Lasten rajat Amerikassa

Mieheni on toissä aamu 8:sta ilta 7-8:n. En tunne olevani lasten kanssa yksin, kun Amerikassa ulos mennessä ihmiset ottavat niin paljon kontaktia. Muuttaessamme tähän asuntoon naapurit tulivat ensimmäisten päivien aikana esittäytymään. Kadulla kulkiessamme suurin osa vastaantulijoista vähintäänkin moikkaa, myos ohimenevät jalankulkijat ja lenkkeilijät moikkaavat tavallisesti ohimennessään, joskus sanovat ”kauniita lapsia” tai muuta positiivista amerikkalaiseen sokeriseen tyyliin. 

Olimme lasten kanssa kaupassa (Trader joe’s) ja Sophie sai uhmakohtauksen. Kaupan tyontekijä tuli paikalle keksipaketin kanssa, josta hän kaatoi Sophielle kupillisen keksejä. Sillä saatiin tytto vähäksi aikaa hiljaiseksi, kun toisessa hyllyvälissä alkoi taas uusi kohtaus. Toinen henkilokuntaan kuuluva nainen tuli paikalle leppyyttelemään Sophieta ja antoi tälle tikkarin. Kassalla lapsille jaetaan aina tarroja ja itsellä on aikaa huolehtia lapsista samalla, kun pakkaaja laittaa ostokset kasseihin. Kaupasta lähtiessä mietin, että täällä ei todellakaan koskaan ole yksin lasten kanssa, vaan lähes aina joku tulee paikalle auttamaan kun on tilanne päällä.

Tänään koin sen taas, kun Sophie oli vastarannankiiski eikä suostunut kävelemään. Hän usein jää seisomaan keskelle katua ja kieltäytyy jatkamasta matkaa. Ratkaisen nuo tilanteet aina niin, että lähden kävelemään eteenpäin ja odotan, että Sophie lähtee perään. Tänään kävi kuitenkin niin että eräs nainen näki tämän ja hermostui. Hän soitti samantien poliisille heitteillejätostä. Hän oli todella tuohtunut, että olin jatkanut matkaa vaikka lapsi oli jäänyt tielle seisomaan. Hänen mielestään olin saattanut lapseni hengenvaaraan, sillä hän olisi voinut juosta autotielle. Kiitin naista, kun oli huolehtinut lapsestani. En usko hetkeäkään, että Sophie juoksisi autotielle. Toisaalta jos minulta tai joltain muulta pettäisi harkintakyky tai jopa mielenterveys ja lapsi joutuisi vaaraan, niin on hyvä, että on ihmisiä, joilla on herkkä kynnys kääntyä viranomaisten puoleen. Pari kadunväliä kerettiin sitten kulkea, kun Sophie jäi taas seisoskelemaan. Vanhalla tyylillä jatkettiin ripityksestä huolimatta. Joskus kannan Sophieta toisella kädellä ja tyonnan vauvaa toisella, mutta en todellakaan näillä helteillä. Jotkut ohikulkijat siitäkin ovat sanoneet, että ei saisi tuollein yhdellä kädellä kainalossa kantaa huutavaa lasta. Nämä tyypit ovat todella kaukana todellisuudesta ainakin omasta mielestäni. Ihmisillä on niin paljon mielipiteitä lastenkasvatuksesta, että ihan kaikki mitä tekee on kuitenkin jonkun mielestä väärin.

Olen täällä erityisen varovainen mitä muiden lapsiin tulee. Amerikassa on niin helppo kynnys joutua syytetyksi ihan oikeuteen jostain mitättomästä, etenkin lasten kanssa, että tiettyä varovaisuutta pidän. En koskaan esim. tartu ja vedä Sophieta kädestä julkisella paikalla, vaikka Jyväskylässä saatoin usein niin tehdä. Children Museumin isossa lasten sisäleikkipaikassa eräs tyontekijä kertoi, että he eivät saa koskea lapsia muuta kuin aivan äärimmäisissä tapauksissa. Tämä on niin tarkkaa, että Museumin henkilokunnalla ei ole oikeutta edes koskea asiakkaiden lasten kenkiä niin, että sitoisivat näiden kengännauhat. 

Kynnys lähettää Sophie tarhaan on madaltunut huomattavasti. Tämän ymmärtää melkein jokainen uhmaikäisen kotiäiti. Ensin ajattelin, että 160-200 dollaria per päivä maksava tarha olisi huono sijoituskohde rahalle. Mitä enemmän Sophie on uhmannut täällä, sitä pienemmältä tuo summa rahaa tuntuu. Tällä hetkellä on sellainen olo että 3000 dollaria tarhasta per kuukausi on ihan hyvä kauppa. Halvemmalla pääsisi, jos ottaisi lastenvahdin. Olen kuitenkin nähnyt niin löyhää työmoraalia tuolla leikkipuistoissa, tyyliin hoitaja surffaa kännykällä lapsen istuessa tylsistyneenä hiekkalaatikolla, että siitä usein ajattelen sen olevan huono sijoitus 17dollaria tunnilta. Toinen ovat nuo lastenhoitajat, jotka muiden lastenhoitajakavereiden kanssa tulevat hengaamaan puistoon ja aina vartin välein katsotaan, että missäs ne lapset on.

Kävimme mieheni kanssa tutustumassa lähellä sijaitsevaan matemaattiseen päivähoitoon. Täällä tarhoja kutsutaan kouluiksi, sillä niihin kuuluu lähes aina opetusta. Sophie viihtyi sen puolipäivää siellä tarhassa tutustumassa. Päivittäiseen ohjelmaan hänen ryhmässään kuuluu matematiikkaa, jalkapalloa, musiikkitunti, espanjantunti, aakkosten opettelua, ruokailu (missä opetetaan pyotätapoja), ulkoilua… Ihan hyodyllistä ohjelmaa siis. Tarhassa ollaan aamusta klo 7 iltaan klo 18. Erikseen on kuuden kuukauden välein suoritettavat ”uudelleenrekisteroimismaksut” 150 dollaria, mikä haiskahtaa torkeältä rahastukselta. Sääntoihin kuuluu myos, että jos lasta tullaan hakemaan myohässä, laskutetaan jokaisesta ylimenevästä minuutista 30 dollaria. Dollari on 1.1 euroa tällä hetkellä. Jos tarha on päättynyt tunti sitten, eikä lasta olla haettu, annetaan lapsi viranomaisille ja sen voi sitten hakea huostasta. Tämä siis luki tuossa tarhasta saamastamme sopimuksesta. Useimmissa tarhoissa ateria pitää itse pakata kotoa eväsrasiassa mukaan lapselle, eli päivän aikana ei syödä ollenkaan lämmintä lounasta. Minua jännittää pakata eväsrasioita, kun Sophie on niin kranttu ruoan suhteen. Lisäksi on sitten erilainen lista tarvikkeista, joita lapselle pitää ostaa tarhaa varten. Sophien tarhassa esim. tietynkokoiset pienet lakanat pitää ostaa sinne. 

Useimmissa tarhoissa on valvontakamerat, joiden lähettämää kuvaa vanhemmat voivat katsoa netistä äänien kera lasten ollessa hoidossa. Olisi siis mahdollista kokoajan netissä katsoa, mitä Sophie tarhassa tekee.

Täällä kulttuuriin kuuluu lasten lähettäminen kesäleireille. Ihan 2.5-vuotiaista eteenpäin. Olen miettinyt myos Sophien leirille lähettämistä. Tarjolla on ihan hirveä määrä erilaisia leirejä, olen miettinyt jalkapalloleiria, telinevoimisteluleiriä ja musiikkileiriä. Meillä olisi sitten vauvan kanssa enemmän laatuaikaa, voisin laittaa vauvan rattaisiin ja lähteä kaupungille porräämään ja elämään elämääni. Nykyään tuntuu, että uhmaan menee niin paljon aikaa päivittäin, että tarha on hyvä itsenäistymisen puolesta. Täällä on onneksi mahdollisuus laittaa lapsi kokopäivähoitoon, Jyväskylässähän meillä ei ollut minkäänlaista oikeutta tarhaan, kun olen kokopäiväisesti kotona.Ainakin meidän perheelle Amerikan malli sopii tässä asiassa paremmin, onneksi ollaan nyt täällä ja lapsi pääsee hoitoon.

 

Kommentit (2)
  1. KissanMinttu
    3.7.2016, 17:52

    Huh, aika villiltä kuulostaa tuo amerikkalainen toisten lasten tekemisiin puuttuminen. Tuntuu, että Suomessakin saa nykyään pelätä, että naapurit tekevät lastensuojeluilmoituksen, jos vauva itkee ita kymmenen jälkeen, mutta että kadulla kommentoitaisiin vieraan ihmisen kasvatusmetodeja päin naamaa. Toki siinä on hyvätkin puolensa, niin kuin kirjoititkin; kun kaikki kokevat asiakseen välittää, kukaan ei varmasti katso sivusta, kun vieras lapsi juoksee autotielle (Suomessa ei varmaan kukaan uskaltaisi puuttua tilanteeseen).

    1. Ajattelen sen aina niin, että he ajattelevat lapseni parasta, eli loppupeleissä ollaan samalla puolella. 

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *