Kuten paatuneimmatkin puusilmät ovat huomanneet, tässä blogissa ei ole pariin kuukauteen paljoa tapahtunut. Ehkä siksi, kun elämässä sitäkin enemmän. Pari ulkomaanmatkaa, muutama sairasteluputki, urauutisia, mitä näitä nyt on. Elämä vie eteenpäin kuten elämän toki kuuluukin, mutta tällä hetkellä se tuntuu tapahtuvan niin rytinällä, että blogille ei yksinkertaisesti tunnu jäävän mielekästä sijaa elämässäni.

Toinen syy hiljaiseloon on se, että poikani lähestyessä kolmea ikävuotta, tämä alkaa olla jo ihan oikea oma persoonansa omine ajatuksineen ja juttuineen. Tuntuu jotenkin väärältä jakaa niitä enää siinä laajuudessa koko maailmalle, mitä olen jakanut vielä silloin, kun jutut olivat paljon yksinkertaisempia. Ehkä se on halua suojella tai itsekkyyttä, että haluan pitää jutut perheen sisällä. Joka tapauksessa blogin kirjoittaminen ei tunnu enää luontevalta.

Joten kiitos kaikille teille myötäelämisestä ja tästä huikeasta blogimatkasta. En olisi koskaan uskonut omia sanojani mukaillen kotiäidin aivopierun pullistuvan tähän laajuuteen, ja vaikka bloggaaminen tuntui itselleni hieman vieraalta koko sen elinkaaren ajan, oli kirjoittaminen todella mielenkiintoista ja silmiä avaavaa. Ja teiltä lukijoilta saatu palaute ja yllättävät lukijakohtaamiset (verotarkastajille terveisiä!) lämmittivät aina mieltä. Kiitos siis näistä ajoista, täällä päässä on aika keskittyä perheeseen ja uraan nyt sata lasissa.

Poikani uhmapuheita lainaten: ”Äiti voisitko olla hiljaa? Älä sano yhtään mitään.”

Ja äitihän tottelee.