensimmäinen ihan oma koirani jos lapsuudenperheen yhteistä koiraa ei lasketa, joten osasin odottaa että pennun kouluttaminen edellyttää aikaa ja pitkää pinnaa. 

 

Spring breakin saavuttua mieheni sisarukset perheineen (kaikenkaikkiaan 4 täällä samalla paikkakunnalla) lähtivät lomailemaan, osa Kalifornian rannoille ja osa Coloradoon laskettelemaan. Yksi toisensa jälkeen alkoi laittaa viestiä kysellen hoitopaikkaa joko lemmikeille tai lapsille... ja tottakai otimme kaikki kaksi- ja nelijalkaiset ystävät avosylin vastaan!

Tälle viikolle osui myös parin serkkutytön yökyläilyt ihan muuten vaan, ja maanantaina meillä oli hoidossa suomalaisen kaverin 3-vuotias, jonka varahoitopaikassa olivat kaikki lapset sairaana. Lisäksi maanantaina meille tuli kolmeksi yöksi yllättäen evakkoon täällä Arizonassa matkaillut ikäiseni suomalaisnainen, jonka mies oli kesken loman joutunut akuuttiin selkäleikkaukseen paikkakuntamme keskussairaalaan. Vaikkemme ennestään tunteneet, meillä on paljonkin yhteisiä ystäviä, joista yksi vinkkasi tälle pariskunnalle meistä. Mielellään tottakai olimme sekä konkreettisena että henkisenä tukena stressaavassa tilanteessa; ei ole todellakaan helppoa luovia ulkomailla sairaalajargonin ja vakuutusjuttujen lomassa vieraalla kielellä. Olimme sitten tällä viikolla heille sekä Bed&Breakfast että tulkkauspalvelu. :) 

 

Summa summarum

Tällä viikolla kodissamme on majoittunut oman viisihenkisen perheemme lisäksi 6 lasta ja 1 aikuinen, kissa, kaksi koiranpentua, ja 8 tipua (tipulaiset ovat tyytyväisinä asustelleet ruokailutilassamme lämpölampun alla, jonka optimaalista lämpötilaa mieheni on puhelimen välityksellä monitoroinut itse koodaamansa lämpösensorin avulla). Lisäksi talliimme muuttaa näillä näkymin ponivanhus sekä kanalauma, joista miehen veli haluaa päästä eroon.

 

 

Hoitokoira Duke ja innokas koirantaluttaja... 

 

Iloisia yökyläläisiä :) 

 

Kariniemen kananpojat saavat kohta Arizonasta vaarallisen kilpailijan...

 

 

Mieheni tässä jo naureskeli, että kohta saadaan alkaa pykäämään kerrossänkyjä talliin...

Tästä se maatalo-/ majatalonemännän ura urkenee! 

 

Ladataan...

Ladataan...

Olen aina salaa inhonnut muotihokemaa "ole itsellesi armollinen". 

Niin paljon kuin self help -kirjallisuudesta toisinaan tykkäänkin, välillä kyseisestä fraasista tulee itselleni sellainen olo, että sen varjolla oikeutetaan laiskottelu ja kunnianhimottomuus.  

Minulle keskeisiä ominaisuuksia ovat asioihin sitoutuminen, peräänantamattomuus, härkäpäinen täydellisyydentavoittelu ja tehokkuus. Olen todella huono rentoutumaan hyvällä omallatunnolla, jos koen että jokin asettamani tavoite on jäänyt puolitiehen. Jos jokin asia jää suorittamatta tai kesken, olen mestari syyllistämään itseäni siitä. Olen myös jotenkin niin juurtunut tiettyihin arkirutiineihin, etten ole huomannut, että ne itse asiassa aiheuttavat ahdistusta eivätkä helpota elämää, kuten olen kuvitellut. 

Viime aikoina olen kuitenkin joutunut toteamaan, että perfektionismi ja ylivirittynyt työmoraali yhdistyneenä miellyttämisenhaluun ja itseaiheutettuun syyllisyydentunteeseen on aika tuhoisa yhdistelmä. Olen monesti jo todennut, että olen itse itseni pahin kriitikko. Asetan itselleni todella kovia tavoitteita ajattelematta, että tiettyjen standardien kombinaatio ja pitkäaikainen ylläpitäminen muodostuu jossain vaiheessa sulaksi mahdottomuudeksi. 

 

" Kun kaikki on saatava kerralla 

Kuorma sylissä kasvaa vauhdilla 

Eikä paidannapit kestä painetta "

 

Uskon, että moni kaltaiseni kolmikymppinen nainen kokee samoja ristipaineita kuin minäkin. Siitä mitä haluaisi olla, mitä pitäisi olla, ja mihin omasta mielestään realistisesti pystyy. Kun pallottelee samanaikaisesti rooleja äitinä, puolisona, ystävänä, työntekijänä, opiskelijana ja harrastelijamuusikkona, ei millään voi suorittaa kaikkea maksimitasolla ilman minkäänlaisia kompromisseja joko tulosten laadussa tai omassa hyvinvoinnissa. Tämän kaiken ohella saattaa yrittää pudottaa sitkeässä istuvia raskauskiloja, pitää huolta sekä omasta ajasta että parisuhteen laatuajasta, tehdä perusterveellistä kotiruokaa ja edistää omakotitalon remonttia. 

Tätä kirjoittaessa nousee valehtelematta kylmä hiki otsalle. Samalla ärsyynnyn itseeni; miksi asetan itselleni näin naurettavia paineita, tai koen että joku ulkopuolinen odottaa minulta tätä kaikkea? Hiljattain kuuntelin podcastia, jossa keskusteltiin siitä, millaiseen sävyyn puhumme itsellemme. Olemmeko itsellemme ankaria vai suhtaudummeko epätäydellisyyteen ymmärtäväisesti, kuten esimerkiksi omia ystäviämme kohtaan? Ruoskisimmeko parasta ystäväämme armottomasti eteenpäin, kun hän osoittaa uupumuksen merkkejä? Odotammeko heiltä epärealistisia suorituksia silloin, kun on miljoona rautaa tulessa? En aina itsekään ole ihan varma, kumpuavatko tietyt paineet ja odotukset aidosti itsestäni, vai onko niiden syntyyn ollut kenties myös osallisena välittömään tyydykseen ja vertailuun perustuva, täydellisyyden illuusiota luova sosiaalinen media.

 

" Joskus löydän itseni kuopasta 

Jonne putosin aitasi reunalta

Kun liian kauas yritin tarttua "

 

Aikansa jaksaa, kun on pakko. Ja kun ei enää ole, tulee totaalinen lamaantuminen. Ihmismieli tarvitsee aikaa prosessoidakseen elämänmuutoksia, ja jatkuva eteenpäin puskeminen vie väistämättä elimistön ihan fyysisestikin suoritusta tilapäisesti buustaavaan stressitilaan, joka ei anna tilaa itsereflektiolle. Välillä riittää ihan se, että pysähtyy hengittämään, jotta näkee taas mihin onkaan menossa. Joskus taas kompastuu kuoppaan, kun ei uupumukseltaan kyennyt ennakoimaan reittiä tai omaa jaksamistaan. Silloin saattaa tarvita auttavan käden, jotta pääsee edes ylös. 

 

" Silloin halusin tuntea kaiken

Saada kaiken ja hetkessä

Kuljin seitsemän askelta onnea jäljessä "

 

Aiemmin ehkä alitajuisesti kuvittelin, että saavuttaisin jonkinlaisen maagisen onnellisuuden tilan jatkuvalla suorittamisella. Jos olisin vielä enemmän jotain, jos painaisin vieläkin kovempaa. Kuitenkin kärsimättömyys, perfektionismi ja syyllisyydestä suorittaminen tekevät pidemmän päälle onnettomaksi, eikä kukaan palkitse sinua siitä, että vedät itsesi piippuun.

Viime aikoina olen joutunut opettamaan itselleni rajoittavista rutiineista luopumista tai edes poikkeamista. Olen opetellut pyyhkimään tiskivuoren pois mielestä ja lähtemään sen sijaan ulkoilmaan haikkaamaan. Vaikka ajatus huushollin hullunmyllystä ahdistaa, minun on tärkeämpää päästä tekemään myös niitä asioita, joista oikeasti nautin. Vaikka nautin pääsääntöisesti kokkaamisesta, välillä on ihan ok ostaa päivällisen antimet kaupan pakastealtaasta, vaikka Saarioisten äitien tai Dr Oetkerin luomukset eivät omiin ravitsemusperiaatteisiin kuuluisikaan. Olen myös alkanut preppaamaan ruokia viikoksi eteenpäin, joten selviän vähemmällä kokkaamisella. Pieniä asioita, mutta minulle isoja oivalluksia, joiden toteuttaminen käytännössä on todella vaikeaa. Toinen ahaa-elämys on ollut se, kuinka paljon omaa aikaa on kaivannutkaan. Sitä ei vain ole osannut hakea hektisinä vuosina, kun koko ajatus on tuntunut täysin absurdilta "läpsystä vaihto" -arjessa.

Keskeneräisyyden ja oman epätäydellisyyden sietäminen on vaikeaa, mutta vielä vaikeampaa on yrittää tavoitella epärealistista omnipotenssia. Elämässä voi loppujen lopuksi kontrolloida aika harvaa asiaa, joten parempi keskittää energiansa niihin asioihin, joihin voi oikeasti jollain tasolla vaikuttaa. 

Niin kuin nyt esimerkiksi omaan mielentilaan.

 

 

Sitaatit: Sadetanssi - Seitsemän Askelta

Ladataan...

Pages