Vanha suola

Neiti Y: Täällä on pohdittu viime viikkoina ihmismielen kummallisuuksia. Kaikkihan tuntee surullisenkuuluisan sanonnan vanha suola janottaa. Toisaalta sitten sanotaan, että toisen ihmisen arvon tajuaa vasta kun sen menettää. Tämä aihepiiri tuntuu olevan oikea ristiriitaisuuksien pesimäpaikka.

Näinä miehettöminä viikkoina on ehtinyt pohtia kaikenlaista, muun muassa kuluneen vuoden uusia tuttavuuksia. Olen miettinyt kovasti sitä, voiko jo kertaalleen kuopatun jutun vielä herättää onnistuneesti henkiin. Voiko olla niin, että aika tekee tehtävänsä ja homma voisikin joskus lähteä vielä toimimaan? Vai auttaako aika ikinä näissä jutuissa?

Lähinnä olen pyöritellyt päässä Muusikkoa. Mielenkiintoisten uusien tyyppien puutteessa olen listaillut mielessäni tyypin hyviä ominaisuuksia tovin jos toisenkin: Ajatuksia herättävä keskustelija, hyvä kuuntelija, ajattelee itse (tuntuu olevan joskus yllättävän harvinaista), omaa mielipiteitä, on kiinnostunut uusista asioista, on maailmankatsomukseltaan humaani ja inhimillinen ja mitä vielä. Ja tästähän puuttui vielä ne bonukset, joista on täällä jo jauhettukin eli: jumalainen ulkonäkö ja otteet omaan makuun sopivia. Paperillahan mies on täyttä rautaa omien kriteerien valossa.

Mutta samaan syssyyn on tehtävä toinen lista eli ne jutut, miksi juttu kuopattiin: seurusteluun vaadittavat tunteet puuttuu. Tämä lista on aika paljon lyhyempi, mutta taitaa olla niin, että paperi voittaa tässä tapauksessa kiven. Yksi värisuora kaataa kaikki muut hyvät kädet – ja mitkä kaikki vertauskuvat tähän nyt kävisikään.

Tuntuu julmalta pilalta, että löytää tyypin, jossa on melkeimpä kaikki ominaisuudet, joita kumppaniltaan haluaa – mutta tunne jää puuttumaan. Pitäisikö tätä nyt jotenkin tulkita viestinä universumilta, että etsin loppujen lopuksi vääriä asioita? Vai pitäisikö vaan jatkaa etsimistä samoilla spekseillä?

Kertokaahan kollegat kokemuksia: Onko siellä herätelty vanhoja juttuja eloon onnistuneesti? Tai vähemmän onnistuneesti?