Ladataan...

Viime vuodet olemme kärsineet alati pahenevasta talokuumeesta. Tähän asti olemme tyytyneet helppoon kerrostaloasumiseen (ks. edellinen postaus), mutta nyt miehen valmistumisen häämöttäessä omakotiasuminen alkaa olla ajankohtaista. Nyt pitäisi sitten alkaa ottaa selvää kaikista oman kodin ostamiseen liittyvistä kiemuroista, kuten lainoista ja koko prosessin kestosta. Täällä byrokratia hidastaa varsinkin ensimmäisen asunnon ostajia, joten aikaa prosessiin pitää varata useita kuukausia. 

Oman talon hankkiminen ei ainakaan minulle ole mikään pikkujuttu, ja toivoisin että paikka olisi sellainen, missä viihdymme sitten pidemmän aikaa. Realiteetit (lue: budjetti) toki pitää tiedostaa, mutta en ole myöskään valmis ostamaan mitään rotanloukkoa, eli talon pitäisi edes jotenkin vastata hakukriteereihin. 

Mitä me sitten olemme talolta hakemassa?

Tärkeimpiä kriteerejä meille ovat 

- iso piha, jossa nurmikkoa ja jotain varjoa tuova kasvillisuutta

- vähintään 3 makuuhuonetta, mieluiten 4 (master bedroom, lasten huone, vierashuone ja / tai toimisto)

- EI kokolattiamattoa, mieluiten hard wood floors

- keittiö: tilava, toimiva, moderni

- sijainti (lähellä koulua ja keskeisiä palveluita, muttei kuitenkaan keskellä kaupunkia)

- hinta 

- oma uima-allas 

Tänään kävimme ajelemassa kivoilla asuinalueilla, jututimme välittäjiä sekä kasvotusten että puhelimessa, selasimme listauksia ja kävimme jopa näytössä. Vaikka katsastamamme talon pohja oli kiva, sijainti täydellinen ja aluekin mukavan rauhallinen, jokin silti tökki. No toki ensinnäkin talo oli ihan ylihinnoiteltu (jopa välittäjän mielestä), mutta se ei edes ollut ongelmista isoin.

Olen jo vuosia sanonut, että en näe itseäni ostamassa taloa täältä aavikolta. Vaikka lämpö ja aavikon karu kauneus on omalla tavallaan hurmaavaa, silti suomalaisena kaipaan suunnattomasti vettä ja vihreyttä. Sekä sitä, että ulos voi mennä sulamatta kiinni asfalttiin. Miehen kanssa olemme molemmat myös angstailleet näitä postimerkin kokoisia kaupunkitontteja - kun talot ovat käytännössä kiinni toisissaan, omaa tilaa ei loppupeleissä olekaan niin paljon kuin voisi toivoa. Olemme molemmat kasvaneet landella, missä on ollut lääniä juosta pitkin metsiä ja peltoja, eivätkä lähimmät naapurit ole olleet välttämättä edes kuuloetäisyyden päässä. 

Jos haluamme pysyä edes jotenkin budjetissa, meillä on kolme vaihtoehtoa. A) Tyytyä kompromissiratkaisuun, joka ei todellakaan vastaa kaikkia kriteereitämme. B) Ostaa edullinen fixer-upper, josta sitten pala palalta työstämme remppaamalla omanlaisemme. C) Rakentaa unelmiemme talo itse alusta asti. 

Näissä jokaisessa on omat sudenkuoppansa. En haluaisi joutua elämään remontin keskellä. Lisäksi sekä remonttiin että rakentamiseen liittyviä kuluja on mahdotonta ennustaa täydellisesti etukäteen, joten budjetti tulee aina venymään. En kuitenkaan halua tyytyä asumaan sellaisessa talossa, mikä ei vastaa meidän tarpeisiimme. Toisaalta, olen sen verran tuijotellut kuntosalin cross-trainerissa hikoillessani erilaisia remppaohjelmia, etten myöskään ole täysin sitä vastaankaan - hyvin suunniteltu remontti voi hyvin johtaa upeisiin lopputuloksiin!

Tässä hyvin tyypillinen amerikkalainen keittiö - vieläpä sieltä "modernimmasta" päästä. Täällä tykätään paljon puusta ja mummodesignista... 

 

 

Luotan isoissa päätöksissä aika paljon faktojen lisäksi fiilikseen ja intuitioon. Jokin tässä Phoenixissa vaan tökkii, vaikka täällä asumisessa on toki paljon hyvääkin (perhe, ystävät, ihana koulu ja työpaikka, harrastusmahdollisuudet, aurinko ja lämpö, matkailumahdollisuudet). Siksi olemme pyöritelleet mielessämme paljon muitakin vaihtoehtoja, kuten Pohjois-Arizonassa sijaitsevaa alppikylä Flagstaffia, Seattlea (sekä Washingtonin osavaltiota ylipäätään) tai jopa mieheni kotiosavaltio Minnesotaa.  Tänään sitten päädyimme konsultoimaan Minnesotan ystäviämme paikallisista asuntomarkkinoista, ja tämän seurauksena eksyimme pariksi tunniksi koluamaan mieheni kotikaupungin talolistauksia. 

Ja ensimmäisen kerran aikoihin koin sen tunteen. Noilla pihoilla näkisin lasteni juoksentelevan. Kuvittelen itseni kuistille juomaan aamukahvia. Ja kyllä: muistan liiankin hyvin, miltä tuntui Minnesotan kesän pakahduttava kosteus, valtavat hyttysparvet ja iltaisin kuistin valossa parveilevat june bugit. Mutta väkisinkin alkaa hymyilyttää, kun mietin tulikärpästen jahtaamista kesäyönä, silmänkantamattomiin jatkuvia maissipeltoja ja maaseudun rauhaa. Minnesotan kesiin liittyy niin paljon hyviä muistoja, että on hankalaa olla fiilistelemättä... Jollain tasolla Minnesota kolahti kovempaa kuin Phoenix koskaan.

Kymmenientuhansien järvien maasta kymmenientuhansien järvien osavaltioon. Ehkä?

Eniten yllätyin siitä, mitä Minnesotassa saa samalla summalla, mitä olimme ajatelleet käyttävämme talon hankkimiseen Arizonassa. Saisimme jopa kymmenkertaisesti lääniä olla ja elää, pari makuuhuonetta lisää, järvenrantatontin tai ihan pakasta vedetyn talon. Tai sitten voisimme säästää jopa 100 000 dollaria. 

Kesäkuussa olemme menossa Minnesotaan sukuloimaan, joten meillä on silloin oiva mahdollisuus katsastaa taloja tai tontteja. Jos emme ole varuillamme, voi käydä niin että lomasta tuleekin aiottua pidempi... (Neljä vuotta sitten olimme alunperin tulossa Yhdysvaltoihin lomalle, mutta jätimmekin paluuliput Suomeen käyttämättä.) 

 

Translation: De ja vu. Vacation turns into stay-cation - again?

Kuvat: Zillow

 

Share
Ladataan...

Ladataan...

 

Olen asunut koko aikuisikäni kerrostalossa, sekä Suomessa että nämä viimeiset neljä Amerikan-vuotta. Viime aikoina ärsytys kerrostaloasumiseen on vähitellen alkanut kasvaa, ja talohaaveet ovat alkaneet nostaa päätään. Opiskeluvuosina on kuitenkin ollut helppoa ja vaivatonta asua kerrostalossa, jossa on-site maintenance hoitaa kaikki pienetkin huoltotoimenpiteet. Kerrostaloasumisessa parasta ja pahinta ovat naapurit - ihan tilanteesta riippuen...

Suomessa välillä mietin, olemmeko tosiaan talomme ainoat asukkaat, sillä siellä oli hiljaista kuin huopatossutehtaassa (samassa rapussa toimivaa päiväkotia lukuunottamatta). Naapurit pitivät todella matalaa profiilia, eivätkä edes harvoin rapussa törmätessämme kohottaneet katsetta lattiasta, saati sitten tervehtineet. Kolmen vuoden aikana juttelin yhden naapurin kanssa, ja hänen puheliaisuutensa varmaan johtui yksinomaan siitä, että hän oli kotoisin Joensuusta. 

Täällä olemme asuneet kolmessa eri taloyhtiössä. Ensimmäisessä olimme kiukkuisten eläkeläisten ympäröimiä (he pahoittivat mielensä milloin mistäkin, muun muassa siitä että kuivatimme uimapyyhkeitä omalla parvekkeellamme). Toinen taloyhtiö oli hyvämaineisella alueella, mutta naapurit olivat niin WT-osastoa, ettei tosikaan. Yläpuolellamme asui ensin prostituutiota harjoittava keski-ikäinen alkoholisti, jolla oli teini-ikäinen sijoituslapsi. Kun hän lopulta sai häädön, asuntoon muutti kolmen nuoren miehen kopla, jonka mielestä oli tosi jees bilettää mitä kummallisimpiin kellonaikoihin ja poltella pilveä sisätiloissa, josta se sitten tietysti kulkeutui myös meidän asuntoomme. Tälle ei edes vuokranantaja voinut mitään, sillä sisällä polttaminen oli heidän sääntöjensä mukaan ihan laillista. Ja kyllä, marijuanaa saa täällä polttaa, jos omistaa medical marijuana -kortin.

 

 

Nyt tässä kolmannessa asunnossa olemme suurimmaksi osaksi saaneet viettää ihan rauhallista eloa. (Tosin hetkisen yläpuolellamme asui perhe, jonka erittäin isokokoiset koirat jylläsivät keskiyöllä ympyrää, joka ikinen ilta. Siellä saatettiin myös imuroida aamukahdelta, mitä oli luonnollisesti aika hermojaraastavaa kuunnella silmät ristissä.) Vaikka koko ajan alkaa enemmän kaivata omaa rauhaa ja ennen kaikkea enemmän tilaa, viime aikoina on ollut ihan mahtavaa kokea myös niitä kerrostaloasumisen hyviä puolia.

Viimeisen parin kuukauden aikana olemme saaneet tutustua aivan ihaniin naapureihin. Pari kerrosta alempana asuu puolalainen pariskunta, johon olen kyllä monta kertaa törmännyt, mutten ole koskaan saanut aikaiseksi käydä esittäytymässä tai aloittamassa small-talkia. Eräänä päivänä tilaisuus sitten vihdoin koitti, ja juttua riitti niin pitkäksi aikaa, että päädyimme vaihtamaan numeroita ja sopimaan lasten kanssa puistotreffit. Puistossa sitten kului nelisen tuntia ihan siivillä: meillä oli uskomattoman paljon yhteistä (ikä, kulttuurishokkikokemukset, miesten ammatit, sama synnytyslääkäri, you name it...) Itselläni ei ollut minkäänlaista kosketuspintaa Puolaan tai sen kulttuuriin, ja oli hauskaa löytää yhtymäkohtia suomalaiseen kulttuuriin. Naureskelimme molemmat sitä, miten välillä amerikkalainen small-talk ottaa pattiin, kun haluaisi ihan vaan olla rauhassa eikä kertoilla kauppareissulla omia synnytyskokemuksiaan tuikituntemattomille.

 

 

Hiljattain samaan kerrokseen muutti bulgarialainen perhe, jonka viisivuotias tyttö ystävystyi silmänräpäyksessä meidän tyttöjemme kanssa. Kolmikko on ollut kuluneina viikkoina aivan erottamaton, ja tytöt kulkevat asuntojemme väliä ihan jatkuvasti. Viisaudenhammasleikkaukseni jälkeen oli jotenkin liikuttavaa, kun naapurin isoäiti otti päättäväisesti tytöt huomaansa ja lähetti meille kulhollisen kotitekoista kanakeittoa, jottei minun tarvitsisi kokata. Usein iltapäivisin puhelimeeni kilahtaa kutsu uima-altaalle, jotta tytöt saavat toisistaan seuraa. Toisinaan olen itse saattanut jäädä vauvan kanssa sisälle naapureiden katsoessa tyttöjen perään. 

Alakerrassa asuu myös entisen kitaraoppilaani puerto ricolainen isä, jonka kanssa usein vaihdetaan ohimennen pari sanaa. Hän saattaa kauppaan mennessään kysäistä, tarvitsemmeko me sieltä jotain - ihanaa arjen huomaavaisuutta!

 

Sunnuntaiaamun piristys kerhohuoneella: kaakaobaari erilaisilla päällysteillä... Yum!

 

Nykyisessä taloyhtiössä on yllättävän yhteisöllinen meininki: altaalla pidetään pool partyja nyyttäriperiaatteella, ja omaehtoisen yhdessä tekemisen lisäksi toimiston tytöt järjestävät muutaman kerran kuussa kaikille asukkaille brunssin, pizzaillan, illallisen, maalauskurssin tai muuta vastaavaa. Jos jostain olen jenkkivuosina oppinut pitämään, niin se on ehdottomasti tämä mutkaton lähimmäisenrakkaus ja auttaminen. Kun on itse saanut naapuriapua osakseen, on helppo laittaa hyvä kiertämään. Tätä naapuruus voi kai parhaimmillaan olla - sanatonta yhteistyötä ja avunantoa sekä mukavaa yhdessäoloa. 

Kun toivottavasti syksyllä pääsemme ensimmäiseen omakotitaloomme, tulen ehdottomasti nauttimaan aamukahveista omalla takapihalla, mutta voi olla että välillä saattaa tulla myös ikävä spontaania kahviseuraa... ja sitä Bulgarian isoäidin kanakeittoa.

Share
Ladataan...

Ladataan...

Olipahan taas viikko. 

Mikä siinä onkin, että kaikki menot kasaantuvat aina samoille päiville? Meillä on ollut monta täysin ohjelmatonta viikonloppua, ja nyt yhtäkkiä samaan viikonloppuun osui kolme aika isoa tapahtumaa: miehen serkun häät, kälyn lääkäriksi valmistuminen ja sinfoniaorkesterin keikka. Häiden vuoksi sukua oli täällä eri osavaltioista saakka, joten joka päivälle oli jotain ylimääräistä. On ollut aamiaistreffejä, polttareita, orkesterin kenraaliharjoitukset, bridal breakfast, rehearsal dinner, häät, valmistujaisiin kokkailua, varsinaiset valmistujaisjuhlat ja viikonlopun päätteeksi sunnuntaina Scottsdale Philharmonicin keikka. En liioittele yhtään, kun sanon että Mozartin hitaan osan aikana oli todellisia vaikeuksia pysytellä hereillä... Ei siis ollut tämä viulisti kyllä enää ihan iskussa.

No, tämän viikonlopun päätteeksi on nyt sitten saatu pakon edessä rauhoittua kotona pari päivää: meille nimittäin tuli ei-niin-odotettu vieras Noro kylään. Virus iski koko sukuun, joka perheessä on useampi sairastupalainen halailemassa vessanpönttöä tällä hetkellä. Osa kauempaa tulleista häävieraista aloitti sairastamisen lentokentällä, osa onneksi selvisi kotiin asti ennen kuin pöpö pääsi kunnolla valloilleen. Nyt on siis parin päivän ajalta peruttu töitä ja siirretty oppilaita toisille päiville. Kaikkein inhottavinta oli kuitenkin katsella 7-kk vanhan vauvani sairastamista, varsinkin kun pikkuiset kuivuvat oksentamisen seurauksena niin kovin helposti. Toivottavasti pahin on nyt jo takana...

Oli kyllä ihan mahtavaa nähdä sukulaisia pitkästä aikaa, mutta kyllä tällaisen viikon jälkeen on sosiaalisesti aika kaikkensa antanut olo. Vielä kun on valinnut sellaisen ammatin, jossa joutuu koko ajan olemaan sosiaalisesti jonkun toisen saatavilla. Koomista sinänsä, että ihmisläheisestä ammatistani huolimatta olen kuitenkin loppupeleissä enemmän introvertti, ja kaipaan päivittäin edes tunnin-pari ihan omaa aikaa ja hiljaisuutta. Tällaisen hullunmyllyviikon jälkeen kaipaa tavallistakin enemmän takaisin omiin arkirutiineihin, kuten salille ja normaaliin työaikatauluun. Kaipaan sitä, että arki on edes jotakuinkin ennustettavaa, ja voin suunnitella päiväohjelman juuri sellaiseksi kuin itse haluan. 

Tänä aamuna tajusin, etten viimeiseen pariin-kolmeen viikkoon ole kokannut kunnolla (yleensä teen kerralla viikon ruokaostokset ja menun, jota seuraan erittäin orjallisesti), koska olemme olleet koko ajan menossa. Tapoihimme ei kuulu turvautua pikaruokaan, mutta viime aikoina on tullut syötyä ulkona tai jonkun toisen luona lähes useammin kuin kotona. Menu on ollut vähintäänkin erikoinen myös siksi, että pari viikkoa sitten minulta poistettiin viisaudenhampaat, ja nyt sitten parina viime päivänä on syöty tasan sitä mitä vatsa on kestänyt. 

Tulevalta viikolta toivon siis esimerkiksi sitä, että menussa on jotain muutakin kuin mehujäätä, omenasosetta, suolakeksejä ja smoothieita. Olisi myös kiva, että 100 dollarin kuntosalikuukausimaksulle saisi jotain vastinetta, eli ehtisi siis käymäänkin siellä... 

Tulipahan taas kunnon sillisalaattipäivitys, mutta enempää ei nyt irtoa vauvan kiljuessa taustalla. Nyt sitä taas muistaa, miksi tämä blogi ei ole juuri päivittynyt viime kuukausina (huoh)...

Share
Ladataan...

Pages