Miksi klasaria?

Ekan projektikuun loppuessa palaan miettimään, miksi pitäisi kuunnella klasaria.

Hetkinen. Pitää on ihan tietysti väärä verbi. Ei kenenkään pidä kuunnella klasaria. Mutta miksi ehkä kannattaisi kuunnella klasaria? Miksi olen halunnut pidemmän aikaa syventyä klasarin maailmaan? Osittain tätä sivusinkin jo aiemmassa postauksessani.

Jotta sivistyisin. Niin liikuttavalta ja mahtipontiselta kuin se saattaakin kuulostaa, janoan syvällisempää sisältöä elämään. Haastetta. Älyllistä mielihyvää. En viskaa Oliviaa nurkkaan tai lakkaa katsomasta Kolmea miestä ja tyttöä (parasta maanantaiviihdettä!), mutta jotenkin uskon, että mieleen pätee sama tylsä säännönmukaisuus kuin kroppaan: kun syö ja liikkuu monipuolisesti, voi paremmin. Herkkuja unohtamatta. (Mulle on muodostunut hyvin hedonistinen näkökulma herkutteluun: säännöstelen herkkujen syömistä, sillä siten nautin niistä enemmän; jos syön suklaata päivittäin, se menettää tehoaan. Ja haluan nauttia suklaasta niin että päässä humisee. Sama pätee myös löhöilyyn sohvalla.) Kun on tarpeeksi vetänyt karkkia tai vaikka ihan peruspastaa, alkaa tehdä mieli ruisleipää ja parsakaalia.

Jotta kuulisin tarkemmin. Elokuvatieteen opinnot auttavat ymmärtämään yhteyden 1920-luvun neuvostoelokuvan ja musiikkivideoiden välillä, haluaisin samanlaista accessia musiikin parissa. Ymmärtäisin myöhempääkin musiikkia paremmin – esimerkiksi lempparini Vampire Weekendin taustoissa kuuluu selkeitä vaikutteita, ja olisi kiva pystyä analysoimaan vähän tarkemmin, kuka tai mikä aikakausi siellä kuuluu. 

Ihanan eksentrinen Vampire Weekend omisti esikoisalbumillaan biisin manhattanilaiselle bussilinjalle M79. Alun jousissa on kuultu niin Mozartin kuin barokin vaikutteita.

Jotta ymmärtäisin kuulemaani paremmin. Olen sellaista tyyppiä, että tuppaan tykkäämään asioista enemmän, kun tiedän edes jotain taustoista. Taidenäyttelyissäkin on tylsä kiertää vaan ihailemassa että ”ah mitkä värit, ah mitkä muodot” (tämä oli muuten lainaus herrasmiesluennoitsijalta, joka veti 2000-luvun alkupuolella rokkaavia taiteen filosofian luentoja yliopistolla, ja tuon yksinkertaistuksen ansiosta muistan edelleenkin, mitä tarkoittaa esteettinen differenssi eli että taideteosta tarkastelee vain sen esteettisten ominaisuuksien kautta ottamatta huomioon taiteen traditioita, tekoajankohdan yhteiskunnallista kontekstia jne). Musiikissa minua myös viehättää sen ei-kielellinen olemus, opinnoissa tuli perehdyttyä erityisesti kielellisiin ilmiöihin.

Sitten on tietysti liuta erilaisia ja eri kaliiberin tutkimuksia siitä, miten klassinen musiikki parantaa keskittymiskykyä ja muistia, vähentää unettomuutta ja verenpainetta, lieventää stressiä, lisää tuottavuutta (Mozart-efekti jne jne). Jos nämä potentiaaliset hyötyvaikutukset houkuttelevat, why not? Itse tosin omassa kerettiläisessä mielessäni luulen, että nuo seikat pätevät miltei mihin tahansa musiikin genreen, josta kuulija nauttii. No, onpa siitäkin tutkimusta.

Alun kuva täältä.