Riistokalastetut klassikot

Klassinen musiikki on meille liian tuttua. Tällainen väite on muotoutunut mielessäni viime päivinä.

Epämääräisen eklektisen tutkimusretkeni ensi päivinä olen useamman kerran herennyt huomaamaan, että tunnen kuuntelemani kappaleen hyvin. Liian hyvin. Esimerkiksi Bachin Toccata ja fuuga d-mollissa, Vivaldin Neljän vuodenajan ”Kevään” eka osio ja Beethovenin Sinfonia Nro. 5 ovat populaarimusiikin ja eritoten mainosten peruskauraa, ja siksi muuttuneet niin kliseisiksi, että niitä on vaikea kuunnella kuulematta samalla myöhemmin läiskäistyjä ulkomusiikillisia mielleyhtymiä.

Ainakin itselleni tällaisten puhki kaluttujen biisien – alun perin oletettavasti musiikillisten mestariteosten – kuunteleminen on tuskallista. Onko reilua, että ensitahdit tuovat mieleen auto-/kahvi-/kissanruokamainokset tai kauhuleffan? Pystyykö näin läpeensä tuttuja kappaleita kuuntelemaan tuorein korvin?

Bach näyttää myrtyneeltä. Osasikohan hän arvata, miten myöhemmät sukupolvat ryöstöviljelisivät hänen hartaan aherruksensa hedelmiä? (Kuvan lähde: Wikipedia)

Jos Mozart tai Beethoven tietäisivät, miten heidän opera magnaa surutta soitellaan turuilla ja toreilla, pahastuisivatkohan he – vai ilahtuisivatko kuitenkin, että klasari ja oma maine kantaa? Voiko mainoskäyttö jopa edesauttaa klasarin asiaa?

Tästä aiheesta on keskusteltu musiikinharrastajien parissa ja mielipiteet eriävät. Osaa häiritsee, osaa ei. Olisikin kiinnostavaa tietää, miten koko hommaa rajoitettaisiin, jos joku tällaisen idiksen päähänsä saisi. Koko kysymys kuuluu enemmän tyylitajun kuin oikeuslaitoksen piiriin. Ja ymmärrettäväähän tämä tehoviljely on: mainosten ja tv-ohjelmien täytyy tehdä vaikutus sekunneissa tai sadasosissa. Tuttu tapaus takaa varmemmin halutun fiiliksen vastaanottajassa.

Itselläni on yksi erityistapaus kliseiden joukossa: Sokerihaltijattaren tanssi Tshaikovskin (pahoittelen, etten osaa hakea oikeaoppista hattu-s:ää) baletista Pähkinänsärkijä. Vaikka olen kuullut sitä mitä oudoimmissa ja halvimmissa yhteyksissä (syntsikaversio lattianpesuainemainoksessa – näettekö yhteyden? Minä en), en kyllästy. Se saattaa johtua siitä, että alkuperäisversio lumosi niin vahvasti jo lapsena. Kun suljen silmäni, tunnen ympärilläni Aleksanterin teatterin turvallisen punaisen samettipenkin ja näen katossa hienot maalaukset. Eli ehkä jos olisin kuunnellut samaisella intohimolla edellä mainittuja muita biisejä, olisin varjeltunut sabotaasilta? Mene ja tiedä.

Lopulta muuten otin ja kuuntelin sen Bachin Toccatan ja fuugan hammasta purren. Ja kun alun ohi pääsi, niin kyllä sen kuunteli loppuun saakka. Joskus kannattaa vähän karaista itseään. Ja luoda samalla uusia mielleyhtymiä?

Heinzin ketsuppi iskee suoraan selkäytimeen. Once again, Mozartin ”Eine Kleine Nachtmusik”.

http://www.youtube.com/watch?v=Cq4rid57ofw

Reebokin mainoksessa klasari toimii hienosta. Biisi on Beethovenin sinfonian nro. 7 II osan ”Allegretto” alusta.

Linkkivinkki: Top 10 Classical Works You Know, but You Don’t Know

Jälkikirjoitus: blogi on kyllä mainio tapa pitää kirjaa siitä, että projekti etenee. En ole ikinä aiemmin blogannut enkä juurikaan tuntenut paloa tehdä niin (enkä olisi puolta tuntia ennen tämän blogin perustamista arvannut että tulisin tekemään niin – todellinen hetken mielijohde!). Julkinen alusta painostaa sopivasti tekemään säännöllisiä välitsekkauksia, eri juttu kuin jos kirjoittelisi yksityistä päiväkirjaa. Ja ehkäpä tästä saattaa olla iloa jollekulle muullekin kulttuurihupakolle. P.S. Erityisesti on iloa kun muistaa tallentaa välillä, eikä joudu harhanäppäilyn seurauksena kirjoittamaan koko postausta uudestaan, kuten tänään kävi.