Mulla on ollut nyt puolimaratonin jälkeiset vajaa pari viikkoa kauhea juoksumasis. Ei kiinnostele yhtään lähteä lenkille, ja kovalla pakotuksella olen saanut itseni pari kertaa liikkeelle. Matkat on kyllä olleet hävettävän lyhyitä, eikä se ainakaan auta yhtään tässä 1000 kilometrin vuositavoitteessa.

Milloin on pääsykokeisiin lukua, milloin jääkiekon katselua, jalkapallon peluuta ja kaiken maailman muuta tapahtumaa. Muka ei ”ehdi”. Oikeasti ei vaan jaksa, ei huvita.

Tänään mä päätin jo aamulla, että mun on mentävä juoksemaan, koska pelkään että kunto laskee. Mitäs pelättävää siinä nyt muka on, saahan sen taas nostettua, mutta silti. Heti kun tulin töistä niin vaihdoin lenkkikamat niskaan ja läksin hölkkäilemään. Kuuma oli, niin hiton kuuma, ja mä piru en tajunnut ottaa edes juomapulloa mukaan. Mutta lenkin jälkeen oli niin hyvä fiilis, se fiilis mun pitää muistaa aina kun ei voisi vähempää kiinnostaa mikään juoksu.

Ikinä en mieti lenkilta tullessani, että ”hitto kun piti lähteä, mielummin olisin ollut kotona”.

Tietty kiva laittaa uusi treenipaitakin päälle kun lähtee pinkomaan pitkin kylänraittia 😉PS. HYVÄ SUOMI!!! Onneksi ei kauheesti tarvii järsiä sormenpäitä täällä kotikatsomossa, eiku…

Puolimaraton, check!! Ah jee se on nyt juostu, ja tästä voi enää vaan parantaa :DD Eli aika ei ollut se maailman mahtavin… Starttiviivalta maaliviivalle meni 2 tuntia ja 34 minuuttia, mutta enpähän kävellyt yhtään! Voittajafiilis oli siis ajasta huolimatta.

Ja voi jestas miten rikkipoikkipuhki olin kun pääsin maaliin. Semmosta oloa ei ole vielä tähän päivään mennessä ollut, että jalat ei vaan hittovie kanna ja että on pakko istua hetkeksi alas ettei lähde taju/lennä laatta. Mutta mä tein sen! Mä pääsin hölkäten maaliin asti! Siellä nurtsilla istuessani ja tankatessani Helsinki City Runin yhteistyökumppaneiden tarjoamia palautusjuomia ja -ruokia fiilis oli niin loistava, ja äkkiäkös siitä sai taas kerättyä voimia ja pääsi siirtymään Uimastadionille suihkuun ja saunaan.

Itse reitti oli tuolla puolikkaalla todella kiva ja kulki paljon metsiköissä ja rannoilla, mutta muutama ylämäki vähän verotti voimia. Ensimmäinen kymppi taittui todella hyvässä nosteessa (siinä kohdin oli pitkä ylämäki), 12 km kohdalla taisin vasta ensimmäistä kertaa vähän väsähtää. Siitä toipui vielä nopeasti, mutta sitten kun 18 km tuntumissa alkoi jalat painaa niin siitäpä ei enää niin vain noustukaan… Ja se viimeinen, ehkä jossain 20-21 km kohdalla ollut ylämäki meinasi koitua kohtalokseni, ja moni siellä näytti kävelevänkin. Mutta en, en saatana kävele metriäkään!

Oi sitä tunnetta kun juoksin sisälle Olympiastadionille ja viimeiset metrit kierrettiin juoksurataa ympäri. Siinä kohtaa ei oikein ajatuskaan enää kulkenut, mä olin niin loppu! 😀 Mitali kouraan ja vettä naamaan, ja ensi vuonna uudestaan 😉