Ladataan...
Vision One

Laitetaas vielä toinen yhteiskunnallinen aihe tälle päivälle :) Me too- kampanjaa puskee nyt joka kanavasta ja se on mielettömän hienoa se! Miten yksinkertaisella asialla saakaan herätettyä suuret yleisömassat, myös mut joka oon ajatellut olevani aika tietoinen kaikesta naisten sortamisesta.  Monet miehet ovat kommentoineet yllättyneensä miten moni ystävä ja perheenjäsen onkaan nuo kaksi sanaa statukseensa kirjoittaneet. Niin vaikeaa on ymmärtää isoa kokonaisuutta jota seksuaalinen häirintä on, myös mulla. 

Aloin miettiä omia kokemuksiani ja ensin vaan vähättelin niitä. Eihän mulle oo mitään tapahtunut. Eihän mulle oo mitään tapahtunut, koska mua ei ole raiskattu. Silti mitä enemmän muistelin kokemuksiani, sitä enemmän niitä pulpahteli esiin. Tässä niistä mieleenpainuvimmat. 

 

 

Ehdottomasti pahin ja mut eniten pelästyttänein tapahtuma oli, kun kävelin pienen matkan aamuyöllä Turun keskustassa kotiin. Jotenkin koko matkan pelotti, ja mietin jokaisesta vastaan tulevasta miehestä et mitä jos toi yrittää tehdä mulle jotain. Sitten kun olin kotitalon kohdalla, ajattelin että oikaisen vielä varmuuden vuoksi sisäpihan kautta, koska samaan aikaan kadulla oli kävelemässä joku mies. Puoliksi juoksin kotiovelle, kun pelästyin kuollakseni suoraan taakseni lujaa vauhtia pyöräillyttä miestä. Kauhun vallassa sain jotenkin avattua oven ja mies oli siinä vaiheessa jo suoraan takanani ja hivelemässä reittäni. Ihmeen kaupalla sain oven kiinni hänen nenän edestään, ja hän jäi tuijottamaan lasioven läpi. Kotiin päästyäni itkin.

Sitten taas yhtenä uutenavuotena olin kävelemässä samasta kämpästä keskustaan. Eräissä liikennevaloissa seisoi hermostuneen oloinen mies. Hän kysyi että tiedätkö missä tämä paikka on ja ojensi puhelintaan, ymmärsin että hän haluaa näyttää jotain. Puhelimessa oli peniksen kuva. Hän katsoi minua pari sekuntia ja juoksi sitten pakoon, itse en ehtinyt reagoida mitenkään.

Pyöräillessäni jokirantaa kesällä vähän liian lyhyessä hameessa, jota yritin epätoivoisesti pitää kädelläni alhaalla, eräs mies pysähtyi kohdallani ja huusi mielissään että "hyvin näkyy!". En edes kääntänyt päätäni vastatakseni mitään. 

Kerran otin aika tuntemattoman pojan luokseni yöksi. Olin aika humalassa, enkä kyennyt muuta kuin menemään nukkumaan saman tien. Jälkeenpäin ajateltuna ei kyllä ehkä olisi kannattanut luottaa aika vieraaseen ihmiseen, koska jotain olisi voinut käydä. Poika oli vihainen siitä etten halunnut harrastaa hänen kanssaan seksiä, koska en vaan kyennyt siinä tilassa. Hän jankkasi ja jankkasi että eikö me nyt voitaisi, eikö voitais vaan hetki olla alasti, pistetään vaikka valot pois. Sanoin että ei, en voi. Tästä suivaantuneena poika haukkui mut pystyyn ja sanoi että kaikki johtuu vaan siitä että mulla on niin huono itsetunto, kun en halua olla alasti. Sitten hän tilasi taksin ja lähti. Jäi aika huono olo.

Ja tuohon liittyen, ei tiedä luetaanko tämä seksuaaliseksi häirinnäksi, mutta ihan hirveän huonon olon mulle jätti mies, joka lähti aamulla luotani sanomatta sanaakaan. Siis heräsin vaan siihen kuin ovi meni kiinni hänen lähtiessään. En ole koskaan tuntenut oloani niin arvottomaksi, niin arvottomaksi ettei mulle tarvitse edes sanoa että moikka. Olin tapauksesta monta päivää ihan maassa ja tunsin oloni hirveäksi. 

Yksi eniten raivostuttaneista tapauksesta oli kun olin pienessä turkulaisessa baarissa, sellainen sympaattinen istumapaikka. Outo humalainen mies tuli ensin sanomaan kaverilleni , jolla oli ihonväriset sukkahousut, että sulla on tosi seksikkäät jalat. Kun oltiin lähdössä, kumarruin ottamaan takkiani penkiltä, ja samaan aikaan tuo mies, joka oli siis aivan siististi pukeutunut ja muuten asiallisen näköinen, kouraisi takapuoltani. Olin niin vihainen etten taaskaan osannut reagoida, tälläkin hetkellä vituttaa etten esim heittänyt kaljoja hänen päälleen!

Kesällä maatessani ottamassa aurinkoa Pengerpuistossa, aamupäivällä, joku laitapuolen kulkija tuli ensin kysymään tupakkaa ja sanoi sitten että kelpaisiko seksi.  

Pari viikkoa sitten joku mies huusi perääni että "ihan helvetin hyvä perse". En kysynyt hänen mielipidettään, eikä se mua kiinnosta, joten silloin tollaista ei mun mielestä tarvitsisi huudella.

Eräs mies aloitti tinderissä keskustelun, että "sulla on tollaiset ihanat suihinottohuulet"

Ja näiden lisäksi on vielä lukemattomia pikkujuttuja joita olen aktiivisesti jo unohtanutkin, kuten baarin tanssilattialla kourimisia. 

***

Nää tapaukset kertoo vaan siitä että on olemassa lukemattomia miehiä, joilla on jostain syystä se ajattelutapa että nainen on tehty seksiä varten, ja että heille voi sanoa ja tehdä juuri sen mitä haluaa. Ja sitten jos naisella onkin oma tahto ja hän ei haluakaan olla seksuaalinen juuri sillä hetkellä kuin mies haluaa, tai juuri kyseistä miestä kohtaan , niin sitten on oikeus suuttua ja haukkua se nainen. On olemassa myös julkisuuden hahmoja kuten Tomi Metsäketo joka on huoritellut kaveriani, koska hän ei lähtenyt hänen luokseen jatkoille. 

Onneksi on myös hyvät miehet, jotka edistävät hyviä asioita, ja jotka säteilevät sitä oikeaa ajattelutapaa kaikkialle ympärilleen. On niitä miehiä joiden kohtaaminen on saanut mut tuntemaan oloni arvokkaaksi ja kauniiksi. Jotka kuuntelevat sitä miltä musta tuntuu ja mitä haluan tehdä milloinkin, millon haluan olla seksuaalinen elementti ja millon en (suurimman osan ajasta en). Muistan miten juttelin eräälle nuorelle ehkä lähi-idästä kotoisin olevalle taksikuskille että "pakko ottaa tää taksi kotiin yöllä kun pelottaa liikaa että mut raiskataan". Hän toisteli vähän huonolla suomella että "kaikki miehet eivät ole pahoja, muista että kaikki miehet eivät ole pahoja". Ja käski muistamaan sen kun astuin taksista ulos. Ihana tyyppi.

Eräs mielettömän fiksu miespuolinen kaverini kirjoitti facebookissa näin:

"Mä oon usein sanonu olevani etuoikeutettu. Valkoihoinen mies hyvinvointivaltiossa. Pretty good cards, huh. Siks mä oon pyrkinyt aina tekemään mahollisen mitä vaan tässä asemassa voi, että niille jotka ei saa lähimaillekaan mun kortteja ois yhtäläiset mahikset ku mulla ja muilla. Ja on myös hirveetä ajatella, ettei kaikki pysty tai ees voi tehä tota päivitystä.

Mä en oo halunnu "tykkää" (tai ees reagoida) kenenkään päivitykseen. Tää juttu on mulle muutakin ku napin painaminen facessa. Mä en haluu myöskää vaan kirjotella tänne julistuksellisesti tai varsinkaan sillee että mä oisin tässä jutussa jossain keskiössä. Mä haluun tehdä ees jotain mun rakkaille ja mua heikommassa asemassa oleville. Mä siis lupaan: mä teen kaikkeni, mitä se sillä hetkellä onkaan. Onko se lapsijärjestön työn edistäminen, onko se käyttäytyminen niin kuin äitini on mulle opettanu, onko se esimerkki sille pikkujäbälle jolle mä haluun olla paras mahollinen esimerkki. Mä lupaan tehä niin paljon muuta ku julistuksia Facebookiin. Mä teen kaikkeni tehäkseni tätä maailmaa paremmaks. Tää on lupaus kaikille mun rakkaille ihmisille sekä sulle joka luet tän ja niin monille jotka ei lue tai kuule ikinä mitään tästä löpinästä tai mustakaan sen koomin.
Tekoja, ei sanoja. Mä en halua että jos mulla koskaan ois tytär että se kirjottais jonneki oman aikansa sosiaalisen median kanavaan: me too."

 

Olkaa te muutkin yhtä fiksuja kuin hän. 

 

Ja tässä aiheeseen sopiva biisi.

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Vision One

Beyoncé julkaisi tyttöjen päivänä tämän ihan mielettömän upean videon tyttöjen oikeuksien puolesta. Mun on aivan pakko jakaa se täälläkin, tää niin törkeän upea ja kaunis biisi ja video. Ihan tulee kyyneleet silmiin kun katsoo pikkutyttöjä olemassa noin vahvoja ja vihaisia ja huomion keskipisteenä, siis sellaisina mitä he eivät yleensä saa olla, kun he jäävät maailman politiikan ja sotien jalkoihin.

Tein vuosia järjestötöitä ja aion tehdä vielä tulevaisuudessakin. Tytöt on tulevaisuus.

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Vision One

Mä mietin pitkään että tässä on aihe josta en tule puhumaan blogissani. Liian henkilökohtaista, liian arka ja herkkä aihe. 

Sitten mietin että mitä helvettiä, juuri niistä jutuista täytyy puhua. Varsinkin kun suomessa on kymmeniä tuhansia ihmisiä jotka käyttää masennuslääkkeitä ja silti se aihe on tabu, ne lääkkeet itsessään on tabu. Niissä on jotenkin todella paha stigma verrattuna muihin psyykenlääkkeisiin. Jos jollain on vaikka kaksisuuntainen mielialahäiriö (Esim Cheek, joka hienosti tuli asian kanssa esiin!), ja hänellä on siihen lääkkeet, se on hyväksyttävää. Sanotaan että hienoa, hyvä että sulla on ne, hyvä että löysit avun! Mutta jos masentuneella on lääkkeet, suhtautuminen on vähättelevää ja sellaista että tarvitsetko sä nyt oikeasti noita, etkö nyt ihan oikeasti pärjää ilman?

 

(kuvituksena Jose Romussin upeat työt, näistä tuli mulle heti mieleen mielenterveys)

 

Haluaisin vaan lisätä kaikkien kauhukokemusten listalle ainakin yhden hyvän kokemuksen. Mulla nimittäin toimi eka lääke jota kokeilin, en saa siitä mitään sivuoireita ja kaikki on paremmin. Haluaisin siis kertoa miksi itse tuen lääkkeiden käyttöä. 

Yleinen mielipide on mun kokemuksen mukaan se, että jos syö lääkkeitä ja tekee niillä tunteistaan pienempiä, ei voi käsitellä surujaan kunnolla. Joo, niin se meneekin terveiden ihmisten kohdalla. Kun sulla ei ole masennusta, todellakin kannattaa itkeä kaikki itkut ja oikein kunnolla mennä sitä tunnetta vasten ja käsitellä se. Tottakai. Mutta silloin kun huono olo, itkeminen, pohjaton suru ja epätoivo jatkuu kuukausia ja vuosia, ihminen alkaa olla aika loppu. Ei siitä tunteiden "käsittelystä" ole enää mitään hyötyä, koska suru vaan on ja pysyy ja ihminen alkaa hajoamaan sen painon alla. Joku joka ei ole masennusta kokenut, ei välttämättä tätä ymmärrä.

Tällä minä hetkellä en ole se mitä olin viimeiset pari vuotta, tyyppi joka otti kaiken liian raskaasti ja itki lohduttomasti kolme tuntia pienenkin vastoinkäymisen edessä. Se joka osasi maalata tulevaisuuteen vaan kauhuskenaarioita. Siis se tyyppi joka oli ihan raunioina. Oireiden kanssa vaan oppi pikkuhiljaa elämään eikä niitä osannut liittää mihinkään sairauteen. 

Rakastin kyllä tietyllä tavalla sitä että mulla oli viiden ihmisen tunnelataus. Mutta kun vastoinkäymisiä tuli liikaa, se kävi vaan liian kuluttavaksi sekä henkisesti että fyysisesti. 

Juuri nyt en muista koska olen viimeksi itkenyt jotain muuta kuin surullista leffaa. Ennen oli normaalia että silmät oli harva se päivä täynnä kyyneleitä. Olen niin paljon vakaampi. Ja se on niin mielettömän ihanaa. Olen löytänyt rauhan. Tuntuu kuin olisin henkisellä lomalla. Osaan suhtautua vastoinkäymisiin tyynemmin. En ota kaikkea jumalattoman vakavasti. Näen ongelmat sellaisina itsestäni ulkopuolisina juttuina jotka tulee ja menee, eikä sellaisina jotka tuhoaisi kaiken ja tekisi kaikesta peruuttamatonta. En ole kuitenkaan tunteeton, vaan edelleenkin innostun pienistä jutuista, nauran kyyneleet silmissä ja tosiaan saatan herkistyä ja itkeäkin kun tulee joku oikeasti hyvä syy. 

Tää on tietty tarkoitettu väliaikaiseksi, mutta silti pitkäaikaiseksi ratkaisuksi. Aivoni saavat lomailla, ja samaan aikaan parannun. Se on masennuslääkkeiden idea. Siksi ne helpottavat ja nopeuttavat parantumista. Lääkkeet lopetetaan vasta puoli vuotta sen jälkeen kun viimeisetkin masennusoireet ovat häipyneet. 

Ymmärrän toki myös huonot kokemukset. Lääkkeet saattaa aiheuttaa vaikka mitä sivuoireita, ja joskus sopivan lääkkeen löytämisessä kestää raastavan kauan. Ja ymmärrän senkin, miten huono fiilis voi tulla jos pitkän masennusjakson jälkeen hakeutuu ainoastaan lääkärille eikä saa saman tien mitään keskusteluapua (kuten se yleensä menee), vaan pelkästään lääkkeet käteen. Silloin voi tuntua että mitä hittoa mä näillä teen. 

Minä ajattelen että masennukseen tarvitsee lääkkeitä, koska masennus on sekä henkinen että fyysinen sairaus. Henkiseen puoleen tarvitsee keskusteluavun. Fyysiseen puoleen eli aivokemiaan taas lääkkeitä. Näiden yhdistelmä on paras ja nopein tie parantumiseen. Joku sanoikin hyvin että voihan lääkkeitäkin ilman olla, voihan katollekin kiivetä mutta kyllä tikkaat tekee siitä helpompaa!

(Myöhempi EDIT): Unohdin sanoa, että itselläni oli myös todella hyvä ja kuunteleva lääkäri, mikä ei ole aina itsestäänselvyys. Joskus  huonommilla lääkäreillä ei kuulemma tarvii edes sanoa oireita kunnolla kun lääkkeet työnnetään vaihtoehdoksi, myös niihin normaaliin elämään kuuluviin hetkellisiin suruihin. Mun lääkäri kuunteli kuitenkin hyvin perusteellisesti mun tilanteen ja oireet ja sanoi vasta niiden jälkeen että mulla on niin pitkäkestoisesti jatkunut huono olo, että tarvitsen lääkkeet tukemaan parantumista. Ja mulla ei siinä vaiheessa tullut mieleenkään sanoa että olisin eri mieltä. 

 

Ja jos miettii että lääkkeet tuo liikaa sellaisia aineita kehoon mitä ei haluaisi, niin kannattaa muistaa että kyllä masennuskin aivoja vaurioittaa. Tai se on aika voimakas sana, mutta joka tapauksessa vaikuttaa huonosti muun muassa muistikeskukseen. Ja dopamiinin eritys vähenee mitä pidempään sairaus kestää. Jokainen tietty saa tehdä ihan oman päätöksensä itsensä suhteen, mutta mä kehottaisin masentuneita ainakin kokeilemaan lääkkeitä ja pitämään niitä varteenotettavana vaihtoehtona. On turha pelätä ja demonisoida mahdollisesti todella hyvää apua.

 Voimia kaikille näiden juttujen kanssa taisteleville <3

 

 

Share

Pages