Ladataan...
Terkkuja Berliinistä

 

Kuinka kesä aina vilahtaa niin nopeasti ohi. Kesä- ja heinäkuu hurahtavat töissä aina melkein huomaamatta. Kesälomathan pidetään täällä aika myöhään, koska heinä-elokuussa ilmat ovat parhaimmillaan ja koululaisten lomatkin alkoivat vasta viimeviikolla. Vielä siis ei ole liian myöhäistä, kesäloman alkuunkin on vielä noin kolme viikkoa aikaa. Ajattelin, että sitä kesälomatunnetta voisi pidentää aika yksinkertaisella konstilla. Jättämällä kaupungin pölyt taakse ja lähtemällä paikkaan, jossa pääsee helposti lomatunnelmaan. Luottoreseptinä siihen: luonto, järvi ja jätskiä (tällä kertaa valitettavasti myös uskomattoman sinnikkäitä itikoita). Berliinissä ja sen ympärillä on yllättävän paljon luontoa ja sinne pääsee melko hyvin myös ilman autoa. Tällä kertaa meillä oli kylläkin auto, mikä pelasti, kun ukkonen ja kaatosade iskivät lopuksi täysin voimin. 

 

 

Kiersimme Schermützelseen (7,5km) ja sitä ympäröivää luonnonpuistoa. Matkaa sinne on noin 50 km kaupungista itään ja se kestää reilun tunnin. Järven rannalla on Bertolt Brechtin ja Helene Weigelin kaunis entinen kesähuvila, mikä toimii nykyään museona taiteilijaparin muistolle. Itikat pitivät hyvin liikkeellä ja kierroksesta tuli niiden avulla huomattavasti urheilullisempi, kuin alkujaan oli tarkoitus. Jokaisesta tauosta rankaistiin kutittavalla pistoksella. Taustalla alkava ukkosen jyrinä antoi vielä hyvin lisää vauhtia viimeisille metreille. Mutta ei niin kiire kuitenkaan, ettei yhtä pehmistä olisi vielä lopuksi ehtinyt. En muista milloin olisin viimeksi syönyt pehmistä, mutta lapsena suklaapehmis oli ehkä parasta, mitä osasin kuvitella. Ajaessa takaisin kaupunkiin oli kuin oltaisiin oltu jo kauemmin poissa.

Ensi viikonlopuksi voisi keksiä taas jotain muuta kesäistä... Löytyisikö muita ideoita helppoon lomatunnelmaan?

 

 

Share

Ladataan...
Terkkuja Berliinistä

 

 

Joskus tapahtuu hauskoja sattumia. Vähän aikaa sitten kysyin siskolta, olisiko hänellä jotain kivaa lukemista kesälle. Oli pari ideaa, mutta sitten hän löysi sattumalta kadunvarresta, läheltä Boxhagener Platzia, pinon suomalaisia kirjoja. Täällähän on tapana laittaa lahjoitettavia tavaroita suoraan kadun varteen. Niitä voi sitten ottaa mukaansa, jos huvittaa. Systeemissä on tietysti niin hyvät kuin huonot puolensakin. Olen jo usein löytänyt kaikenlaista, juuri kirjoja tai vanhoja »Vogue«-lehtiä 90-luvulta, astioita, ruukkuja, kehyksiä ja muuta pientä. Viime muutossa laitoimme itse suuret määrät tavaraa lahjoituskoriin, koska pieniä tavaroita on vain todella aikaavievää myydä. Valitettavasti kadun varteen kertyy usein myös tavaraa, joiden ainut oikea paikka olisi ollut kaatopaikka. Joskus siinä kestää viikkoja, ennenkuin kaupunki kerkeää siivota vanhat patjat ja muut ihanat pois. Tämä systeemi siis synnyttää myöskin sen ikimuistoisen aidon »Berliini-lookin« :D.

Siis sattuma valitsi tämän kesän kirjat. Kiitos lahjoittajalle, kuka oletkaan ja jätit pinon suomalaisia kirjoja Berliiniin... Ajattelin kokeilla kaikkia. Juha Itkonen on ollut jo kauan lukulistalla, koska kuuntelen jo ikuisuuksia keskiviikkoisin pyöreää pöytää. Se kuuluu ehdottomasti suomalaisiin lempi radio-ohjelmiini ja Juha Itkonenhan on siis usein yksi vieraista.

Ja Virpi Hämeen-Anttilan »Kolmastoista lapsi« alkaa näin: »Hänen oma myrskynsä oli aina kauhein, mutta niinhän oli aina ollut. Syvällä sisimmässään Vilijonkka oli hiukan ylpeä onnettomuksistaan jotka olivat yksinomaan hänen.« Tove Jansson

En tiedä voiko mikään kirja olla huono, joka alkaa Vilijonkalla :D.

 

Teillä on varmasti kokemuksia näistä kirjoista, nehän ovat jo vanhempia. Mitkä kannattaa? Millä aloittaa?

 

 

Lukiessa tulee aina mieli pullaa ja kahvia... Onneksi niitä saa läheltä ystävällisestä uudesta »Okay Cafe« kahvilasta. Siellä on tarjolla joka päivä eri makuisia pullia ja mitä parasta myös pieniä lettuja.

 

Okei!

Share

Ladataan...
Terkkuja Berliinistä

 

Tällä viikolla satuin käymään vanhoilla kotikulmilla Hampurissa. Tiesin, että G20, maailman rikkaimpien maiden johtajien kokous oli tulossa. Siitähän oli jo puhuttu kauan ja monet ihmettelivät, että menisin näinä päivinä sinne, koska monet hampurilaiset olivat lähteneet kaupungista vapaaehtoisesti, odotettavien levottomuuksien takia. 

 

»Hampurin G20-kokouksessa Hampurin kaupunki ja koko Saksa halusi lähes hampaat irvessä, mutta silti ilmeisen vilpittömästi, tarjota kaikille mahdollisille tahoille ja kaikkea mahdollista vastustaville mahdollisuuden osoittaa mieltään. Ja vielä Hampurissa, missä tunnetusti on Saksan ja ehkä koko Euroopan suurin ja myös vaarallisin radikaalien vasemmistoaktivistien keskittymä. Se majailee kivenheiton päässä messukeskuksesta, missä G20-johtajat pitivät kokoustaan. Vilpitön yritys viedä läpi 20 maan huippukokous ja sarja huippukokousta vastustavia massamielenosoituksia keskellä radikaaleista aineksista tunnettua miljoonakaupunkia epäonnistui.« Janne Torikka, mtv 

 

Surullista kaiken muun rinnalla oli, että mellakat veivät kaiken huomion, kun suuri osa mediasta keskittyi vain niihin ja järjettömiin hulikaaneihin, vailla sanomaa. Lehtien tämänpäiväiset etusivut näyttivät kaikki samalta: tuhoa, palavia autoja, kamppailevaa poliisia, kivenheittäjiä. Keskusteltiin siitä, kuka on syynä kaikkeen, ketä aloitti ja kuka oli pahin. Poliittisesti tärkeille aiheille ja rauhallisille mielenosoituksille (esimerkiksi tänään osallistujia 50.000) jäi näkymätön sivuosa tapahtumasta. Systeemi ei tietenkään ole uusi ja se toistuu jatkuvasti, koska se toimii liian helposti. Aiheille, jotka eivät saa ihmisiä kiehumaan ensimmäisellä lauseella, on vaikeaa saada kuuluvuutta. Sääli, sillä tapahtuma olisi ollut loistava mahdollisuus kertoa ihmisille esimerkiksi ilmastonsuojelun tärkeydestä, joka tulee olemaan iso ongelma senkin jälkeen, kun kadut on siivottu ja liikkeiden ikkunat vaihdettu uusiin. Olisi ollut kiinnostavaa kuulla tässä yhteydessä myös suunnitelmia ja ideoita siitä, miten liikkua kohti parempaa tulevaisuutta. Jäi tyhjä olo. Näin meni siis tällä kertaa ja luulen, että tätä ei tulla toistamaan.

 

 

Share

Ladataan...
Terkkuja Berliinistä

 

»Mitään suviyötä pohjolassa tuskin onkaan; on vain viipyvä, viipyessään hiukan himmenevä ehtoo, mutta siinä himmeydessäänkin on tuo sanalla sanomaton kirkastuksensa.» 

Ihmiset suviyössä, F.E. Sillanpää

 

On joitakin tiettyjä asioita, joista tulee aina nostalginen olo Suomea ajatellessa. Yksi niistä on varmasti Juhannus. Berliinissä on kyllä mahdollisuuksia viettää Juhannusta, koska ihmisiä pohjoisesta riittää ja kiinnostuneita kyllä löytyy. Mietin silti eilen »Midsommer«-festareilla, miksi se ei ole sama juttu. Kysymys ei ole niinkään tekemisestä, vaan tunnelmasta. Jotain tärkeää tuntuu puuttuvan.

Yötön yö ei ole täällä yötön. Päivä on kylläkin vuoden pisin, mutta yö tulee ja pimeys. Yön valoisuudessa on ihan omat värinsä ja se tuntuu pistävän pään vähän sekaisin. Tärkeää on myöskin rentous. Kun melkein kaikki juhlivat samaa, samaan aikaan, kaikki muu hiljenee ja keskittyy yhteen asiaan. Se ja luonnossa hengailu ilman tarkkoja suunnitelmia auttavat rentoutumaan.

 

 

Tiedän tietysti, että nostalgiset ajatukset ovat unelmointia menneisyydestä, mutta jos voisin vapaasti keksiä Juhannuksen, niin se voisi olla tälläinen: istuisin mökin terassilla koko yön katsellen järvelle ja jutellen, olisi lämmin, ei yhtään hyttystä, jutut hauskoja tai kiinnostavia. Välillä voisin käydy uimassa ja saunassa. Sauna ja järvenvesi eivät myöskään aiheuttausi tällä kertaa minkäänlaista ihottumaa. En ehkä sittenkään istuisi terassilla koko yötä, vaan ajelisin veneellä ristin rastin. Nyt sittenkin mielummin meren äärellä, koska saaristo kuuluu kesään. Jossain välissä olisin varmastikin ehtinyt kerätä kukkia niityltä ja katsonut youtube videon, miten niistä saa sidottua seppeleen. Ehkä yrittäisin saada aikaan jonkinlaisen juhannustaian, vaikkakin melkein kaikki taiat näyttävät johtavan vain sulhasen näkemiseen unessa. Ehkä keksisin jonkun uuden, missä on vähän enemmän »taikaa«. Aamulla olo olisi virkeä valvotun yön jälkeen. Juodessani aamukahvia terassilla, miettisin lämpimässä kesäilmassa, että aioin tehdä tänään vain mitä huvittaa.

Tietystihän voisin yrittää tehdä tuon kaiken, mutta joskus unelmointi tuntuu helpoimmalta ja varmimmalta vaihtoehdolta.

 

Share

Ladataan...
Terkkuja Berliinistä

 

 

 

Tällä kertaa en olekaan Berliinissä, vaan istuskelen Alppien äärellä parvekkeella kirjoittamassa. Monen helteisen päivän jälkeen tuli kunnon ukkonen ja raikasti ilman, nyt on lämmintä ja tuoksuu sateelta. Sateenjälkeinen metsä on yksi lempituoksuistani ikinä. Täällä aurinkoa odotellessa käsiini sattui vanha Trendi-lehti 5/2016 ja siinä oleva Saara Turusen artikkeli »Kädestä pitäen«, missä mietittiin kosketuksen tärkeyttä ja siihen liittyviä kulttuurillisia eroja. »Hyväksymme, etteivät vauvat pysy hengissä, jos niitä ei pidetä sylissä – miksi siis kuvittelemme, etteivät aikuiset tarvitsisi kosketusta?« Tämä lause jutussa jäi mietittyttämään, niinkuin siitä syntynyt ajatus, kuinka tärkeä on kosketuksen tavoin myös katse, toista ihmistä silmiin katsominen, näkeminen. 

Lapsiin liittyen luin tämän kiinnostavan artikkelin kahden amerikkalaisen, Robert ja Sarah LeVinen kirjasta: »Do parents matter?«, jossa käsitellään kulttuurillisia eroja lasten kasvatuksessa. Yksi esimerkki kertoo eräiden afrikkalaisten etnisten ryhmien välttävän suoraa katsekontaktia äidin ja lapsen välillä. Suhde omiin vanhempiin syntyy siis täysin kosketuksen välityksellä, muiden yhteisön jäsenien välillä lisäksi katseenkin kautta.

 

Olin sunnuntaina seminaarissa, jossa yksi tehtävistä sisälsi hetken, jossa katsottiin itselleen täysin vieraita ihmisiä silmiin. Huomasin, kuinka vaikea on pitää katse keskittyneenä, kääntämättä pois hetkeksikään. Se onnistui vain, jos pystyin olemaan hetkessä läsnä. Yllättävää oli, miten yhteyden sai täysin vieraisiin ihmisiin, vain katsomalla heitä silmiin. Sen jälkeen oli rauhallinen olo, vaikkakin koko harjoitus pakotti tiettävästi oman mukavuusalueen ulkopuolelle.

Harjoitus muistutti tunteesta, joka tulee joskus työskennellessä. Kuvittaessani kasvokuvia katson vieraita kasvoja pitkän aikaan, usein henkilöitä, joita en ole ikinä oikesti tavannut. Yrittäen löytää kasvoista piirteitä, jotka ovat tärkeitä juuri sen henkilön kasvoissa. Vaikka toinen osapuoli onkin vain kuva, olen huomannut, että kauemmin katsoessa kaikki kasvot tuntuvat »kauniilta«. Tarkemmin ajatellessa kysymyksessä ei ole silloin vain klassinen kauneus, vaan enemmänkin yhteys siihen henkilöön, mikä syntyy jo pelkän kuvan tarkkailemisen kautta.

Kokemus toi mieleen vuosien takaisen ja vieläkin liikuttavan Marina Abramovicin performanssin »Artist is present« (MoMa 2010), joka perustui siihen, että taiteilija kohtasi vierailijoita kolmen kuukauden ajan näyttelyssä, katsoen heitä silmiin. Projektin suosio yllätti suuresti ja sisältää ajatuksen, että katse toiseen on ehkä myös aina samalla katse itseensä.

 

 

Mietin kuinka paljon ihmisiä kohtaan joka päivä, tai siis en oikeastaan kohtaa, satun olemaan samassa tilassa heidän kanssa. Klassinen tilanne on täydessä metrossa, matkalla töihin. Vuosien aikana oppii kannattavan tavan, miten käyttäytyä näissä tilanteissa, miten selvitä helpoimmalla. Ainakin luulisin niin. Parhaiten kuulokkeet korvissa, olemalla mahdollisimman näkymätön. Se ei tarkoita sitä, etten näkisi mitä ympärillä tapahtuu. Olen kokenut paljon kivoja hetkiä, lyhyitä juttutuokiota vieraitten kanssa, yhdessä naurua ja kuinka ihmiset auttavat toisiaan. Luulen, että käyttäytymisellä on tarkoitus rauhoittaa tilannetta, vetäytymällä antaa tilaa toisille. Ja jotkut tarvitsevat aina enemmän tilaa kuin toiset, sen tuntee varmasti jokainen, joka on ollut samassa tilanteessa. Toista pitkään katsominen, »tuijottaminen«, olisi epäkohteliasta ja ennemminkin merkki epäsuvaitsevaisuudesta.

Muistan hauskan tilanteen kerran tehdessämme kuvauksia teatterille täydessä metrossa, astronauttipuvut päällä. Muut matkustajat käyttäytyivät, kuin siinä ei olisi mitään erikoista, ei aihetta kohottaa katsetta. Puku oli jo kooltaan niin järisyttävän iso, että oli selvää, että ihmiset eivät oikeasti voineet olla huomaamatta. Selviytymiskeino, joka toimii ehkä tilanteessa, jossa ihmiset ovat ahtaalla, koska se pitää stressaavan tungoksen aisoissa. 

 

 

Mahdollisuus tilanteiden luomiseen, missä kohdataan oikeasti on itsellä ja auttaa, kun anonyymisyys tuntuu usein vähentävän empatiaa, toisten huomioonottamista ja ymmärtämistä. Mitä olisikaan kaikki ilman katsetta ja kosketusta.

 

Aurinkoista sunnuntaita!

P.S. Eikö sunnuntai-iltaan sopisi ihanasti vanha klassikko?

 

Share

Pages