Vanhat valokuvat, tutut paikat, vieraat ihmiset

Tykkään selata vanhoja valokuvia. Vaikka ne olisi jonkun muun, tuntemattomankin kuvia. Albumi sattuu silmiin jossain kirjahyllyn nurkassa tai siirrellään valokuvalaatikoita komerossa ,kun ollaan etsimässä ihan jotain muuta. Ja niitä kuviahan voisi selata tuntikausia, vaikka niissä ei olisi ketään omia sukulaisiakaan.Kuvista kuitenkin tunnistaa aina jotain tuttua. Ihmisiä tekemässä samoja asioita, mitä itse nykyään tekee ,kuten viettämässä kesäpäivää saaressa tai juhlimassa lapsen synttäreitä. Tapahtumat ja paikat ovat usein tuttuja ,mutta ne on vain siirretty eri aikaan ja eri lavasteisiin. Jossain näkyy samanlainen vanha Ford millainen meillä oli kun olin pieni, sellainen jossa ei  ollut kuulemma edes vöitä takapenkillä( kuullostaa hurjalta nykyisten sääntöviidakoiden aikana). Jollakin on päässä samanlainen turkishattu hännällä, kuin minulla oli 5-vuotiaana tai nappiverkkarit jotka oli melko pakolliset ylä-asteella. Vanhemmissa kuvissa on sitten humoristisen näköisiä hius-ja farkkutyylejä 70-luvulta tai sitten hyvin elegantin näköisiä tyylejä suoraan 50- luvulta.

Usein kiinnostavinta ovat taustat joihin on tallentunut kaikkea, mitä ei niin suunniteltu. Omista vanhoista kuvista katselee usein millainen koti oli silloin joskus kun oli lapsi. Mitä leluja taustalla näkyi. Jonkin tärkeän nuken muistaa tai jonkin ihanan paidan mistä harmitti kasvaa ulos. Yhdessä kuvassa näkyy ensimmäisen oman vuokrakämpän ikkunan verhot, jotka täti oli ommellut Marimekon unikkokankaasta. Ja toisessa kuvassa taustalla näkyy julisteita elokuvista ,jotka katsoin aina uudelleen , kuten Amelié. Usein sellaiset satunnaisuudet mitä taustalla näkyy, saattavat  olla oikeastaan se kiinnostavin asia koko kuvassa.Nykyään kaikki sellainen tulee helposti siivottua kuvista pois ,kun kaikki tietävät miltä hyvä kuva näyttää. Olemme niin tottuneet  näkemään sadoittainkin kuvia joka päivä. Pitäisi itsekin ottaa enemmän kuvia kodista silloin, kun se  on sen näköinen kuin se usein on: lattiaa on joskus vaikea nähdä pyykkien, kirjojen ja lasten lelujen alta. Ja lapsista kuvia silloin, kun ne ovat niissä arkivaatteissaan, lempi Ryhmä Hau-paidassaan, vaikka se onkin ihan kauhtunut ja  suu on  vähän suklaajäätelössä. Eikä silloin ,kun ne ovat hetken puhtaissa vaatteissa johonkin juhliin lähdössä ja hymyilevät hetken vierekkäin.

Vakavat ihmiset vanhoissa valokuvissa kokoontuneena suvun talon eteen , ovat aika pysäyttäviä. Kuvia joissa ei osattu vielä poseerata ja hymyillä , vaan kuvia joissa katsotaan totisina kameraan.  Elämäkin oli ehkä totisempaa. Jotenkin ne kauan sitten kuolleet ihmiset niissä vakavissa kuvissa ,ovat joskus samaistuttavampia kuin  kaikki selfiet. Tuntuu että hetken pystyy näkemään miltä maailma näytti sen vakavailmeisen pojan silmin. Sellaisissa kuvissa jotka on otettu  vuosina kuten 1917 tai 1938 ,sitä katsoo ihmisiä ja miettii arvasiko ne mitä tulisi tapahtumaan seuraavien vuosien aikana ,kun maailma muuttui äkkiä ja isosti? Ja selvisivätkö he niistä vuosista? Tunnistaisiko sitä itse muutoksen, kun jokin iso pyörä alkaisi hitaasti pyöriä omana aikanamme? Tuskin.

Kun kamera aikoinaan keksittiin  ihmiset kuulemma saattoivat pelätä kuvaan tulemista. Oli uskomus, että kameran kuva voisi varastaa sielun niiltä jotka kuvaan suostuivat. Ihan ei taida sielu välittyä kuvaa katsomalla ,mutta joskus pystyy hetken kuvittelemaan millaista olisi ollut olla se henkilö siinä kuvassa kauan sitten. Vaikka kuvitelmaahan se kaikki on.

Omien sukulaisten vanhoja valokuvia katsoessa etsii aina jotain tuttua. On hämmentävää nähdä ,että joku jota ei ole koskaan tavannutkaan ja joka on kuollut jo ennen omaa syntymää hymyilee samalla tavalla kuin itse hymyilee. Jollain isoisoisoäidillä on samanlaiset luisut hartiat ,joita  olen aina itselläni harmitellut ja joku eno näyttää lapsuuden kuvassa ihan samalta kuin oma veli näyttää omassa lapsuuden kuvassa. Erona on vain että toinen kuva on väreissä ja toinen mustavalkoinen. Sitten sitä miettii siirtyyköhän, joku noista piirteistä eteenpäin omaan lapseen. Jotkin ominaisuudet vain hyppivät sukupolvelta toiselle. Toiset näkyvinä kuten nenän kaari tai hartialinja ja toiset ehkä näkymättöminä, kuten taikausko tai äkkijyrkät luonteen piirteet. Tietäisipä millaisia luonteen piirteitä niillä ihmisillä vanhoissa kuvissa oli ja ovatko nekin hypänneet itselle kuten ne luisut hartiat.

Mitä vanhempia kuvia ,sitä vähemmän niistä ihmisistä on jäänyt mitään lauseita elämään. Jostain isotädistä muistaa  kuulleensa, että se oli se ,joka meni viisi kertaa naimisiin ja aina ne miehet kuoli. Isosedästä tietää,  että se sairastui 19-vuotiaana unitautiin ja jäi loppuelämäkseen niin oudoksi ,että muu perhe lukitsi ovensa nukkumaan mennessään. Isoisä poseeraa yhdessä kuvassa aseen kanssa ,vaikka tarina kertoo, että se inhosi metsästämistä. Kuljeskeli kuitenkin koiran ja pyssyn kanssa metsässä ,koska se kuului sen ajan herrojen harrastuksiin. Joskus sitä miettii mikä on se yksittäinen asia ,mikä minusta muistetaan vuosikymmeniä kuolemani jälkeen. Tekisi jo nyt mieli inttää vastaan:” Enhän mä semmoinen ollut. Oikeasti mä olin tämmöinen”. Vaikka kuvia ja halutessaan tekstejäkin voi jättää vaikka millä mitalla nykyään jälkeensä, hukkuvatkohan ne  kaikki oikeasti sitten sinne bittiavaruuteen? Kukaan ei muista niitä sieltä vuosien päästä hakea. Ja kun ei ole laatikoita johon keräisi fyysisiä valokuvia ,kukaan ei niihin sattumalta törmääkään jotain muuta komerosta hakiessaan ja unohdu selaaman.

Tällä kertaa unohduin selaamaan vanhoja valokuvia, en kenenkään tutun komeroon,vaan Helsingin kaupungin museon arkistoon netissä. Sieltä nämäkin kuvat ovat. Kuvia voi selata osoitteessa Helsinkikuvia.fi. Kuvista voi teettää itselleen vaikka tauluja. Itse etsiskelin kuvia nyt ihan vain ”kesä” hakusanalla . Kuvia voi hakea vaikka vuoden tai kadunnimen perusteella. On jotenkin mystistä katsella tuttuja katuja sata vuotta vanhoissa kuvissa. Joku talo on tunnistettavissa, vaikka suurin osa ympäristöstä, ihmisistä, autoista ja puista olisikin vaihtunut. Se yksi talo seisoo kuin muistimerkkinä paikallaan, vaikka se onkin siinä vanhassa kuvassa oikeastaan ihan uusi. Siihen se on jäänyt paikalleen seuraamaan kuinka aika ajaa eteenpäin.

Kuvat:

Kahvila Regatta soutustadionin lähellä, 1950-luku. Kuvaaja :Kaarlo Lindgren.

Kaksi tyttöä alusvaatteisillaan rannalla , 1950-luku. Kuvaaja Eino Heinonen ?

Kivinokka, 1957, Kuvaaja :Istvàn Rácz

Malmi, Sunnuntaipalstat, 1913. Kuvaaja: Tuntematon

Nuorisoa Hanabölen puusillalla kauppias Nummelinin luona Rekolassa Helsingin pitäjässä, 1926, Kuvaaja :Tuntematon

Jalkapallon pelaajia Hietakannaksella, 1970. Kuvaaja :Volker von Bonin

Vuorimiehenkatu 18, 1955, Kuvaaja Constantin Grunberg

Kolme naista lähdössä soutelemaan mahdollisesti Kaivopuiston rannasta, 1800-1900-luvun vaihde. Kuvaaja :tuntematon

Tyttö uimarannalla, 1950-luku, Kuvaaja: Racz

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *