Ladataan...

 

Kaikki tietävät ne klassiset "lasten suusta" -anekdootit, joille jaksaa vielä vuosikymmenienkin päästä nauraa (ainakin omassa perhepiirissä). Toki lasten jutut ovat usein ihan hillittömiä, mutta hyvin usein sitä saa itsekin kokea niitä WTF-hetkiä, kun itsekin jää epäuskoisena ihmettelemään, mitä ihmettä mä just nyt sanoin. Vanhempana sitä joutuu päivittäin mitä eriskummallisimpiin tilanteisiin seikkailunhaluisten (tai vain yksinkertaisesti erittäin alhaisen älykkyysosamäärän omaavien) lapsosten kanssa. Kas tässä kolmen eri tason komentoja, joita meidän perheessä on viime aikoina käytetty:

 

LEVEL 1: Päivittäiset "nää-tulee-niin-selkäytimestä" -hokemat:

Tuntuuko koskaan siltä, että levy on jäänyt päälle? Tällä osastolla sijaitsevat komennot, joita käytetään päivittäin niin monta kertaa, että alkaa tuntea itsensä papukaijaksi. Näitä käyttää niin rutiininomaisesti, ettei välttämättä edes muista mitä sanoi. Melkeinpä voisi laittaa tiettyihin kellonaikoihin automaattisen komentokeskuksen pyörimään... 

- Tule alas sieltä

- Istu oikein päin (ei siis ylösalaisin tai selkä kohti ruokapöytää)

- Ota se pois suusta

- Syö kunnolla

- Rauhoitu / Kävele

- Pysy äidin vieressä

- Valot pois

- Mene takaisin sänkyyn

 

LEVEL 2: "Mistä ihmeestä te revitte näitä ideoita"

Kakkoslevelin komennot ovat niitä "älä laita kissaa mikroaaltouuniin" -tyyppisiä juttuja, joita ei ole erikseen tullut mieleen kieltää. Näille tempauksille tulee lähinnä pyöriteltyä silmiä, koska olisi ilmeisesti pitänyt itsekin tajuta ohjeistaa lasta paremmin, koska taaperohan ei tajua että komento "älä piirrä käsiin" ulottuu myös muihin ruumiinosiin.

- Älä piirrä ikkunalautaan 

- Älä piirrä jalkoihin / naamaan / vatsaan / younameit. (Olin juuri kieltänyt piirtämästä käsiin.)

- Älä pese käsiä äidin vesi- tai maitolasissa.

- Älä suihkuta suihkepullolla äidin tietokonetta. (Annoin tytölle siivousvälineet, jotta hänet voisi "osallistaa" kotitöihin. Hyvä idea...)

- Hydrokortisonia ei ole tarkoitus levittää kosteusvoiteen tapaan joka armaaseen ihosoluun.

- Avattua jugurttia ei kannata jättää eväslaukkuun, vaan se syödään silloin loppuun tai heitetään roskiin.

 

LEVEL 3: Lauseet, joita en villeimmissä kuvitelmissanikaan uskonut koskaan käyttäväni

Absurdiuden huipentuma - lasten kanssa voi odottaa ihan mitä tahansa. Esimerkkitilanteet elävästä elämästä.

- Ota omenalohkot pois alushousuista. 

- Älä nuole mun polvea.

- Älä laita pissaisia pikkareita liinavaatekaappiin tai äidin matkalaukun uumeniin. (Onneksi tajusin kysyä, mihin neiti oli yöllisillä reissuillaan jemmannut alusvaatteensa...)

 

- - -

Olisi mahtavaa kuulla muiden vanhempien kokemuksia siitä, mitä kuningasideoita teidän perheessä on viime aikoina keksitty ja "mitä-mä-just-sanoin" -hetkiä teillä on koettu! :)

 

P.S. En ole vielä joutunut turvautumaan appiukkoni kuolemattomiin tuhahduksiin "Go climb a cactus" tai "Go play in the highway", kun lapset ovat tavallistakin vilkkaampia... Joku saattaisi pian soittaa lastensuojelun paikalle :D 

Share
Ladataan...

Ladataan...

 

Viime viikkoina olen jälleen kerran saanut oppia amerikkalaisesta kulttuurista jotain uutta, vaikka täällä olemmekin jo asustelleet kolme vuotta.

On ollut suorastaan ällistyttävää saada osakseen sellaista huolenpitoa ja välittämistä, mitä lähipiirimme on täällä meille osoittanut uuden perheenjäsenen syntymän jälkeen. Suomessa on olemassa rotinaperinne, jota ainakin osa ihmisistä kunnioittaa tuomalla leivonnaisia tai muuta pikkupurtavaa pikkuvauvaperheeseen. Kun tyttömme syntyivät Suomessa, vanhempani tulivat meille kokkaamaan ja auttoivat meidät muutenkin arjessa alkuun. Tämä uskoakseni on melko yleistä.

Täällä sen sijaan on yleinen käytäntö, että ystävät tuovat vauvaperheeseen monen viikon ajan aterioita vauvan syntymän jälkeen. Olen ollut tästä aivan todella otettu, sillä erityisesti nyt sektion jälkeen oma tekeminen on pitänyt minimoida aika lailla. Vaikka sektiosta on nyt jo neljä viikkoa ja yleinen vointi on parempi, on välillä päiviä jolloin vatsakipuja itkevä nyytti vie kirjaimellisesti kaiken kapasiteetin eikä ruoanlaitolle ehdi uhrata yhtäkään ajatusta, varsinkin kun mieheni tekee pitkää päivää kahdessa duunissa ja opiskeluiden parissa. On ollut ylimaallisen ihanaa saada valmis lämmin ruoka nenän eteen, kun on henkisesti ja fyysisesti vielä vähän puolikuntoinen. Se mikä tässä perinteessä on hätkähdyttävää, on se, että apuaan ovat tarjonneet ihan lähimpien ystävien lisäksi myös kaukaisemmat tuttavat, kuten lapsen koulukaverien vanhemmat.

 

 

Kuluneiden viikkojen ajan meitä on autettu monin tavoin.

Sairaalassaoloaikana lastenhoidosta ja koulukyydeistä vastasivat kälyni, mieheni serkku (joka on itsekin viimeisillään raskaana) sekä ystäväni. Kotiuduttuani en kuitenkaan saanut ajaa autoa kolmiolääkkeiden vuoksi pariin viikkoon, joten kälyni huolehti parin viikon ajan koulukyydeistä sekä läksyjen teosta viisivuotiaan kanssa. Ystävät toivat meille kolmen ruokalajin illallisia alkupalasalaatteineen ja jälkiruokineen. Lapsemme kummit kävivät hakemassa Cheesecake Factorysta suosikkipastaamme sekä toivat siinä sivussa kummitytölleen tuliaiset Ikeasta (ja minulle puolukkahilloa, jee!). Viimeisillään raskaana oleva ystäväni (kahdeksan lapsen äiti) kävi eräänä aamuna hakemassa minulle aamiaista ja kahvia Paradise Bakerysta ja otti tullessaan kolmevuotiaamme päiväksi heille, jotta saisin levätä päivän ihan kaikessa rauhassa. Lapseni koulukavereiden vanhemmat ovat myös jättäneet yhteystietojaan, jos tarvitsisimme apua kuskauksissa tai ruokahuollossa. Parin koulukaverin vanhemmat ovat lähettäneet lapsen mukana kotiin vauvanhoitotarvikkeita ja vaatteita - siis ihmiset, joita en edes ole koskaan henkilökohtaisesti tavannut!

On ollut todella opettavaista nähdä, miten ihmiset täällä auttavat pyyteettömästi toisiaan. Jenkkien yhteisöllisyys ei todellakaan ole mikään urbaani legenda, vaan se näkyy hyvin aidosti arjessa. Välillä itselläni on ainakin taipumusta itsekkyyteen enkä välttämättä ole hyvä tarjoamaan apuani muille, varsinkaan vähän tuntemattomammille. Moni näistä ystävistäni ja sukulaisistani elää niin hektistä elämää, että heillä olisi varmasti montakin syytä ajatella että omassa arjessa on jo ihan tarpeeksi. Silti nämä suurperheiden äidit / vuorotyötä tekevät / opiskelijat antavat itsestään muille, vaikka heidän päivänsä ovat varmasti ennestäänkin kiireentäyteisiä. Ei voi kuin nostaa hattua! 

Onko sinua autettu vauva-arjessa alkuun erilaisin tavoin?

Share
Ladataan...

Ladataan...

 

On ehkä maailman söpöintä nähdä miten ylisuojelevasti viisi- ja kolmevuotiaat isosiskot suhtautuvat uuteen perheenjäseneen. 

Iltaisin pikkuveikalle annetaan noin sata hyvänyönsuukkoa ja monta hellää halia. 

Limppu nukkuu yöt vieressäni (muuten meillä ei nukuttaisi ollenkaan), ja yleensä jossain vaiheessa aamuyötä yksi tai kaksi pikkuhiipparia hipsuttelee pikkuveljen viereen. Mieheni on jo ajat sitten luovuttanut paikkansa pikkutuhisijoille ja siirtynyt sohvalle... 

- -

"Meidän talossa ei vauvat saa itkeä!" komensi Bean minua tomerasti eräänä päivänä, kun lopettelin kaikessa rauhassa keittiön siivousta enkä heti reagoinut vauvan inahduksiin. "Äiti tuu jo, vauva itkee! Se talvii sua!

 

- -

Joka armas aamu ja iltapäivä meillä tapellaan siitä, kuka saa työntää vauvan vaunuja. Välillä äidin pitää hienovaraisesti tarttua ohjaksiin, kun innokkaat hoitajat ottavat liikaa vaikutteita kaukaiselta sukulaiseltaan Kimi Räikköseltä... 

Kuten aiemmassa postauksessani kerroin, meillä on viime päivinä asustellut varsin vaativa sylivauveli. Eräänä päivänä olin yrittänyt suunnilleen kaikkea päälläseisontaa lukuunottamatta saadakseni vauvan rauhoittumaan, ja istuin silminnähden turhautuneissa fiiliksissä sohvalla. Pikku-V sitten tuli luokseni ja pyysi vauvaa syliin. Varoittelin, että vauva on tänään vähän kiukkuisella päällä eikä välttämättä viihdy sylissä kovin hyvin, mutta päättäväinen isosisko ei tästä säikähtynyt. 

All yours!

Käytin parin minuutin breikin hyväkseni ja siirryin keittiön puolelle siivoamaan päivän sotkuja katsellen isosiskon touhuja sivusilmällä. Siellä tyttö kujerteli ja lauloi pikkuveljelleen, ja hetken päästä näky oli tämä: 

 

En ehkä kestä. 

 

Share
Ladataan...

Pages