Ladataan...

Olen aina ollut jouluihminen. Jo lapsena aloin usein kuunnella joululauluja jo varhain syksyllä, ja syystalven pimeyteen kuuluivat olennaisesti joulufiilistely korttiaskarteluineen sekä leipomuksineen. Glögiä kului valtavia määriä, ja tein usein lähimpien ihmisten lahjat itse. Salamyhkäiset tonttupuuhat olivat suosikkijuttujani, ja luin aina joulunalusaikana asiaankuuluvalla hartaudella Mysi Lahtisen joulusatuja - suosikkini oli tarina, jossa lapset tekevät itse joulukarkit koko perheelle. 

Nyt aikuisena joulunalusvalmistelut ovat yllättäneet; tontut eivät hoidakaan joulusiivousta, ja tarjoilut pitää miettiä ajatuksen kanssa huolella etukäteen. Arjen hektisyys ja kiire tuntuu syövän joulufiilistä armottomasti. Arizonassa joulu tuntuu yllättävän vielä ihan eri tavalla, kun säätila ei olemassaolollaan muistuta joulujuhlan lähestymisestä... Ehkä osittain kämäisestä lumitilanteesta johtuen amerikkalaiset koristelevat kotinsa jo hyvin aikaisin, usein kiitospäivän ja ensimmäisen adventin välimaastossa. Meilläkin on jo pari viikkoa ollut joulukuusi pystyssä. Koristeet tuovat ilman muuta tunnelmaa ihan eri tavalla, ja onneksi jouluradion kautta on voinut kuunnella myös suomalaisia joululauluja. 

Lapsuudenperheessäni tietyt joulutraditiot ovat todella tärkeitä, ja olenkin yrittänyt tuoda niistä muutamia omaan joulunodotukseemme. Joulukalenteri oli lapsena minulle ehdottoman tärkeä, mutta niitä on todella hankalaa löytää Jenkeistä. Tänä vuonna päädyin askartelemaan sellaisen itse ruskeista paperipusseista, pyykkipojista ja juuttinarusta. Tytöt ovat saaneet availla luukkuja, joista löytyy pikkuherkkujen lisäksi erilaisia tuikitarpeellisia (tai täysin tarpeettomia) tykötarpeita pinneistä ja ponnareista huulirasvaan ja tarroihin. Jatkuva epäjärjestys ja nurkkiin kerääntyvä turha sälä kuitenkin ahdistaa, joten laitoin kalenteriin myös aineettomia pikkulahjoja... 

Joulukalenterin luukuista on pikkumuistamisten lisäksi löytynyt erilaisia lupauksia koko perheen yhteisistä jouluaktiviteeteista. Itselleni joulu ei koskaan ole koostunut eksessiivisestä lahjomisesta, vaan se oikea joulufiilis on löytynyt ihan muista jutuista, kuten joulukonserteista ja -markkinoista. Tänä vuonna erityisesti tuntuu, että perheen yhteinen aika on jäänyt vähiin miehen pakertaessa opintojaan loppuun. Tajusin, että tänä jouluna perheen yhteinen aika on minulle erityisen tärkeää ja korvaamatonta. Tiesin, että miehen lopputentit olisivat ohi joulukuun 7. päivään mennessä, mikä taas tarkoittaisi sitä, että ehdimme hyvin touhuta koko perheellä kaikenlaista!

Tähän mennessä tytöt ovat löytäneet joulukalenterista kolme kivaa koko perheen yhteistä aktiviteettia: joulukonsertin, käynnin Scottsdalen junapuistossa jouluvaloja katselemassa, sekä koko perheen luistelutapahtuman. Konsertissa ehdimmekin jo käväistä viime lauantaina, ja tällä viikolla on tarkoitus päästä luistelemaan sekä käymään junapuistossa. Tytöille on äärimmäisen tärkeää saada kokea tiettyjä vuosittaisia jouluperinteitä, joista junapuisto erityisesti on muodostunut meidän perheen must-jutuksi. Juna-ajelu jouluvalojen somistamassa maisemassa kaakaota siemaillen on joka vuosi yhtä jännä juttu, ja reissulla käymme usein vielä ajelemassa karusellissa joululaulujen soidessa taustalla. Itse joulupukkikin on puistossa tavattavissa!

Muita kivoja tapahtumia ovat paikalliset joulumarkkinat ja -festivaalit, joissa myydään itse tehtyjä joulujuttuja koristeista leivonnaisiin. Olipa erääseen tapahtumaan kuljetettu 40 tonnia lunta Phoenixin lapsille ihmeteltäväksi! Meidän on tarkoitus vielä käydä koko perheellä orkesterini joulukonsertissa, jossa soitamme mm. Pähkinänsärkijää, perinteisiä joululauluja  sekä jouluista elokuvamusiikkia. Paikalliselle pikkulentokentälle tulee myös pukki helikopterilla, ja tämä on lapsille aika jännittävä kokemus. Tulossa on luonnollisesti vielä suomalaisten pikkujoulu, orkesterin pikkujoulu, miehen suvun pikkujoulu sekä kirkon joulujuhla. 

Kotona ajattelin tehdä tyttöjen kanssa jouluaskartelua sekä leipoa pipareita - meillä on kaapissa ihanat Muumi-piparimuotit odottamassa! 

Nyt kotona alkaa jo näyttää ja tuoksua joululta. Yhteiset aktiviteetit ovat piristäneet joulukuuta huomattavasti! 

Yhtäkään joululahjaa en ole vielä ostanut, mutta se ei haittaa.

Tänä jouluna arvokkainta on aidosti yhdessäolo ja rauhoittuminen.

Share
Ladataan...

Ladataan...

Oi Bean.

Meidän perheen Tinttaralla. Tättärä. Terroristi-Terttu. Elohopea. Pyörremyrsky. Rakkaalla lapsella on monta nimeä.

Vauvan synnyttyä lähipiiri usein kyselee, miten elo sujuu uuden perheenjäsenen kanssa. Oletusarvo tuntuu olevan, että öisin valvotaan eikä päivässä muutenkaan ole minkäänlaista rytmiä eikä rakennetta. Näin kyllä kieltämättä oli meidän perheen tyttöjen kanssa, mutta ei tällä kertaa! Koska vauvamme on sen verran leppoinen tapaus, hänen vuokseen arki ei juuri ole vaikeutunut (mitä nyt tietysti välillä lähdöt venyvät viime hetken kakkakatastrofien vuoksi...). Sen sijaan suurimman osan kapasiteetistani vie tämä perheen vasta neljä vuotta täyttänyt Pikku-Myy. 

Selvennetään vähän. Minusta on ihanaa, että meillä on sangen aktiivinen ja voimakastahtoinen nuori neiti, jonka silmille ei varmasti kukaan hypi. Hän osaa kyllä pitää puoliaan, ja on hyvin tarkka siitä mitä tahtoo. Hän kiinnittää usein huomiota mitä mitättömimmältä tuntuviin yksityiskohtiin ja lukee tilanteita hämmästyttävän tarkasti ikäisekseen. Voimakastahtoisuuden ja rajattoman energiamäärän kombinaatio on kuitenkin hetkittäin perheenjäsenille aika raskasta, sillä päivittäin sattuu ja tapahtuu.

Tässä on nimittäin tyttö, jonka rajaton energiavarasto vaatii paljon päivittäistä ohjelmaa ja virikettä, jotta en joudu kärsimään duracell-pupun päämäärättömästä poukkoilusta neljän seinän sisällä. Beanin kanssa saa olla aika nopeat refleksit, sillä aina ei pysty ennakoimaan tytön älyttömimpiä päähänpistoja. (Esim. eräänä päivänä olin laskenut imetyksen ajaksi kuuman kahvikupin olkkarin pöydälle, ja Bean taisi siinä harjoitella karttakepillä miekkailua tai jotain muuta yhtä hyödyllistä. Kun pyysin häntä siirtämään kuppini varovasti pois taistelutantereen vaaravyöhykkeeltä, hädin tuskin ehdin estää ennen kuin tyttönen oli yrittänyt nostaa kiehuvan kuumaa kahvikupillista sen karttakepin varassa ylös...) 

Aina eivät äidinkään refleksit kuitenkaan ehdi puuttua pahimpiin neronleimauksiin. 

Männäviikolla jouduin hoitamaan kaikkien kolmen lapsen kanssa muutamia asioita, kun muutakaan vaihtoehtoa ei miehen koulussa ollessa ollut. Kävin mm. eräässä vähän hienommassa lasten sisustusliikkeessä tilaamassa lasten joulusukkiin nimikoinnit. Jo sinne astuessa oli vähän neuroottinen fiilis, kun katselin kaikkia sieviä esille laitettuja pastellisia, vintagetyylisiä minikeittiöitä, nukenvaunuja, pitsisiä liinavaatteita ja posliiniastiastoja. Päätin kuitenkin urheasti suoriutua asioinnista kolmen muskettisoturin kanssa, silläkin uhalla että olo on kirjaimellisesti kuin norsulla posliinikaupassa. 

Jostain syystä kaupassa oli todella hidas asiakaspalvelu, ja jouduin seisoskelemaan tiskillä jonnin aikaa tilauslipukkeeni kanssa, ennen kuin kukaan myyjistä ehti prosessoida tilauksen. Tänä aikana stressihormonitasot ehtivät nousta pilviin, kun kuuntelin jälkikasvuni meininkiä kaupan toisessa päässä. Hampaitten välistä muka-hymyillen kihistyt kehotukset tulla äidin luokse kaikuivat kuuroille korville. Kun lopulta pääsin maksamaan tilauksen, esikoistyttäreni juoksee luokseni kalmankalpeana ja selvästi hädissään: "äiti äiti tuu äkkiä auttamaan! Bean teki jotain!" Ehdin jo käydä mielessäni läpi kaikki kauheimmat skenaariot dollarin kuvien vain vilistessä silmissä (tuon kaupan hintataso on sitä luokkaa, ettei ihan opettajan palkka riitä kattamaan pahimpia vahinkoja). Mikään ei kuitenkaan valmistanut minua kohtaamaan sitä näkyä, joka kaupan ulko-oven läheisyydessä odotti... Rakas lapseni oli sitten onnistunut vetämään alas kokonaisen näyteikkunallisen tavaraa: lattialla oli iloisessa sekamelskassa kaikki suloiset vauvanvaunut, minikokoiset silitysraudat ja -laudat, ostoskärryt ynnä muut.

Tässä sitten jälleen kerran totesin, että olisipa kiva, kun olisi sellaisia tyttöjä, jotka osaisivat leikkiä sivistyneesti teekutsuja ja juoda pitsisissä mekoissaan pikkurillit pystyssä niistä ¤%&/() posliinikipoista.

 

Välillä melkein säälittää, kun päivittäin sattuu vahinkoja, vaikka kuinka yrittäisi organisoida päivään sopivia aktiviteetteja energian purkamiseksi. Villivarsallani on taipumusta joutua hankaluuksiin silloin, kun hän tylsistyy. Toisinaan taas taustalla on tomera "minä ite" -asenne, tai puhdas auttamisenhalu. Esimerkiksi eilen aamuna lapsukaiseni oli saanut päähänsä käydä korjailemassa joulukuusen yläoksien koristeiden paikkoja sillä seurauksella, että hän kaatui tuolinsa kanssa joulukuusen päälle kaataen koko komeuden pitkin olkkarin lattiaa. Siinä hötäkässä katkesivat sitten kuusen alimmat oksat, ja juuri ostamani glitterpallot olivat lattialla ihan tuhannen sirpaleina. Yritä siinä nyt sitten suuttua, kun toinen yritti omasta mielestään vain olla avuksi...

Kaiken tämän ylitsepursuavan energian kanavoiminen johonkin järkevään on helpommin sanottu kuin tehty, mutta se on ainoa keino, jolla arjen saa pysymään hallinnassa. Meillä tosiaan on naispuolinen Vaahteramäen Eemeli talossa, mutta verstashuoneen sijaan ajattelimme lähettää hänet ensi syksynä kouluun - hieman etuajassa, mutta uskon, että näin on kaikille parempi. 

_ _

Onko teidän kotona näitä vilkkaammanpuoleisia tapauksia, vai ovatko lapsenne sitä mallistoa, jolle voi huoletta ostaa niitä käsintehtyjä design-leluja?

Share
Ladataan...

Ladataan...

Edellisestä postauksesta on aikaa parisen kuukautta. 

Ei liene sattumaa, että postaustauko alkoi lähes siltä istumalta kun palasin töihin.

Viimeiset kuukaudet olen käynyt töissä noin 20h / vko ja pyörittänyt kolmen lapsen pikkulapsiarkea yksin miehen keskittyessä opiskeluihin. Tai no yksin ja yksin - pikkusiskoni lensi Suomesta hätiin pariksi kuukaudeksi. Tämä apu olikin ihan korvaamatonta, ja helpotti arkea hyvin konkreettisesti. Aamuista tuli heti kättelyssä stressittömämpiä, kun toinen meistä sai jäädä kotiin 3-vuotiaan ja vauvan kanssa, kun toinen kävi viemässä viisivuotiaan kouluun. Iltapäivällä minä menin töihin, ja sisko hoiti iltapäivän kotiin kuskauksen, eskarilaisen läksyt ja usein myös ruuan. 

Oli luksusta saada päivittäin arkeen aikuista seuraa ja toinen käsipari arjen askareisiin. On huomattavasti helpompaa hoitaa kauppareissut ja lääkärikäynnit kahden aikuisen voimin - tai niin, että sisko jäi kotiin lasten kanssa ja sain hoitaa asioinnit ihan ylhäisessä yksinäisyydessäni. Kaikki eivät tätä omasta kokemuksesta tiedä, mutta lasten kanssa kaikki asiointi vie noin triplasti kauemmin kuin yksin. Ensin lähtiessä etsitään vaipat, harsot, tuttipullot, karkuun lähteneet kengät ja pakolliset viihdykelelut. Parkkipaikalla usein vielä käännytään hoitamaan se unohtunut pissareissu tai lähdetään vaihtamaan niskakakat. Sitten koittaa jokaisen vanhemman inhokkijuttu, nimittäin turvavöiden kanssa sompailu. (Tämä siis sekä lähtiessä että perille saapuessa. Vielä kivempaa, jos stoppeja on monta, ja tämän saa hoitaa monta monituista kertaa tunnin sisällä. JEEE!) Kaupassa kolmevuotias usein ottaa hatkat ja piilottelee rekkien välissä, tai vaihtoehtoisesti kiskoo hyllyiltä alas puolet tuotteista (tästä lisää myöhemmin). Vauvamme onneksi on hyväluontoista sorttia eikä pahemmin pidä itsestään meteliä, mutta kyllä hänkin joskus riemastuu, ja sitten kaiken asioinnin voikin hoitaa yksikätisesti kuuden ja puolen kilon punnus kainalossa.

Nyt tiistaina sisko suuntasikin jo takaisin Suomeen. Mieheni nuorin sisko otti ohjat käsiinsä lastenhoidon suhteen, ja on onneksi joustavasti saatavilla ihan korttelin päässä silloin kuin tarvitaan. Yksinhuoltaja-arjen rankkuus iski siskon lähdön jälkeen päin näköä oikein urakalla. Päivät ovat pitkiä, ja kaikkeen pitää varata paljon enemmän aikaa. Usein kotityöt joutavat odottaa, kun vauva kaipaa syliä tai läksyt on saatava tehtyä ruuanlaiton lomassa. Metatyöhön kuluu järkyttävästi aivokapasiteettia, kun sumplii mielessään jo seuraavan päivän logistiikkaa. Arkea rytmittävät työnteko, vauvan hampaidentulo, vasta neljä vuotta täyttäneen tyttäreni nerokkaat tempaukset sekä eskarilaisen koulunkäynti.

Marraskuu katosi kaikkee touhuun, ja joulukuun ensimmäinen yllätti lähes yhtä varmasti kuin lumentulo VR:n. Joulukuu on ihanaa aikaa juhlineen, joululauluineen ja tunnelmointeineen - jos niihin liikenee kaiken kaaoksen keskellä aikaa. Nyt tuntuu, että arki vie mehut niin totaalisesti, että joulufiilistä on saanut tosissaan hakea. Palailen jouluvalmisteluihin vielä omassa postauksessaan, nyt ajattelin vain kirjoitella pikapäivityksen pitkän tauon jälkeen.

Ihanaa joulukuuta! 

 

- Hanne

Share
Ladataan...

Pages