Livenä se on ihan eri juttu

Odottamaton tapaus eilisillalta:

Haukon henkeä. Puren huulta, ettei kyynel karkaisi poskelle. Tuttu, sateen kiillottama kaupunki sulkee armollisesti mustanpuhuvaan suojaansa kiihtyneen kulkijan. Nopeasti, nopeasti, on pakko kaivaa esiin puhelin ja kuulokkeet, ja kuunnella, kuunnella uudestaan – sävelet, jotka äsken kaikuivat konserttisalissa kiertävät päässä, koko kehossa.

Kävin sitten klassisen musiikin konsertissa, ja tässä on tulos. Olen sekopää.

Asetin itselleni alkukuusta muutaman klasariprojektia koskevan tavoitteen, joista yksi oli, että käyn klassisen musiikin konsertissa. Olin aika varma, etten ole koskaan sitä tehnyt (oopperassa ja baletissa on tullut ravattua verrattain ahkerasti). Nyt en ole ehkä enään niin vakuuttunut, sillä epäilen, olisinko klasarimusakasvatuksen saaneena voinut välttyä siltä täysin. Mutta – jos en muista, onko kysymys lopulta täysin akateeminen? 

Keskiviikkoillan konsertti

Välihuomio: Ja tässä vaiheessa meinasi iskeä epätoivo. Onnistuin taas jollain onnettomalla, väsyneellä näppäilyvirheellä deletoimaan koko lopun miltei valmiin postauksen ja jouduin palaamaan tähän. Tästä tumpeloinnista uhkaa muodostua todellinen haaste blogin pitämiselle… Aargh! Miten muistaisin tallentaa tarpeeksi usein? Vai pitäisiköhän kopsata tekstiä myös johonkin tekstitiedostoon, josta se ei ottaisi hatkoja niin helposti? Tuntuu jotenkin raskaalta tuo tallennuskäytäntö tässä. No niin.

Päädyin konserttin aika ex tempore. Viikonloppuna havahduin huomaamaan, että loppukuusta on duunimenoja ja matkustelua, joten oli toimittava ennemmin kuin myöhemmin. Aloin siis tutkailla Musiikkitalon ohjelmaa (intresseissä oli myös tutustua rakennukseen), ja jipii! Sieltähän löytyi jotain tuttua jopa aloittelijalle: keskiviikkoiltana oli luvassa Helsingin kaupunginorkesterin konsertti, jonka ohjelmaan kuului mm. Mozartin sinfonia, josta klasarikuunteluni aloitin. Yritin saada kuunneltua vähän muitakin listalla olleita teoksia.

1. Valentin Silvestrov  The Messenger (1997), jousille ja pianolle)
2. W.A. Mozart Sinfonia nro 40 KV 550 
3. Pjotr Tshaikovski Sinfonia nro 6 ”Pateettinen” 

Musiikin talossa

Kuvanveistäjä Kirsi Kaulasen korkealentoinen Gaia (2011).

Astelin Musiikkitaloon paraatiovesta Manskulta ja olin ilahtunut. Talosta on maristu yhtä sun toista, mutta ainakin nyt lokakuisena iltana tuli juhlava fiilis, kun laskeuduin kohti konserttisalia. Katossa leijuva torvimainen veistos loi lennokkaan vaikutelman.

Ennen musisointia tarvitsin jumppatunnin jälkinälässä evästä, ja kahvilapalveluista tuleekin sitten visiitin miinukset: uskomatonta että tällaisella kansakunnan estradilla (’Kansalaistori’ vieressä) tarjoilut hoitaa ankea perusjees Restel. Neliskanttinen kahvilapöytä keikkui ja tunnelma oli kuin linja-autoaseman odotushallissa. Työntekijöiden asutkin olivat huolimattomia kuin huoltoaseman kassalta. Nice, eh? Virittäydy siinä sitten ylevään konserttitunnelmaan. Pöh. Ensi kerralla kahvittelen ehkä Kiasmassa ja hipsin siitä suoraan saliin.

It’s alive!

Saliin siis. Asettauduin paikalleni, kasvot kohti kapellimestaria, orkesterin taakse (tässä salissahan paikkoja on koko 360 astetta). Tykkäsin salin tunnelmasta, ja olin iloinen: arki-iltana se oli miltei täynnä. Hyvä me helsinkiläiset kulttuurinystävät!

Ensimmäisenä vuorossa oli Silvestrovin Messenger, sävellys jousiorkesterille ja syntetisaattorille (tässä konsertissa piano). Käsiohjelmassa (rakastan käsiohjelmia! Ostan sen aina, kun käyn teatterissa, tai missä riennossa tahansa) teosta kuvailtiin ”unenomaiseksi ja tiivistunnelmaiseksi”, ja sitä se oli. Kaiuttimista puhalsi tuuli kuin aavikolla tai jäätiköllä, kuin pyyhkien konserttisalin yli, ja orkesteri soitti varsin hienovaraisesti. Aika mystistä, ajoin aavemaista. Mutta ei missään tapauksessa tylsää. Vinkki tässä vaiheessa: sammuta kännykkä. Sammuta se. Älä jätä äänettömälle, ellet halua tehdä kuten minä ja stressata, että se alkaa väristä kun äiti soittaa kuitenkin just nyt. Niin hiljaista salissa välillä oli. Omaa kuunteluani tämä neuroottinen puhelimen kuulostelu siis vähän häiritsi, sammutin sen seuraavassa välissä.

Messengeriä ei löydy YouTubesta, mutta Spotifysta voi kuunnella Jenny Linin pianotulkintaa (albumi Silvestrov: Piano Sonata No. 1 jne).

Sitten oli vuorossa Mozart. Ja voi pojat, olipahan kokemus. Orkesterin kuunteleminen livenä on itse asiassa paljon myös tuntemista. Niin fyysinen elämys se on: patarummut lyövät rintalastassa asti ja koko valtava energia virtaa katsomossa. Orkesteri on myös mahtava visuaalinen kokonaisuus, se alkaa elää kuin omaa elämäänsä yhtenä organismina: viulistit aaltoilevat temmon vaihtellessa, jouset tikkaavat kuin suurena graafisena elementtinä.

Livenä klassista musiikkia pystyy myös seuraamaan tarkemmin, kun näkee, mikä soitin(ryhmä) on milloinkin fokuksessa. Mielestäni myös puhaltimet tulivat selkeästi paremmin esiin salissa kuin kotona läppäriltä kuunnellessa. Ylipäätään nyanssit kuuluvat tarkemmin. Ja tietysti jokainen konsertti on yksi tulkinta teoksesta.

Tuli siis tosi paljon samoja fiiliksiä, mistä Reetta kertoi viikko sitten omassa Changes in Latitudes -blogissaan. Ja todellakin, miksi vasta nyt? Tämä on ihan huippua! Jatkossa tästä tulee säännöllistä touhua. Ja pakotan mukaan muitakin. Eivät ihmisparat tiedä, mitä ovat missanneet – tai siis onnekkaat, mitä onkaan luvassa!

Case. Nut. Case.

Sitten päästään huuruiluosastolle ja siihen, mistä postaus alkoi. Konsertin aikanakin oli tunteet välillä pinnassa, ja kun välillä pystyi keskittymään täysillä musiikkiin ja unohtamaan kaikki mielessä pyörineet duuniasiat, fiilis lähenteli joogatunnin meditatiivista vaikutusta (en yhtään ihmettele kaikkia tutkimuksia musiikin hyvää tekevästä vaikutuksesta aivotoimintaan yms, toivon että ehdin muuten kirjoittaa siitäkin vielä tässä kuussa).

Mutta konsertin jälkeen tapahtui jotain odottamatonta. Hain takkini narikasta (se on muuten maksuton) ja suunnistin laukkujeni kanssa kohti sporapysäkkejä. Yhtäkkiä iski tunne, että on ihan pakko päästä kuuntelemaan sitä Mozartin sinfoniaa uudestaan. Kaivoin laukusta miltei paniikonomaisesti puhelinta ja Spotifyn soittolistaa ja painoin kuulokkeita korviin, ja sitten sukelsin kadulle sävelten ympäröimänä. Ja tässä vaiheessa sitten iski todella tunne päälle. En oikein edes muista kotimatkasta mitään, vähän kuin joskus kun on todella väsynyt – tai humalassa, tai molempia.

Saapuessani himaan olin edelleen varsin umpimielinen, ja urahtelin jotain yksitavuista asuinkumppanilleni. Onneksi hän on ymmärtäväistä sorttia ja tottunut ajoittain esiin puskevaan eksentrismiin.

Hmm. En jaksa uskoa, että näin käy joka kerta, mutta olipahan ikimuistoinen eka kerta (niin kuin ne parhaimmillaan ovat). Eli vaikken ikinä muistaisi sitä, olenko käynyt klasarikonsertissa aiemmin, tämän jälkeen takuulla muistan käyneeni.

Klasarikonsertti – näin se käy

Jälkikirjoituksena ja loppukevennyksenä lyhyt vinkkilista ensikertalaiselle klasarikonsertista. 

– Asu on vapaa. Voi tulla tennareissa, mutta toisaalta saa tälläytyä, jos mieli tekee. 

– Kannattaa peesailla taputtamisessa. Aplodit säästettiin tällä kertaa molempien näytösten loppuun. Se on itse asiassa vähän sääli, sillä itselleni iski vastustamaton halu taputtaa Mozartin sinfonian ekan osan jälkeen. (Tästä omituisuudesta jenkkitoimittaja Alex Rosskin kirjoittaa teoksessaan  Listen to this!, josta olen kertonut aiemmin ja johon tulen vielä palaamaan tarkemmin.) Tuntuu vähän turhalta jäpittämiseltä. Toisaalta kun aplodeerataan, se tehdään kunnolla, sitten käydään välillä poissa ja tullaan takaisin ja orkesteri nousee ylös yhdessä ja erikseen monta kertaa.