Intoa. Himoa. Intohimoa – klasariin.
On uskomattoman viehättävää kuunnella, kun ihminen puhuu antaumuksella asiasta, josta intohimoisesti pitää. Edellisessä postauksessani tätä ohi mennen sivusinkin kertoessani, miten tuttavani ovat hetken lämmittelyn jälkeen intoutuneet kertomaan klasarisuosikeistaan.
Mielestäni tällaisena aloittelevana diggarina onkin mielekästä kallistaa korvansa henkilökohtaisille ylistyslauluille silkan pedantin pänttäämisen ja teoslistojen (huh huh) läpi kahlaamisen sijaan. Saa tosi hyviä tärppejä! Jos jokin liikuttaa jotain toisessa ihmisessä, mitä todennäköisimmin se liikuttaa jotain myös minnussa. Tai jos ei, niin ainakin on kiinnostusta pohdiskella, mistä toisen liikutus johtuu.
Koska en voi kaiken aikaa kiusata lähipiiriäni kaikenkarvaisilla kyselyillä, olen innolla lueskellut muusikoiden.net-sivuston fanikeskusteluja esimerkiksi Mozartista, joka kommentoijien mukaan teki ”messevää musiikkia” ja saa kananlihalle. Oi!
Mozartia on hehkutettu mm. näin:
Sinfonia nr. 35:ssä se alkuosa on kans aivan ihana. Myös 36. ja 38. ovat minun kirjoissa 40. edellä. Prahalainen saattaa olla jopa toiseksi paras sinfonia. 39. on jotenkin maaginen, vaikka kalpenee toki 41:n rinnalla.
Tällainen puhe sykähdyttää. Ei musaa noin varmaan akateemisesti analysoida, mutta kerrassaan ihastuttavaa IMO. Siinä ilmenee aito fanitus, ei mikään turha snobbailu, johon klasarimusa usein syystä tai toisesta liitetään. Ehkä on vaan helpompi dissata asiaa, jota ei itse ymmärrä ja joka uhkaa epämääräisesti jotain omassa maailmanjärjestyksessä? Samahan se loppujen lopuksi on, jos perehtyy vaikka painin hienouksiin ja käy iltakaudet läpi molskilegendojen vyörytystekniikoiden yksityiskohtia – jotenkin urheilun diggailu vaan tuntuu jotenkin rehdiltä ja kansanomaisemmalta. Onneksi jokainen saa ainakin omassa yhteisössään nörtteillä ja intoilla omista kiinnostuksen kohteistaan niin paljon kuin haluaa. I love nörtit.
Tässä tuo puheenvuorossa mainittu sinfonian nro 35 I osan alkua, allegro con spirito, eli ”nopeasti, spiritillä” vapaasti käännettynä. ;) (Noihin italiankielisiin musatermeihin on ollut aikomuksena paneutua yhdessä postauksessa, ne kun on aika veikeitä.) Saan kiinni kommentoijan ”ihanasta” – alku on todella iloinen, mahtipontinen mutta lähestyttävä. Spirittiä! Kuulemma Mozart muuten sävelsi ensimmäisen version bilemusiikiksi Salzburgiin ja muunsi sen sitten sinfoniaksi Wieniin – iloinen juhlatunnelma kuuluu sinfoniassakin.
Lisäksi keskustelupalstoilta voi saada aikamoisen mainioita tiiviitä tietopaketteja (yksinkertaistettuja, mutta to the point):
Ovathan ne kypsän kauden parhaat teokset melkoista loistavuutta. Sinfoniat 39-41, viimeiset pianokonsertot, Taikahuilu & Don Giovanni, jousikvartetot C-duuri (”Dissonanssi”) ja d-molli jne. Requiemkin niiltä osin kuin se on Mozartin kynästä. Nuoruuden (lapsuuden) töistä löytyy paljon aika naiivia ja epäkiinnostavaa tavaraa, mutta ei sitä nyt 10-vuotiaalta voi odottaa suurta taidetta. On se kuitenkin aika ainutlaatuinen tapaus ollut, ja mitä olisi vielä syntynytkään jos olisi saanut elää edes 5-10 vuotta pitempään. Harmi että kuolo korjasi juuri kun tyyli ja taidot olivat parhaimmillaan.
En muuten törmännyt trolleihin noilla sivustoilla.
Tässä proggiksessa toivon itsekin saavani lemppareita, läheisiä sävellyksiä, joita hehkutan muille, ja olen jo muutaman saanutkin – kokoan ne yhteen kuun lopussa muiden summausten kanssa. En ole niinkään kiinnostunut virallisesta akateemisesta osaamisesta, mikä ei tarkoita, että yhtään väheksyisin ”virallista osaamista”. Olenpa vain vallaton vapaaoppilas.