Vaununtyöntäjä

Mieheni on toissä aamu 8:sta ilta 7-8:n. En tunne olevani lasten kanssa yksin, kun Amerikassa ulos mennessä ihmiset ottavat niin paljon kontaktia. Muuttaessamme tähän asuntoon naapurit tulivat ensimmäisten päivien aikana esittäytymään. Kadulla kulkiessamme suurin osa vastaantulijoista vähintäänkin moikkaa, myos ohimenevät jalankulkijat ja lenkkeilijät moikkaavat tavallisesti ohimennessään, joskus sanovat "kauniita lapsia" tai muuta positiivista amerikkalaiseen sokeriseen tyyliin. 

Olimme lasten kanssa kaupassa (Trader joe's) ja Sophie sai uhmakohtauksen. Kaupan tyontekijä tuli paikalle keksipaketin kanssa, josta hän kaatoi Sophielle kupillisen keksejä. Sillä saatiin tytto vähäksi aikaa hiljaiseksi, kun toisessa hyllyvälissä alkoi taas uusi kohtaus. Toinen henkilokuntaan kuuluva nainen tuli paikalle leppyyttelemään Sophieta ja antoi tälle tikkarin. Kassalla lapsille jaetaan aina tarroja ja itsellä on aikaa huolehtia lapsista samalla, kun pakkaaja laittaa ostokset kasseihin. Kaupasta lähtiessä mietin, että täällä ei todellakaan koskaan ole yksin lasten kanssa, vaan lähes aina joku tulee paikalle auttamaan kun on tilanne päällä.

Tänään koin sen taas, kun Sophie oli vastarannankiiski eikä suostunut kävelemään. Hän usein jää seisomaan keskelle katua ja kieltäytyy jatkamasta matkaa. Ratkaisen nuo tilanteet aina niin, että lähden kävelemään eteenpäin ja odotan, että Sophie lähtee perään. Tänään kävi kuitenkin niin että eräs nainen näki tämän ja hermostui. Hän soitti samantien poliisille heitteillejätostä. Hän oli todella tuohtunut, että olin jatkanut matkaa vaikka lapsi oli jäänyt tielle seisomaan. Hänen mielestään olin saattanut lapseni hengenvaaraan, sillä hän olisi voinut juosta autotielle. Kiitin naista, kun oli huolehtinut lapsestani. En usko hetkeäkään, että Sophie juoksisi autotielle. Toisaalta jos minulta tai joltain muulta pettäisi harkintakyky tai jopa mielenterveys ja lapsi joutuisi vaaraan, niin on hyvä, että on ihmisiä, joilla on herkkä kynnys kääntyä viranomaisten puoleen. Pari kadunväliä kerettiin sitten kulkea, kun Sophie jäi taas seisoskelemaan. Vanhalla tyylillä jatkettiin ripityksestä huolimatta. Joskus kannan Sophieta toisella kädellä ja tyonnan vauvaa toisella, mutta en todellakaan näillä helteillä. Jotkut ohikulkijat siitäkin ovat sanoneet, että ei saisi tuollein yhdellä kädellä kainalossa kantaa huutavaa lasta. Nämä tyypit ovat todella kaukana todellisuudesta ainakin omasta mielestäni. Ihmisillä on niin paljon mielipiteitä lastenkasvatuksesta, että ihan kaikki mitä tekee on kuitenkin jonkun mielestä väärin.

Olen täällä erityisen varovainen mitä muiden lapsiin tulee. Amerikassa on niin helppo kynnys joutua syytetyksi ihan oikeuteen jostain mitättomästä, etenkin lasten kanssa, että tiettyä varovaisuutta pidän. En koskaan esim. tartu ja vedä Sophieta kädestä julkisella paikalla, vaikka Jyväskylässä saatoin usein niin tehdä. Children Museumin isossa lasten sisäleikkipaikassa eräs tyontekijä kertoi, että he eivät saa koskea lapsia muuta kuin aivan äärimmäisissä tapauksissa. Tämä on niin tarkkaa, että Museumin henkilokunnalla ei ole oikeutta edes koskea asiakkaiden lasten kenkiä niin, että sitoisivat näiden kengännauhat. 

Kynnys lähettää Sophie tarhaan on madaltunut huomattavasti. Tämän ymmärtää melkein jokainen uhmaikäisen kotiäiti. Ensin ajattelin, että 160-200 dollaria per päivä maksava tarha olisi huono sijoituskohde rahalle. Mitä enemmän Sophie on uhmannut täällä, sitä pienemmältä tuo summa rahaa tuntuu. Tällä hetkellä on sellainen olo että 3000 dollaria tarhasta per kuukausi on ihan hyvä kauppa. Halvemmalla pääsisi, jos ottaisi lastenvahdin. Olen kuitenkin nähnyt niin löyhää työmoraalia tuolla leikkipuistoissa, tyyliin hoitaja surffaa kännykällä lapsen istuessa tylsistyneenä hiekkalaatikolla, että siitä usein ajattelen sen olevan huono sijoitus 17dollaria tunnilta. Toinen ovat nuo lastenhoitajat, jotka muiden lastenhoitajakavereiden kanssa tulevat hengaamaan puistoon ja aina vartin välein katsotaan, että missäs ne lapset on.

Kävimme mieheni kanssa tutustumassa lähellä sijaitsevaan matemaattiseen päivähoitoon. Täällä tarhoja kutsutaan kouluiksi, sillä niihin kuuluu lähes aina opetusta. Sophie viihtyi sen puolipäivää siellä tarhassa tutustumassa. Päivittäiseen ohjelmaan hänen ryhmässään kuuluu matematiikkaa, jalkapalloa, musiikkitunti, espanjantunti, aakkosten opettelua, ruokailu (missä opetetaan pyotätapoja), ulkoilua... Ihan hyodyllistä ohjelmaa siis. Tarhassa ollaan aamusta klo 7 iltaan klo 18. Erikseen on kuuden kuukauden välein suoritettavat "uudelleenrekisteroimismaksut" 150 dollaria, mikä haiskahtaa torkeältä rahastukselta. Sääntoihin kuuluu myos, että jos lasta tullaan hakemaan myohässä, laskutetaan jokaisesta ylimenevästä minuutista 30 dollaria. Dollari on 1.1 euroa tällä hetkellä. Jos tarha on päättynyt tunti sitten, eikä lasta olla haettu, annetaan lapsi viranomaisille ja sen voi sitten hakea huostasta. Tämä siis luki tuossa tarhasta saamastamme sopimuksesta. Useimmissa tarhoissa ateria pitää itse pakata kotoa eväsrasiassa mukaan lapselle, eli päivän aikana ei syödä ollenkaan lämmintä lounasta. Minua jännittää pakata eväsrasioita, kun Sophie on niin kranttu ruoan suhteen. Lisäksi on sitten erilainen lista tarvikkeista, joita lapselle pitää ostaa tarhaa varten. Sophien tarhassa esim. tietynkokoiset pienet lakanat pitää ostaa sinne. 

Useimmissa tarhoissa on valvontakamerat, joiden lähettämää kuvaa vanhemmat voivat katsoa netistä äänien kera lasten ollessa hoidossa. Olisi siis mahdollista kokoajan netissä katsoa, mitä Sophie tarhassa tekee.

Täällä kulttuuriin kuuluu lasten lähettäminen kesäleireille. Ihan 2.5-vuotiaista eteenpäin. Olen miettinyt myos Sophien leirille lähettämistä. Tarjolla on ihan hirveä määrä erilaisia leirejä, olen miettinyt jalkapalloleiria, telinevoimisteluleiriä ja musiikkileiriä. Meillä olisi sitten vauvan kanssa enemmän laatuaikaa, voisin laittaa vauvan rattaisiin ja lähteä kaupungille porräämään ja elämään elämääni. Nykyään tuntuu, että uhmaan menee niin paljon aikaa päivittäin, että tarha on hyvä itsenäistymisen puolesta. Täällä on onneksi mahdollisuus laittaa lapsi kokopäivähoitoon, Jyväskylässähän meillä ei ollut minkäänlaista oikeutta tarhaan, kun olen kokopäiväisesti kotona.Ainakin meidän perheelle Amerikan malli sopii tässä asiassa paremmin, onneksi ollaan nyt täällä ja lapsi pääsee hoitoon.

Olemme muuttaneet takaisin Amerikkaan. Ensin olimme vähän aikaa New Yorkissa ja sitten tulimme tänne Bostoniin. Onneksi olimme New Yorkissa vähemmän aikaa mitä suunnittelimme, sillä sen kiireisessä ympäristossä miehestäni tulee äksy. Aamuisin kun seitsemän aikoihin lähdemme siellä lasten kanssa liikenteeseen, niin tuntuu että siinä vähän jää toihin kiiruhtavien ihmisten jalkoihin, varsinkin julkisissa kulkuvälineissä. Jos ei kokoajan ole liikkeessä, niin tukkii helposti kulkuväylän kadulla, varsinkin lasten kanssa. Amerikkalaisilla on sanonta, 'Muuta elämäsi aikana kerran New Yorkiin, mutta muuta sieltä pois ennen kuin muutut äreäksi.'  Totta on, että New Yorkissa joutuu aina silloin tälloin tylytetyksi, saa ihan kaameaa asiakaspalvelua, ihmiset hyppii jonoissa etuilemaan tai leipomossa aamiaisleivonnaista vitriinistä etsiessä on vain kaikkien kiireisten tiellä, niin kuin mieheni mielestä minä liian hidas valitsemaan olin. Varsinkin lasten kanssa on helpompaa olla täälla rauhallisemmassa Bostonissa.

Olen nauttinut takaisin täällä olosta. Vielä nelisen vuotta sitten olisi ollut mahdotonta uskoa että ajattelen nyt näin, mutta Amerikka saattaa hyvinkin olla maailman jopa paras paikka asua ja olla, silloin kun asiat ovat hyvällä mallilla. Rakastan tätä maata, täällä on niin hyvä olla, ja hyvä olla kotiäitinä. Lentokentällä jo oli ihanaa, kun tuntemattomat ihmiset tulivat juttelemaan meidän lapsille ja passintarkastukseen tultaessa virkailija haki meidät jonon ohi tiskilleen, jotta pääsisimme lasten kanssa nopeasti jatkamaan matkaa. 

Olemme nyt aika kaukana siitä alueesta, missä ennen asuimme. Asunto on eteläintialaisen pariskunnan, joka on kesän Intiassa. Ensin kesti totutella näin isoon kämppään muuttamista. Meillä on kolme makuuhuonetta, ihana iso avara keittio, ruokahuone ruoan säilytystä varten missä jääkaappi ja hyllyt, ruokailusali, takallinen olohuone, iso kylpyhuone, kolme vaatekomeroa ja tilava eteinen. Suljin muutaman makuuhuoneen oven, että me ei ikinä käytetä niitä. Asunto oli pintapuolisesti siivottu, ja skandinaavisin standardein aikalailla putsauksen tarpeessa. Ensin se ärsytti, että jääkaapit ja pakkanen, kaikki hyllyt ja komerot, uunit ja lattialistat... Kaikki oli jätetty kohtalaiseen kuntoon, ja vaativat puhdistusta. Siivotessa olen tosin miettinyt, että hullun paljon aikaa me suomalaiset käytämme siivoamiseen, kun tuo intialaisten tekemä pintapuolinen siivous tässä kämpässä on siellä Maduraissa ihan OK, on sitä parempaakin tekemistä kuin hellanjynssäys.

Aluksi lamaannuin ja ajattelin, että ei koko kesänä saada tätä skandinaaviseen kuntoon. Mieheni mielestä kämppä oli OK ja ihmetteli, että mikä valitus taas tästäkin asiasta. Mieheni on siis puoliksi intialainen. Kyllä kai jokainen intialaisten kanssa, tai ihan vaikka vaan jo jossain Egyptissä, on ollut siinä tilanteessa kun lautasta on tarjottu ja siinä edellisen syomää kovettunutta kastiketta reunoilla, vaikka "pesty". Tai tajottu juomaa lasista, joka ei ole ihan se kristallinkirkkain. Tässä asunnossakin kaapissa oli lautaset, lasit ja aterimet kiillottamatta ja joissain oli torkeitä tahroja ja oljyisiä sormenjälkiä. Tyhjensin kaikki kaapit ja laitoin suoraan pesukoneeseen kaiken. Täällä pitää sitten vielä erikseen kiillottaa kaikki ennen kaappiin laittamista, kun paikallinen hanavesi kuivuessaan jättää jälkensä astioihin, ihan niin kuin jossain päin Englantia. Alkulamaannuksesta huolimatta olen nyt melkein kaiken siistinyt täällä, enää vain uuni ja keittion kaapit jäljellä. Olen kaikki intialaiset hienot koriste-esineet laittanut kaappeihin piiloon ja pyyhkinyt polyt päällisistä. Arvostan hyvää käsityotä, mutta vasta minimalistisessa skandinaavisessa sisustuksessa tunnen olevani "kotona". Mitä vähemmän tavaraa esillä, sitä kodikkaampaa. Huonekalut olivat mielestäni myos väärin laitettu, olen niiden paikat nyt uusiksi laittanut niin, että avaraa tilaa on maksimaalinen määrä. Mieheni ei ymmärrä, mutta ehkä se onkin jotain biologista naisen "pesänlaittoa", mitä miehet eivät tee luonnostaan. Toisaalta on ollut ihanaa, kun keittiossä on ollut valmiiksi mittava määrä intialaisia keittiotarvikkeita, ja valmiiksi maustetut kattilat! Laitan usein intialaista ruokaa, niin tämä keittio tarvikkeineen on kyllä ollut ihanaa luksusta. Nyt kun se on lähes kokonaan kiillotettu, niin on aina tosi hyvä olo mennä tuonne keittioon.

Amerikassa lasten leikkipuistot ovat enemmän osa kulttuuria kuin vain paikkoja, joihin mennään aamiaisen ja päiväunien välillä. Täällä ihmisillä on lounasrasiat mukana ja puistoissa saatetaan olla monta tuntia viettämässä aikaa. Ensimmäisenä päivänä kun menimme tuohon lähipuistoon, laskin siellä olevan 25 lasta leikkimässä. Keskipäivää lähestyessä 50:n raja ylittyi, ja lakkasin laskemasta. Viihdyn täällä lasten kanssa pitkiä aikoja puistoissa, kaikissa on erikseen alle 3-vuotiaille suunniteltu ja yli 3-vuotialaille suunniteltu alue, mikä helpottaa vauvan kanssa oloa.

Ensi viikosta lähtien jokaisen korttelin puistossa on joka arkipäivä klo 10 aamulla ohjattu aamujumppa, maanantaina esim. meidän puistossa afrikkalaista tanssia. Tämän jälkeen klo 11-13 tarjoillaan ilmainen lounas kaikille alle 18-vuotiaille lapsille. Tämä uusi käytänto on osa Michelle Obaman lasten liikunta- ja ravintokampanjaa. Obamat ovat nyt viimeisenä hallintovuotenaan muutenkin uskaltaneet tehdä näin sosialistisia muutoksia, esim. joka lauantai puistoihin tulee kirjarekka, josta saa ottaa niin paljon ilmaisia lastenkirjoja mitä kehtaa. Viikonloppuisin lauantaina ja sunnuntaina puistoissa on kortteleiden perheiden yhteiset nyyttärilounaat, ja sinne saa mennä ilmaiseksi syomään ja sinne saa viedä sitten omaa tarjottavaa muille. Amerikassa kyllä paljon muutenkin on ollut tapana perheiden välillä jakaa syotävää leikkipuistoissa lasten kesken, joten tuo nyt on sitten mukavaa järjestettyä jatkumoa tälle. 

Olemme etsineet seuraa ja uusia ystäviä tältä uudelta alueelta. Kaksi amerikkalaista äitiä, Karen ja Sarah, ovat olleet sellaisia uusia tuttavuuksia, joista haluan pitää kiinni. Heidän kanssa olemme sopineet muutaman tapaamisen ja laitamme aika paljon sähkopostia. Sarah on varsinkin ihana, kun hän aina kertoo minulle amerikkalaisista ja heidän tavoistaan sisäpiiritietoa. Sophie leikkii myos yhden italiaisen tyton, Matildan, kanssa mielellään sekä yhden ruotsalaisen, Annan kanssa.

Ruotsalaisilla on sellainen tyyli, että he usein aloittavat small talkin kehaisemalla. Annan äiti Maria tuli minun luokseni sanoen, "Minä niin tykkään sinun tyttäresi hiusten leikkauksesta." Sophie oli tyyliin nukkunut niin että hiukset olivat ihan porrollä, kun hän ei antanut niitä aamulla kammata. Olen itse leikannut sen tukan ja se on ihan kaamee. Tosta valheellisesta kehaisusta arvasin heti, että taitaa olla ruotsalainen. Minusta on hyvin outoa, että Maria on asunut tällä alueella 13 vuotta, eikä hänellä vaikuta olevan kavereita.

Yhtenäkin päivänä naapurustossa oli musiikki-iltama, ja Maria tuli minulle että "mennään tuolla on minun kavereita", ja ne "kaverit" vaikuttivat jotenkin vastahankaisilta puhumaan tälle. Amerikkalaisiin tapoihin kuuluu, että mistään ei puhuta pahaa, ellei olla tosi läheisten ihmisten kesken. Maria kuitenkin puhuu paljon pahaa, "tuo ravintola on kamala", "siellä ruokafestivaaleilla tarjoiltiin kylmää ruokaa"... Luulin, että tämä oli sellainen juttu meidän kahden pohjoiseurooppalaisen kesken, mutta isommassa porukassa ollessamme olen huomannut, että Maria paukuttaa negatiivisia mielipiteitään ihan kuin olisi Ruotsissa. Ymmärrän, että amerikkalaiset eivät sellaista hyvällä katso. Itse en koskaan sano mitään negatiivista täällä mistään, ellei olla tosi läheisissä piireissä. Olen huomannut, että moni ihminen ikään kuin välttelee Mariaa. Se on vähän harmillista, sillä hyvä ihminen se on. Mieheni on tavannut Marian muutaman kerran ja sanoo suoraan, että hänen mielestään Maria on todella vastenmielinen eikä hän halua olla missään tekemisissä. Ensin hän kuitenkin piti Marian miehestä Kallesta, mutta yhtenä iltana kun olimme ulkona heidän kanssaan piknikillä, Kalle alkoi jotenkin leveillä ja brassailla, oli siinä kuin joku miljonääri. Sitten hän antoi tahallisesti mieheni ymmärtää, että heidän iso kolmikerroksinen talonsa on omistusasunto, vaikka Maria oli meille aikaisemmin kertonut, että he ovat vuokralla. Mieheni oli ihan ymmällään, että jos oli tarkoitus tehdä vaikutus, niin vaikutuksen olisi tehnyt noyränä omana itsenään oleminen. Sinä iltana Kalle ehdotti, että lähtisimme molemmat perheet yhdessä viikonloppumatkalle yhdessä. Mieheni oli kuitenkin mielessään jo päättänyt, että tuon perheen kanssa ei aikaa vietetä. 

Kysyin mieheltäni vielä useaan kertaan, että mitä vikaa Mariassa on. Saan aina epätyydyttäviä vastauksia, "epäaito", "liikaa meikkiä" ja sellaisia. Tilanne on äitynyt niin pahaksi, että yhtenä iltana kun mieheni tuli toistä puistoon meitä tapaamaan, ja hän oli onnellinen nähdessään lapset, niin hänelle tuli oikein oksettava olo kun hän huomasi, että Mariakin oli paikalla. Tänään mieheni meni niin pitkälle, että sanoi Marian olevan vastenmielisin ja hirvein ihminen, kenet hän on näinä kolmena vuotena Bostonissa nähnyt. Yhtenä päivänä Maria meni juttelemaan puistossa tuntemilleen äideille, "How are you guys?" ja he eivät edes vastanneet muuta kuin "good", mikä on tosi outoa tuttujen kesken. Vähän myohemmin Maria yritti uudelleen "So what have you been doing lately?" ja yksi äiti siihen vaan vastasi "water" (vesileikkeja lasten kanssa), eikä mitään muuta. Maria tietää kaikki ja kaikkien lasten nimet, mutta huomaan jatkuvasti, kuinka ihmiset välttelevät häntä. Halusin kutsua Marian meille ensi viikolla lounaan jalkeen, jotta lapset voisivat leikkiä yhdessä. Mieheni mielestä Maria ei ole luotettava, ja sanoi että hänen miehensä lasketteli niin sujuvasti luikuria, ja että valehtelusta on pieni matka varasteluun. En vieläkään näe Mariassa mitään muuta vikaa kuin ehkä kylmän, negatiiviseen sävyyn välillä menevän ruotsalaisen käytoksen. Suomalaisena koen sen kyllä olevan ihan OK. Toisaalta taas, vaarannanko suhteet muiden äitien kanssa, jos hengailen liian paljon Marian seurassa?

Toisen lapsen syntymän jälkeen elämä on käynyt niin kiireiseksi, ettei ole ollut järkevää aikaa kirjoitella. Luppoaikana on usein tarve rentoutua, tai jos energiaa riittää se täytyy käyttää saksan kielen opiskeluun. Olemme päättäneet muuttaa keväällä Berliiniin, Amerikka jää meidän osalta. Moni ystävämme ja Seiskasta seuraten myös moni julkkis, muuttaa lopulta takaisin Eurooppaan. Harva jää, miljonäärijääkiekonpelaajatkin tulevat takaisin lasten tulevaisuuteen vedoten. Vaikka Amerikassa on aivan ihana kulttuuri ja mukavaa ja upeaa noin muuten, niin järjestelmä on silti täynnä epävarmuutta, riskejä ja yllätyksiä, joita Eurooppalaiseen turvallisuuteen tottunut ei välttämättä halua ottaa. Viime kuussa tapahtunut Green Card-anomuksien poisveto oli shokki muutamille ystävillemme, jotka hakevat pysyvää olekelulupaa. Eräs vannoutunut suomalainen nainen Bostonissa, joka rakastaa Amerikkaa yli kaiken, jäi todella pahalle tuulelle kuullessaan, että jo vuosia kestänyt hakuprosessi pitäisi aloittaa uudestaan nollasta. Jopa hän, joka henkeen ja vereen kokee olevansa sydämeltään amerikkalainen, miettii nyt paluumuuttoa. 

Sophie on pahassa uhmaiässä, mikä on välillä todella rasittavaa, varsinkin kun mies ei ole paikalla. Hirveästi odotan, että pääsemme taas asumaan yhdessä. Ikävä on molemmin puolin kova. Mieheni kertoi saavansa masennusoireita tästä erossa asumisesta, itse olen kuitenkin ihan liian kiireinen näiden lasten kanssa, että kerkeäisin liikaa haikailemaan.

Olen oppinut, että tuollaisen yltiösosiaalisen lapsen kuin Sophien kanssa ei vaan voi mennä pieniin leikkipuistoihin tai homogeenisiin, pieniin kerhoihin. Nykyään käymme vain niissä kahdessa isoimmassa puistossa Jyväskylässä, ja aina sieltä löytyy leikkiseuraa, kun on niin paljon lapsia. Eilenkin Sophiella oli tosi hauskaa yhden vähän vanhemman pojan kanssa, kun he laskivat tandempyörällä pientä mäkeä ja olivat liukumäessä. Lisäksi olemme löytäneet Jyväskylässä asuvien amerikkalaisten yhteisön, ja käymme heidän kanssaan aina silloin tällöin treffeillä leikkimässä englanniksi. Sophie käy myös muutamassa eri kerhossa, uimassa, leikkipuistoissa, ja vaihtelevasti eri puuhapaikoissa. Viihdymme nykyään täällä tosi hyvin, kun ensin oivallettiin, että me ei ihan oikeesti viihdytä ja voida olla sellaisissa paikoissa, missä on pienet piirit, tai pienissä puistoissa missä tyyliin kolme eri perhettä leikkii kukin yksin jossain päin puiston laitoja. Me halutaan ulos lähtiessä olla ihmisten ilmoilla vilkkaassa ja sosiaalisessa ympäristössä, muuten Sophie hermostuu helposti. Kotona nökötetään ihan tarpeeksi tällä pienellä porukalla nyhjäämässä.

Olen myös ymmärtänyt, että Jyväskylässä selvitäkseen pitää osata nauttia hiljaisista hetkistä. Aamulenkillä seurata auringonnousua, katsella järven päällä leijuvaa sumua ja kuunnella lintujen laulua ja valtatieltä kantautuvaa autojen huminaa. Huikata "Hyvää huomenta" niille muutamille muille aamulenkillä oleville, pääosin koiranulkoiluttajille ja vanhoille eläkeläispariskunnille. Bostonin hälinästä tänne tultua ensin moinen rauhallisuus oli vähän stressaavaa, mutta nyt nautin rauhallisista aamulenkeistä todella. Koen olevani onnellinen, ja lapset ovat varmasti myös. Ainoat, mistä koen jääväni paitsi ovat mies ja joogatunnit. Olisi myös kivaa, jos olisi vähän enemmän aikaa kokkailla. Välillä on kauhea ikävä Bostonin ystäväpiiriä, mutta heistäkin suurin osa on jo muuttanut sieltä pois.

Pari kuukautta synnytyksen jälkeen kroppaan oli jäänyt 14 ylimääräistä kiloa, joista olen laihduttanut jo kahdeksan. Kuusi kiloa pitäisi vielä pinnistää. Vartalo on jo normaalipainoisen mitoissa, mutta olen mieluiten vähän normaalipainoista hoikempi, että 32-34 kokoiset vaatteet mahtuvat päälle. Laihdutus ei sinällään vie aikaa, kontrolloin vain ruokavaliotani niin että jätin lisätyt sokerit ja siirapit pois. Ensin oli vaikeaa, mutta nyt on alkanut jo hahmottua esim. että mitä syön iltapäiväpullan tilalla ja miten esim. smoothiet saa maistuviksi ilman sokereita. Aivoissakin tuntuu erilaiselta, paljon tyynemmältä ilman sokeria. On myös sellainen olo, kuin verenpaine olisi vähän laskenut. Olen näiden viikkojen aikana tajunnut, kuinka paljon sokeri pahentaa esim. stressin tunnetta ja hermostumista. Kun nuo viimeiset kuusi kiloa on eliminoitu, tuskin enää koskaan syöpöttelen sokerilla entiseen tyyliin. Välillä pitää tietysti herkutella, mutta vähän riittää.

Miehen veli on taas menossa naimisiin, nyt on eri tyttö kuin viime postauksessa. Sen italialaisintialaisen tytön äiti lopulta esti ne häät. Minulla ja mieheni isällä on tunne, että tuo uusi tyttönen havittelee vain Saksan kansalaisuutta ensisijaisesti ja mieheni veli on ihan toissijainen asia hänelle. Aika näyttää. Korostan, etten tuota intialaisnaista ole tavannut muuta kuin pari kertaa Skypen välityksellä, ja hän vain hihitteli käsi suun edessä kokoajan. En ainakaan vielä pidä hänestä erityisemmin, mutta toivottavasti ennakkoluuloni häntä kohtaan osoittautuvat vääriksi. Joka tapauksessa varmaan tullaan enemmän tai vahemmän olemaan heidän kanssaan tekemisissä siellä Berliinissä. 

Koska olen niin kiireinen tuon saksan kielen opiskelun kanssa, päätän jättää tämän blogin kirjoittamisen tähän. Tänne jäi mukavasti talteen merkintöjä tuosta meidän Amerikan vuodesta, tämä jääköön tällaisenaan meidän Amerikan vuoden blogiksi. Aloitan uuden blogin, kun muutamme Saksaan. Siitä tulee Saksa-blogi. Tulen tänne siinä maalis-huhtikuun paikkeilla antamaan linkkiä uuteen blogiin.

Hyvää joulunodotusta kaikille! Kirjoitellaan taas ensi vuonna.