Ladataan...
Yksin

Elossa! Vauvavuosi on nyt takana ja olen edelleen hengissä.. Ja meillä menee hyvin. Meillä on täällä ihan mahtava perhe, loistava tiimi. Meillä eletään "ihan tavallista arkea". Se tavallinenkaan arki ei silti tule itsestään, kun siihen pitää mahduttaa KAIKKI yhden ihmisen varaan. Jokaisen ruuan valmistus, syöttäminen, siivoaminen. Pyykinpesu, ripustus, viikkaus. Tavaroiden keräämiset, ulkoilut, viihdyttämiset, lohduttamiset, kaupassakäynnit, roskien viennit jne.. Kyllä tässä siis tekemistä on, mutta onneksi elämä ei kuitenkaan ole pelkkää selviytymistä. Arki sujuu. 

Olen erosta asti kantanut suurta huolta siitä, että miten kykenen yksin antamaan etenkin pojille turvallisen ja hyvän lähdön elämään. Miten käy perusluottamuksen? Saavatko he riittävästi rakkautta, syliä ja huomiota? Miten käy H:n? Saako hän riittävästi rakkautta ja huomiota? Näiden kysymysten ja huolien pohjalta olen arkeamme, elämäämme ja oloamme rakentanut. Lapset ensin, mutta riitänkö minä?

Tällä hetkellä näyttää, että täällä asuu kaikesta huolimatta ihan "terveitä" ja tasapainoisia lapsia. Ihania, pöhköjä, rakastavia lapsia. 

Mies on vuodenvaihteesta asti käynyt jokatoinen viikonloppu tapaamassa lapsiaan. H:lle se on aivan liian harvoin. Hän ikävöi isäänsä. Suree, ihmettelee, kyselee ja nykyään syyttelee minua siitä, että olen taikonut isin pois. Otan siis vastaan lapsen kiukuttelut, syytökset ja surun. Lohdutan ja varon sanojani, etten vaan mustamaalaa isää. Tämän H:n kipuilun kohtaaminen "isiasioissa" on ehdottomasti tämän hetken suurin haaste vanhemmuudessa. Ja sellainen asia, johon minä en pysty vaikuttamaan..

H on kuitenkin aivan mieletön isosisko, joka rakastaa veljiään koko pienestä sydämestään. Ja pikkuveljet palvovat isosiskoaan, jolla on aina parhaat jutut ja leikit. H puolestaan nauttii veikoilta saamastaan huomiosta. Toki välillä häärätään ja härkitäänkin, mutta sekin kuuluu asiaan :) On ollut mahtavaa seurata, miten "omakseen" H on veljensä ottanut. 

Perhetyö käy edelleen apuna pari kertaa viikossa 2-4h kerrallaan. Käyntien aikana kuron kiinni rästiin jääneitä hommia, käyn suihkussa, yritän levätä, teen ruokaa rauhassa tai käyn autolla yksin kaupassa. 

Pojat eivät vieläkään nuku (läheskään!) täysiä öitä. Herätyksiä tulee öisin moooooonta. Välillä itsekin ihmettelen miten sitä voi jaksaa, kun omat unet ovat ihan onnettomia. Päikkärit olen rytmittänyt niin, että kaikki nukkuisivat samaan aikaan. Silloin on pakko yrittää itsekin levätä, vaikka uni harvoin ehtii tulemaan. Helpottaa sekin, että makaa hetken pimeässä. 

Välillä on tosi takkuisia päiviä, monta känkkäränkkää kylässä, yksinäisyys, väsymys, riittämättömyys ja kaikenmaailman syyllisyydet painaa, iskee räkätauti, toinen ja kolmaskin. Silti mennään aina eteenpäin. Meitä ei niinvaan nujerreta! :)

P.s. Yritän ryhdistäytyä kirjoittamisen kanssa ja pahoittelen tynkäpäivitystä. Pakko kuitenkin julkaista näin, että saa edes jotain ulos ja jotta pääsee sitten toivonmukaan jatkamaankin jostain :)

 

Share

Ladataan...
Yksin

Ajatukset ovat velloneet sekavissa tunnelmissa. Kevään saapuminen toi tullessaan muistoja ja tunnelmia vuoden takaa. Vuosi sitten näihin aikoihin mies muutti pois. Kevään tuoksut muistuttavat siitä. Kevät vie minua takaisin aikaan, jonne en halua palata. Yritän pyristellä vastaan, mutta se on tiukassa. Ehkä helpottaa, jos päästän ajatukset ulos sen sijaan, että tukahdutan..

Tukahduttaminen on ollut osa selviytymistä, tiedostan sen. Ei saa antaa tunteille liikaa valtaa, muuten ne vyöryvät päälle ja ahmaisevat. Silloin toimintakyky katoaa. Toimintakyky taas on kaikki kaikessa silloin, kun ei ole toista jakamassa arkea. Kun jokainen pikkuhommakin on omilla harteilla, niin silloin on vaan tehtävä, muutoin kaikki kasaantuu, vyöryy päälle ja ahmaisee. Ei saa pysähtyä!

Luulen, että olen aika hyvin käsitellyt eroon liittyviä tunteita ja ajatuksia, enkä todellakaan vello niissä. Tietyt ärsykkeet kuitenkin nostavat asioita pintaan. Ihan normaalia toki sekin ja ajan kuluessa myös uusia näkökulmia avautuu. Kun mukana kuvioissa on myös yhteiset lapset, niin erokin on tavallaan jatkuva prosessi. 

Yksin olen ollut nyt vuoden. Vuoteen minulla ei ole ollut kumppania, jonka kanssa jakaa ajatuksia, iloita, surra. Ei kainaloa johon käpertyä, eikä olkapäätä johon tukeutua. Raskaan päivän jälkeen ei kukaan ole tsemppaamassa ja lohduttamassa. Ei tuomassa nenäliinaa jos itkettää. Ei kumppania, jota ilostuttaa pienillä arjen teoilla. On vain minä.

Vaikka arki rullaa ihan mukavasti, koen itseni onnekkaaksi ja pääsääntöisesti hyvin onnelliseksikin, niin.. Silti välillä kaipaan syliin. Että joku pitäisi huolta minustakin. Että joku tekisi sen siksi, että aidosti haluaa. Olisin jollekin jotain tärkeää. Ja jostain syystä näitä tunteita on kauhean vaikea kohdata tai edes myöntää. Se sattuu. Niinpä heti moisten tunteiden noustessa pysäytän ne ja suljen pois.

Kamalan ristiriitaista, sillä en edelleenkään pysty kuvittelemaankaan itseäni parisuhteeseen. Tai muunkaanlaiseen suhteeseen. En tahdo ketään, mutta silti haluaisin, että joku olisi joskus minuakin varten. Ehkä se on itsekkyyttä, ehkä "toipumista"..

Tänään tulee yhdeksän vuotta siitä, kun tapasin lasteni isän. Tänään tulee vuosi siitä, kun sain lukea facebookistakin hänen uudesta suhteestaan.

 

 

 

Share

Ladataan...
Yksin

Täällä ollaan lähinnä sairasteltu. Poikien edellinen melkein kuukauden kestänyt flunssa saatiin nippanappa taltutettua ennen rokotuksia, jotka toivat uuden huuto-valvomisaallon tullessaan. Rokotteiden aiheuttamat oireet kerkesivät olla poissa pari päivää, ennenkuin influenssa iski ensimmäiseen pikkumieheen. Pari päivää tämän jälkeen sairastui toinen poika. Ja tästä parin päivän jälkeen H. HUH! 

Kaikki kolme olivat yhtäaikaa kipeänä ja kaikki olisivat tarvinneet syliä, lohdutusta ja hoitoa. Suuria riittämättömyyden tunteita oli ilmassa.. Arki koostui lähinnä erilaisista hoitotoimenpiteistä liukuhihnameiningillä; nenähommat, kuumelääkkeet, keuhkoputkia avaavat.. En ole enää ihan varma muistanko mitä se (huonokaan) uni on. Onni on ystävä, joka hoiti parit kauppareissut puolestamme :)

Nyt alamme olemaan voiton puolella, mutta johan tätä viimeistäkin tautia on podettu lähes 2 viikkoa. Itselleni se ei onneksi ainakaan vielä ole täysillä tullut, vaikka oireitta en itsekään selvinnyt. Varmaan poikien tukkoisuudesta johtuen heidän imutehonsa ei ollut parhaimmillaan ja sain todella kipeän rintatukoksenkin. Ensimmäistä kertaa ikinä. Mikä ajoitus!

Vihdoinkin näyttää siltä, että sairastupa saa (hetkeksi) väistyä ja arki saapua.

Tervetuloa!

Share

Pages