Ladataan...

Yhdeksän kuukauden odotus alkaa olla lopuillaan. Nyt on 39. viikko menossa, ja normaalisti olen tässä vaiheessa vielä alistunut kohtalooni ja valmistautunut odottamaan viikolle 42 asti - Suomessa kun luotetaan luomumeininkiin ja annetaan raskauksien surutta painella yliajalle. Tällä kertaa olo on fyysisesti parempi kuin aiemmissa raskauksissa näillä viikoilla: erityisesti toisen raskauden lopuilla itku oli herkässä, ja jokainen odotuspäivä oli silkkaa piinaa. Joka paikkaan sattui, ja oli fyysisesti tosi kömpelö ja avuton olo.

Tällä hetkellä mitään varsinaista vaivaa ei ole (mitä nyt alati paheneva närästys, ja pätkittäiset yöunet jatkuvan vessassa ramppaamisen takia), mutta vauvelin koon takia puhuimme jo viikkoja sitten käynnistämisen mahdollisuudesta. Teimme ylimääräisen kokoarvioultran viikolla 36, ja pikkumies oli silloin jo 7 lbs (noin kolmekiloinen). Lisäksi hän vaikutti mittojen mukaan melko leveäharteiselta, joten päätimme varmuuden vuoksi sopia käynnistysajan, kunhan 39+0 tulee täyteen. Vaikka oloni on muuten ihan hyvä, niin ajatus jättiläisvauvan ulos puskemisesta ei varsinaisesti houkuttele.

 

Edellisellä lääkärikäynnillä sovimme siis, että käynnistys tapahtuu maanantaiaamuna, ellei vauveli päätä sitä ennen putkahtaa maailman. Toki edelleen toivon, että hän päättäisi syntyä omia aikojaan, sillä uskon että itsekseen alkava synnytys olisi meille molemmille parempi ja pehmeämpi vaihtoehto. Jotenkin tuntuu ajatuksena hassulta marssia synnärille ilman supistuksen supistusta, ja kyllä kieltämättä vähän vierastan sitä ajatusta, että minut pumpataan ties mitä lääkkeitä täyteen synnytyksen käynnistämiseksi. Täällä Jenkeissä tuntuu olevan niin medikalisoitunut suhtautuminen koko synnytykseen, vaikka en itse mikään luomuhippi koe olevani. Toivon siis, että saamme synnytyksen käyntiin mahdollisimman vähillä toimenpiteillä.

Siksi olenkin nyt viime päivinä hyödyntänyt kaikki mahdolliset urbaanilegendat ja old wive´s talet, ja yrittänyt houkutella pikku-ukkelia ulos luomukeinoin. Olen opiskellut (haha) ja myös käytännössä kokeillut erilaisia synnytykseen valmistelevia joogaliikkeitä. (Tiedä sitten, toimivatko käytännössä...) Saunaa meillä ei valitettavasti ole, mutta poreamme kyllä - kaikki kolme ässää ovat siis ahkerassa käytössä. Siivousta on harrastettu siihen malliin, että kohta loppuvat siivottavat paikat kesken... Ylimääräisenä ässänä hihassa on ollut tulinen salsa - sitä olen nyt urhoollisesti syönyt jäätävän närästyksen uhallakin. Kävelyäkin olen pyrkinyt harrastamaan joko erilaisia tuikitärkeitä pikkuasioita toimitellen, tai sitten asuntomme oman kuntosalin juoksumatolla. (Ulkona kävely ei oikein tässä 40+ helteessä tule kyseeseen...) Eilisillan reippaalla juoksumattolenkillä taisi olla jotain vaikutusta, sillä koko tämän päivän olen ollut kyllä aika hidasliikkeinen vauvan siirryttyä entistäkin alemmas. 

Tänä aamuna sää oli ainakin hetkellisesti vähän viileämpi, joten kävimme kolmevuotiaan kanssa hakemassa aamukaffet Starbucksista puistoon. Kiersimme siinä samalla sitten hittaanpuoleisesti puiston ankkalammen - typykkä lintuja jahdaten, minä kivusta irvistellen ja joka toisella askeleella pysähdellen. Joskus muinoin kaverini kuvaili tunnetta niin, että joku tökkii sukkapuikolla tiedät-kyllä-minne - ja siltä se ihan oikeasti tuntuu. No, toisaalta: mitä epämukavampi olo minulla on, sen parempi vauvan ulostulon kannalta (kai?)... Kaikessa tragikoomisuudessaan "lenkki" alkoi jo hihityttää, sillä alan tosiaan kävelytyyliltäni muistuttaa näitä puiston ankkoja.

--

Mutta siis...

Enää neljä yötä!  

Share
Ladataan...

Ladataan...

Elokuussa 2016 perheessämme käydään monta isoa muutosta ja mullistusta läpi. 

Viime viikolla viisivuotias esikoisemme lähti koulutielle. On ollut haikeansuloista katsella siskosten symbioottisen suhteen muutosta; pikkuneidit kun ovat eläneet lähes neljä vuotta hyvin tiiviisti yhdessä ilman minkäänlaisia tilapäisiä erossaolokokemuksia. Pikkusisko olikin vähän ennen koulun alkua sanonut isosiskolleen: "When you go to school, I´m just gonna hold your hand and not let go..." 

Koulun alkua edeltävänä iltana pakkaamme Frozen-reppuun uudenuutukaisen kimaltavan penaalin, johon pikku-V oli huolella valinnut kynät, kumit ja väriliidut. Terottimenkin, jota hän ei tosin vielä osaa edes käyttää. Reppuun pääsee myös vaihtovaatekerta (pakollinen kaikilla eskarilaisilla), punainen läksykansio, nimikoitu white board, lunch box ja juomapullo. Nostamme koulupuvunkin sängynpäätyyn odottamaan tärkeää päivää. 

Koulupäivän aamuna nousen ajoissa tekemään tyttäreni lounasta. Kuumeisesti mietin, onkohan ruokaa tarpeeksi, ja täyttääköhän se nyt varmasti kaikki ravintosuositukset... Evääksi pakataan aamu- ja iltapäivävälipala sekä lounas. Tällä kertaa pikkuisiin rasioihin päätyy jugurttia, juustotikku, kaksi kanalla täytettyä sämpylää, viinirypäleitä, miniporkkanoita, välipalapatukka, fruit snacks sekä minisuklaakeksejä. 

Pikku koululaiseni nousee vastoin tapojaan hyvin omatoimisesti, tassuttelee hiukset pörrössä ja silmät sikkaralla keittiöön yöpuvussaan pyytäen apua koulumekon sivuvetskarin kanssa. Äkkiä iskee kamala haikeus ja hellyys tätä pientä kohtaan: äiti auttaa kuitenkin niin monessa pienessä asiassa päivän mittaan, ja nyt kaikesta pitäisikin selvitä itsenäisesti. Viikon mittaan valvottaneet huolet iskeytyvät taas päin kasvoja: osaakohan se hoitaa vessakäynnit oikeaoppisesti ja pestä kädet, mitenköhän se osaa kuunnella ja noudattaa ohjeita, saakohan se sen jugurttivälipalansa edes itse auki...

Ja sitten kuulen, kun viisivuotiaani hyvin lempeästi opastaa äitiään aamupalapöydästä: "Äiti, sä jätit mun maitomukin taas ihan liian reunaan! Mun pitää olla varovainen ettei tää koulupuku sotkeennu." Hymyilyttää. Miten se yhtäkkiä onkin niin vastuuntuntoinen ja iso? Samaan hengenvetoon tytär selostaa hyvin asiantuntevasti ja yksityiskohtaisesti, millaisen kampauksen haluaa ensimmäisenä koulupäivänä. Sukat ja kengätkin oli pakko laittaa sävy sävyyn: "äiti, daddyn sukat ja kengät ei koskaan match!"

Lopulta hurautamme tyttöjen kanssa koululle, daddy ajaa perässä omalla autollaan jatkaakseen siitä sitten suoraan töihin. Pala kurkussa seuraan, kun pikkuinen tyttöni urheasti kantaa ihan liian painavaa reppuaan ("kyllä mä jaksan!"), joka on suhteettoman suuri kantajaansa verrattuna. Ulkona rehtori on vastassa ja tarjoutuu ottamaan mamista ja tytöistä yhteiskuvan. Vähän taitaa jännittää - meitä kaikkia. Pikkuiseni pitää hellästi kämmenellään käpyotusta, joita askartelimme edellisenä päivänä kotona. Avaruusolion näköisellä otuksella on hartaudella asetellut silmät, tops-puikoista tehdyt kädet sekä glitterpallo hattuna. Tyttö päätti itse viedä hengentuotteensa opettajalle lahjaksi.

Saavumme eskariluokkaan, jossa odottaa hymyilevä kollegani ja ystäväni, pikku-V:n ensimmäinen oma opettaja. Mrs. S. opastaa lempeästi suojattejaan laittamaan lunch boxit isoon koriin, penaalit ja juomapullot pöydälle ja reput naulaan. Pöydillä odottavat nimikoidut paikat ja väritystehtävät. Oppilaat värittävät paikoillaan tyytyväisinä, muutamia pikkuisia itkettää. 

Vilkaisen lapseni tulevaa lukujärjestystä. Kivalta näyttää, mutta onpas niillä jo paljon kaikkea! Hullulta tuntuu, että pikkuiseni alkaa esimerkiksi jo opiskella espanjaa tai tekemään tiedeprojekteja. 

Jään vähän epävarmana ovensuuhun - tännekö se nyt pitäisi jättää? Kolmevuotias takertuu tiukasti mekkoni helmaan kiinni kuin viestiäkseen, ethän sitten jätä vielä minua tänne! Otan naperon syliin ja vilkutamme vielä viimeisen kerran koululaiselle. Hän hymyilee korvasta korvaan ja kääntyy sitten keskittyneesti raapustamaan nimeään paperiin.

 

Palaamme kolmevuotiaan kanssa kotiin, joka tuntuukin heti jotenkin tyhjältä. Miten tässä näin kävi: kokopäivätyöni vaihtui kotiäitiyteen, ja viisivuotiaallani on tiukempi päivärytmi kuin minulla?! Yritän keksiä päiväksi jotain tekemistä, ja pakkaamme Beanin kanssa piknik-lounaan ja peiton autoon. Lähdemme käymään autopesulassa, jonka jälkeen käymme lähipuistossa lounaalla. Ulkona tulee kuitenkin äkkiä kuuma, joten palaamme pian kotiin värittämään sormiväreillä. Olemme molemmat vähän hukassa ilman isosiskoa, enkä tahdo keksiä nuorimmaiselleni kovin pitkäksi aikaa mielekästä tekemistä. Näköjään olemme pitäneet itsestäänselvänä sitä, että kotona on aina omasta takaa leikkikaveri... Kolmevuotiaan viihdyttäminen käy ihan kokopäivätyöstä.

Lopulta kello lyö kolme, ja lähdemme hakemaan eskarilaista koulusta. Pääovesta hyppelehtii vastaan nauravainen tyttö, jolla on suu ihan suklaassa ja kädet täynnä opettajalta ja luokkakavereilta saatuja aarteita. Yritän kysyä jotain päivän kulusta, ja saan vastauksen "mulla oli niin kivaa etten muista!" Mutta kyllä äitiä kuulemma tuli vähän ikävä.

Iltapäivällä saan facebookissa lapseni opettajalta kommentin tyttäreni koulunaloituskuvaan: ensimmäinen koulupäivä sujui hienosti!

Tässä sitä nyt ollaan; olen koululaisen äiti. Apua!

Share
Ladataan...

Ladataan...

 

 

Yhteiskunnassa jaksetaan puhua paljon eri ihmisryhmien oikeuksista: välillä on ajettu yleistä tasa-arvoa, homojen asiat ovat myös olleet paljon tapetilla, ja viime aikojen yhteiskunnallisten tapahtumien valossa rasismi nostaa rajusti päätään. Eriarvoiseen kohteluun tulee puuttua. Välillä tuntuu kuitenkin, että on sosiaalisesti ihan ok parjata yhtä erittäin suurta ihmisryhmää ja jopa kieltää heiltä tietyt palvelut kokonaan. Nyt puhun tietysti lapsista.

Välillä luen ihan yhtenä kysymysmerkkinä kiivastunutta kirjoittelua siitä, kuinka lapset ovat häiriöksi milloin ravintolassa, lentokoneessa tai ruokakaupassa. Tänään kuuntelin aivan äimänä hyvän ystäväni purkausta siitä, kuinka heidän naapurinsa eivät siedä pihalla keskenään leikkiviä lapsia. En suoraan sanottuna ymmärrä, miksi tällaista keskustelua on edes tarpeen käydä. Ihmiset alkavat olla kyllä todellisuudesta vieraantuneita, jos oletetaan, että lasten tulisi pysyä kotonaan 24/7, jotta he eivät vaivaisi kanssaihmisiä. Tai jos se nulikka nyt on sieltä pakko ottaa ihmisten ilmoille, niin paree varmistaa, että kakara on sitten täysin näkymätön, hajuton ja mauton, ettei vain tulisi käytöksellään tai silkalla olemassaolollaan loukanneeksi jotakuta herkkäsieluista.

Kaksi kauhukakaraa reipasta pikkumatkustajaa koneessa, matkalla Suomeen mummin ja papan luo. 

 

Ymmärrän sen, että joskus aikuinen kaipaa omaa aikaa, johon ei kuulu taustalla meuhkaava lapsi. En oleta että kaikki näistä aikuisista ovat lapsettomia, vaan tiedän kokemuksesta, että lapsellisetkin ihmiset (tai erityisesti he) kaipaavat lapsetonta laatuaikaa. On kuitenkin hyvä muistaa, että esimerkiksi ravintolan asiakkaina meillä ei valitettavasti ole mahdollisuutta karsia muuta asiakaskuntaa omien preferenssiemme mukaiseksi. On siis selvittävä siitäkin skenaariosta, että ravintolassa mahdollisesti ruokailee lapsiperhe - tai vaikka äänekkäämpi aikuisten kokoonpano. Jos tätä ei ymmärrä, on varmaan parempi sitten keskittyä tilaamaan ruokansa take-awayna ja syödä kotona omassa ylhäisessä yksinäisyydessään. 

Monesti huomaan, että lapsiin kohdistetaan ihan kohtuuttomia vaatimuksia: voiko oikeasti olettaa, että taaperoikäisen keskittymiskyky ja jaksaminen riittää esimerkiksi tuntikausien lentomatkustamiseen ilman minkäänlaista tunteenpurkausta tai turhautumista? Huonon käytöksen ja lapselle ikätasoisen, normaalin kiukuttelun välillä on iso ero. Uskon vilpittömästi, että suurin osa vanhemmista pyrkii kasvattamaan lapsistaan yhteiskuntakelpoisia ja perus käytöstavat omaavia kansalaisia, ja he varmasti tekevät osaltaan kaikkensa tämän tavoitteen toteutumiseksi. Jos lapsi sitten ilmaisee väsymystään turhautumalla (tai joskus ainoalla kommunikointivälineellään eli itkulla), ei se ole merkki epäonnistuneesta kasvatuksesta. Kyllä näissä tilanteissa herää luontainen sympatia kaikkensa yrittäviä vanhempia ja väsynyttä lasta kohtaan - paljon enemmän ärsyttää se, jos lapsi rundaa ympyrää tai häiriköi silkkaa ilkeyttään, eivätkä vanhemmat puutu siihen mitenkään. Vahinko vain, että monen asenne nykyään tuntuu olevan, että kaikki lapset ovat pilalle hemmoteltuja nikopettereitä, joiden vanhemmat tahallaan haluavat sabotoida muiden ihmisten matkustus- tai ravintolaelämyksen. 

Sietämättömät riiviöt koettelivat kanssamatkustajien hermoja lentokentällä. Or not. 

 

Miksi sitten itse otan lapsen mukaan lentokoneeseen, ravintolaan tai ruokakauppaan (näin nyt muutamia mainitakseni)? 

Kahdesta syystä. 

1. Joskus ei vain ole muuta vaihtoehtoa. Jos puolet perheestä ja ystävistä asuu toisella puolella maapalloa, toistaiseksi ainoa järkevä matkustuskeino on lentokone. En aio odottaa viittätoista vuotta, jotta lapseni ovat maagisen täysi-iän saavuttaneita ja sitä kautta joidenkin mielestä hyväksyttävän statuksen omaavia matkustaakseen toiseen kotimaahansa. Valitettavasti en omista yksityiskonetta enkä ajatellut meloakaan Atlantin yli, joten aion jatkossakin matkustaa koko perheen kanssa lentokoneella. Ruokakaupassakin käyn lähtökohtaisesti paljon mieluummin yksin, mutta aina se ei ole onnistunut mieheni epäinhimillisistä aikatauluista johtuen. Jos siis haluan saada pesueelleni muutakin syötävää kuin peukalonkynnet, kaupassa on pakko käydä porukalla.

2. Siinäpähän oppivat. Kysynpähän vaan, jos telkeän lapseni neljän seinän sisälle, miten ihmeessä heidän tulisikaan osata käyttäytyä ihmisten ilmoilla? Tietyt sosiaaliset toimintamallit voi oppia vaan tiettyihin tilanteisiin aktiivisesti osallistumalla. Lapset ovat mallioppimisen mestareita, ja säännöllisellä harjoittelulla heistäkin voi koulia ihan mukiinmeneviä ravintola-asiakkaita tai matkustajia. 

Kaksi lasta terrorisoivat ruotsalaisravintolaa - asiakkaat raivostuivat ja äänestivät jaloillaan.

 

Mielestäni aletaan mennä todella pahasti pieleen, jos koetaan oikeaksi sulkea tietyt palvelut yhdeltä ihmisryhmältä kokonaan. (En nyt tarkoita yksittäisiä lapsivapaita hotelleja tms., vaan tiettyjä palveluita ja julkisia tiloja laajemmalla skaalalla.) Niin kauan kuin lasten mukaan ottamisesta tehdään hirveä peikko, aika suuri potentiaalinen asiakaskunta jää kotiin möllöttämään. 

Omasta kokemuksesta arvostan ihan älyttömästi sitä, että Jenkeissä lapset huomioidaan todella ihanasti julkisilla paikoilla asioidessa. Ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun olen tuskaillut kaupan kassalla väsymystään kiukuttelevan tai muuten vaan ylivilkkaan parivaljakon kanssa, kun paikalle on osunut järjettömän hyvän pelisilmän omaava asiakaspalvelija. Tuhahtelun ja silmienpyörittelyn sijaan lapsille onkin tarjottu tiskin alta tarrat tai ilmapallot, ja kaikille jää tilanteesta hyvä mieli. Ravintolassa moni tarjoilija jaksaa nähdä vaivaa tuodakseen lapsille jotain pikkutekemistä, ja joskus tarjoilija on saattanut jäädä ihastelemaan lapsen piirustusta tai juttelemaan muuten vaan. Kun lapsi huomioidaan ja hyväksytään seurueen täysivaltaisena osana, hänkin varmasti kokee olonsa turvallisemmaksi ja mukavammaksi, eikä ehkä koe tarvetta huomionhakuiselle käytökselle.

Fiksu vanhempi osaa kyllä lukea tilanteita ja niitä kuuluisia neuvolassa mainostettuja kehitysvaiheita, ja poistuu sietämättömäksi yltyneestä tilanteesta lapsosensa kanssa, jos siihen vain on tilaisuus - tai jättää pahimpien uhmakausien aikaan ravintolat suosiolla välistä.

Niille kaikkein herkkähipiäisimmille lapsivihaajille sanoisin, että opettele sietämään ihmisiä ympärilläsi, tai muuta erakoksi autiomaahan. Lapsia onneksi voi usein vielä kasvattaa, mutta valitettavasti joidenkin öykkäriaikuisten kohdalla peli on jo menetetty...

Share
Ladataan...

Pages