Ladataan...

Kuten paatuneimmatkin puusilmät ovat huomanneet, tässä blogissa ei ole pariin kuukauteen paljoa tapahtunut. Ehkä siksi, kun elämässä sitäkin enemmän. Pari ulkomaanmatkaa, muutama sairasteluputki, urauutisia, mitä näitä nyt on. Elämä vie eteenpäin kuten elämän toki kuuluukin, mutta tällä hetkellä se tuntuu tapahtuvan niin rytinällä, että blogille ei yksinkertaisesti tunnu jäävän mielekästä sijaa elämässäni.

Toinen syy hiljaiseloon on se, että poikani lähestyessä kolmea ikävuotta, tämä alkaa olla jo ihan oikea oma persoonansa omine ajatuksineen ja juttuineen. Tuntuu jotenkin väärältä jakaa niitä enää siinä laajuudessa koko maailmalle, mitä olen jakanut vielä silloin, kun jutut olivat paljon yksinkertaisempia. Ehkä se on halua suojella tai itsekkyyttä, että haluan pitää jutut perheen sisällä. Joka tapauksessa blogin kirjoittaminen ei tunnu enää luontevalta.

Joten kiitos kaikille teille myötäelämisestä ja tästä huikeasta blogimatkasta. En olisi koskaan uskonut omia sanojani mukaillen kotiäidin aivopierun pullistuvan tähän laajuuteen, ja vaikka bloggaaminen tuntui itselleni hieman vieraalta koko sen elinkaaren ajan, oli kirjoittaminen todella mielenkiintoista ja silmiä avaavaa. Ja teiltä lukijoilta saatu palaute ja yllättävät lukijakohtaamiset (verotarkastajille terveisiä!) lämmittivät aina mieltä. Kiitos siis näistä ajoista, täällä päässä on aika keskittyä perheeseen ja uraan nyt sata lasissa.

Poikani uhmapuheita lainaten: "Äiti voisitko olla hiljaa? Älä sano yhtään mitään."

Ja äitihän tottelee.

Share

Ladataan...

Joka tuutista pauhataan sitä, kuinka naisella on oikeus imettää julkisesti tai kuinka vauvalle äidinmaito on parasta ravintoa. Kiistattomia väitteitä molemmat. Mutta mitä tehdä silloin, kun kroppa ei suostu yhteistyöhön imettämisen suhteen, ei sitten millään?

Pienenä puoliperfektionistina olen taistellut imettämisen kanssa molempien lasten vauva-aikana. En ole koskaan kokenut sitä ihanaksi, muutamina hetkinä kyllä ihan mukavaksi, suurelta osin neutraaliksi ja välillä aivan kammottavaksi. Maailman luonnollisin asia on saanut luonnottomat mittasuhteet, kun sitä on joutunut tekemään hampaita kiristellen ja itku ajoittain silmissä kirvellen.

Ymmärrän imetyksen puolestapuhumisen tarpeen, valistaminen on aina paikallaan, mutta uskallan teriniittimäisen lynkkauksenkin uhalla kuitenkin vähän kyseenalaistaa imetyspauhausta. Esimerkiksi en voi käsittää, miksi neuvolakorttiin kirjoitettiin molempien lasten kohdalla joka käynnillä myös imetystilanne (täysin rintamaidolla / osittain rintamaidolla / lisämaito iltaisin jne.). Onko tällä tiedolla aidosti jotain merkitystä lapseni kehityksen tai terveyden kannalta? Esikoisen kohdalla se lisäsi paineita imetyksen onnistumisesta ja kuopuksen kohdalla kirjoitukset puolestaan vain ärsyttivät.

Molempia lapsia olen oman subjektiivisen mittapuuni mukaan imettänyt ihan tarpeeksi kauan. Kouluarvosanana ehkä kasiplus. Mutta en ole ihan vakuuttunut, onko se oikeasti ollut kaiken sen arvoista? Alun imetyskivut, rintaraivarit ja maidon riittävyyshuolet vielä menettelivät - vaikka rehellisyyden nimissä en ole tuntenut itseäni ihmisenä varmaan koskaan yhtä epäonnistuneeksi kuin näin hetkinä - mutta kun kroppakin taistelee imetystä vastaan toistuvilla rintatulehduksilla, alan jälkiviisaana jo hieman miettimään, onkohan tämä tarjoamani antibioottimaito kuitenkaan parempi vaihtoehto kuin rehellinen korvike? Toki tällä tavalla saan kiillotettua marttyyriäidin kruunuani, meriitti äitiydessä kai sekin.

Tässä kirjoittelen tätäkin tekstiä rintatulehduksesta kärvistellen, koska kroppani on päättänyt noudattaa yleisiä imetyssuosituksia ja estää minua lopettamasta imetystä. Heti, kun yritin vähentää, paukkasi päälle todella kivulias ja kuumeinen tulehdus. Ja rintatulehduksen yksi hoitokeinohan antibioottien ohella on rinnan tehokas tyhjennys, eli siis toiselta nimeltään tämä toimenpide kulkee myös nimellä maidon tilaaminen. Tyttö on tyytyväinen pullomaidosta, äitikin on vihdoin tyytyväinen pullomaidon antamisesta, mutta kroppa hangoittelee vastaan. Taas.

Joten tämä on julkinen armahduspyyntö kropalleni: ole kiltti äläkä pakota minua enää imettämään. Pää sentään on antanut jo periksi.

Share

Ladataan...

"Äiti kato mä puhallan ilokaasua!"

Riemuitsi poikani puhaltaessaan pillin läpi ilmaa.

Voi apua. Joko se seuraa uutisia jo hyvinkin antaumuksellisesti tai sitten olemme siirtyneet vaiheeseen, jossa pienet korvat kuulevat aivan liikaa ympäristön puheita ja ne tarttuvat heti.

Pitääkin alkaa valitsemaan aamun radio-ohjelmat ja muut elämän realiteeteille liian aikaisin altistavat mediat tarkemmin. Ihan vielä en ole valmis siihen, että takapenkiltä kysellään, äiti mitä tarkottaa krapula?

Ilo(kaasu)ista viikonloppua kaikille!

Share

Pages