Elämä on arvaamatonta. Suuren surun äärellä ei oikein muuta voi sanoa: yllättävä traaginen tapahtuma, liian nuoren ihmisen lähtö. Myötäelän ystävän läheisen menetystä.

Kulttuuriprojekti on siis ollut jäähyllä. Katsotaan, mitä tähän kuukauteen mahtuu mukaan. Tuntuu toissijaiselta.

Lauantaina satuin kuitenkin erään ystävän seurassa tsekkaamaan Nanna Suden näyttelyn Tennarin Helsingin taidemuseossa. Otsikolla ”Underneat the Eyes” kulkeva katselmus sisältää noin 30 maalausta. Kooltaan se on siis helposti haltuun otettava kokonaisuus.

Maalaukset ovat varsin suurikokoisia (vaikea kuvitella yksityisasuntoihin), ja niissä on paljon kullan ja hopean sävyjä, jotka hämärästi valaistussa museotilassa kuultavat tummien ja sinivoittoisten teosten pinnasta. Itseäni vetivät puoleensa erityisesti turkoosin sävyiset maalaukset, varsinkin tämä alla näkyvä Vihreät silmät:

Kuvan lähde Helsingin taidemuseo. Valokuva Jussi Tiainen.

Tällainen turbaanipäinen hahmo hallitsi useampaakin maalausta. Jotenkin ne toivat mieleeni Kirsti Tuokon muotiaiheiset akryylilevyteokset, joita oli nähtävillä Kalevankadun Galleria Tilassa keväällä 2011. (Fanitan suuresti Kirsti Tuokkoa.)

Viehätyin myös maalausten fyysisyydestä ja materiaalisuudesta; öljyvärien elävä tekstuuri, kerroksellisuus kutsui katsomaan teoksia lähempää. Jo edellä mainittu massiivisuus vaikuttaa myös fyysisellä tasolla, ainakin itsellä tuntui suoraan rintalastassa. Niinhän se usein on, taideteoksissa tällaiset ihan itsestään selvätkin jutut merkkaavat.

Aiemmin klassiseen musaan liittyen kirjoitin siitä, miten sitä herkistyy näkemään kaikessa sitä, mistä itse on kiinnostunut (”universumi vinkkailee”). Tälle mietteelle on sukua, se miten oma tilanne vaikuttaa taideteosten tulkintaan.

Näyttelyssä oli useampi teos, jossa voi nähdä hahmon seisovan valtameren äärellä (tai ehkä jo tämä on omaa tulkintaani) – vrt. alla näkyvä maalaus. Aistin vahvasti näissä teoksissa ihmisen suuren tragedian ja mysteerin äärellä. Mutta ystäväni taas näki joissakin teoksissa toisenlaisen menetyksen: hänen lähipiirissään kun oli koettu keskenmeno.

Jalat lumessa (2012). Itse tulkitsin että hahmo seisoisi matalassa vedessä.

Oli miten oli, intensiiviset värielämykset saivat tuntemaan myös suurta lohtua. Ja mieleeni tuli viime aikojen keskustelut, kun tiukkenevien resurssien myötä on pohdittu, mihin julkisia varoja pitäisi käyttää. Kulttuurin ja taiteen puolustajat muistuttavat, että taidekokemukset lisäävät hyvinvointia, mikä pitäisi muistaa myös vaikeina aikoina (äkkiseltään googlettaen esimerkkejä löytyy mm. täältä ja täältä; aiheesta on ollut vireillä myös OPM:n toimintaohjelma). Muistan itse tutustuneeni joku aika sitten tutkimukseen, jossa todettiin että aktiivisesti kulttuuria harrastavat voivat jopa paremmin kuin urheilevat ihmiset. Ainakin itse toivon, ettei asiassa pelattaisi populistista nollasummapeliä.

Uutta viikkoa ja valaisevia taide-elämyksiä kohti.