Kuinka sekalainen kokoelma huonolaatuisia kaitafilmipätkiä sitä jääkin mieleen lapsuudesta. Kuin kokoelma eri värisiä nappeja tai kasa rihkamaa eteisen laatikosta: avaimia joiden ovia ei muista, pelinappuloita ja värityskuvia, kopioita jotka olivat joskus tärkeitä,parittomia sukkia ja känkkäränkkäpastilleja. Samanlainen sekamelska arkisia ja satunnaisia pätkiä jää muistoksi lapsuudesta. Miksi sitä muistaa mitä muistaa? Miksi juuri nämä kohtaukset , kun suuri osa niistä on ihan arkisia, eikä sellaisia jolloin olisi ymmärtänyt jotain merkittävää elämisestä ja olemisesta?

Aavistelen mitä oma lapsi tulee muistamaan näistä vuosista. Omista arkipäivistään. Mitä satunnaisuuksia tarttuu hänen kuvanauhalleen. Kohtauksia ,joita hän muistelee joskus vuosien päästä. Ovatko ne sellaisia pätkiä ja asioita ,jotka pyyhkiytyvät minulta muistista jo seuraavana viikkona , vaikka itsekin olin paikalla.

Mitä hän muistaa minun sanoneen ”aina” , joka oli niin ärsyttävää. ”Nyt menette ulos, koska sisällä äidiltä lähtee järki päästä” , ”Huomenna on uusi päivä, sitten jatketaan” ,”Vain ne, jotka ovat syöneet oikeaa ruokaa, saavat jälkiruokaa” ,” Oletpa sinä kiva” ”Onneksi asut meillä, etkä , vaikka naapurissa” . Asioita , joita hoen kai päivittäin.

Ja kaikki se määrä selittämistä ja puhumista, mistä jää kai lapsen mieleen vain murto-osa. Mietin ,mistä olen itsekään kaikenlaiset itsestäänselvyydet joskus oppinut. Muisti ei riitä niin kauas , että voisin jäljittää ,mistä tiedot ovat peräisin. Että valas on nisäkäs, että dinosaurukset kuolivat meteoriittiin, että vauvat tulevat äidin mahasta, että lohikäärmeet ovat satuolentoja , mutta intiaaneja on ollut olemassa. Kaikenlaista sellaista mistä kerron lapselle päivän mittaan kaikissa niissä väleissä , kun ei oikeastaan tehdä mitään sen kummempaa.

Äidin toimenkuvaan kuuluu niin paljon selittämistä, komentelua ja muuta puhetta, että olen kateellinen niistä ” painavista sanoista” , joita muiden ihmisten sanat voivat lapselle merkitä. Jäävät mieleen erityisinä ,kun minun jatkuva puheeni jää taustakohinaksi arkipäiviin.

Tästä samasta ” epäreiluudesta”  Riina Katajavuoren Lahjat kirjassa on kohta:

Tuuli kulki lasten kanssa katua pitkin ja puhui , lörpötti,jutteli. Hän  kuunteli omaa tylsämielistä lätinäänsä. Miksi piti koko ajan selittää?

Hän kuvitteli tilalleen jähmeän pohjalaisukon, paapan, joka vastaili ykskantaan, pudotteli juroja sanoja harvakseltaan, ytimekkäästi kuin kivenlohkareita. Ja lapsi uskoisi heti. Lohkareet tekisivät lapseen syvän vaikutuksen.  Ei tarvitsisi kyseenalaistaa, selitellä, puolustella.Toisaalta, sen takia, siksi.

Aikuisena lapsi muistelisi paapan viisauksia. Kerran , kun haimme maitoa, paappa sanoi suuren vaahteran kohdalla: Viimeinen portti on madon suu.

Kirja oli täynnä tuttuja kohtauksia , siitä millaista on olla äiti ja osa perhettä.  Tunnistin ja hymyilytti ,joka sivulla.  Tämä oli ehkä todenmukaisin kirja äitiydestä , jonka olen lukenut. Ja kovin harkitusti ja runollisesti kirjoitettu. Puoliksi kuin runokirja. Oli ihana.

Kirjassa on paljon ajatuksia , jotka ovat tulleet vastaan äitivuosien aikana. Osa niistä liittyen äitinä olemiseen, osa lapsena olemiseen.  Tekisi mieli kopioida tähänkin  niitä useampi rivi,mutta laitan kuitenkin enää vain tämän yhden:

Hän muisti miten oli lapsena työskennellyt jonkin ongelman parissa, sitten varttuessaan tajunnut, ettei se niin ollut. Vasta vuosien, vuosikymmenten päästä, oli löytynyt uudelleen lapsen tieto ja ymmärrys siitä, että alkuperäinen tieto oli ollut oikea.

Jotenkin näistä talventörröttäjistä tulee mieleen äidit. Sitkeästi vaan pystyssä , vaikka umpihangessa. Jossakin valossa kovin kauniitakin. Jopa tuo sana talventörröttäjä , voisi olla synonyymi äidille.