Klasari mix tape
Iik. Ensimmäinen kuukausi on melkein paketissa, ja viimeisen reilun viikon verran aika on ollut todella kortilla. Miten tässä näin kävi? Kunnioitus pidempään bloganneita kohtaan nousee, itsellä tiukka duuniputki ja lomamatka verottivat todella potentiaalisia pohdiskelutuokioita. Viimeiset klasaripostaukset edessä.
Nyt ei ole enää aikaa syventyä yhteen tyyppiin kovinkaan pitkällisesti, joten päätin ottaa irtokarkkimeiningin ja maistella yhtä sun toista näiltä tyypeiltä, jotka – syystä tai toisesta – eniten kiinnostavat.
Antonin Dvoràk
Tätä ”medium romanttista” tsekkiläissäveltäjää kohtaan tunnen vanhastaan jotain epämääräisiä sympatioita (eli kymmenvuotiaana multa olisi varmaan saanut pikkuvanhan syväanalyysin). Kun nyt kuuntelin takuuvarman Humoreskin lisäksi jotain muita biisejä, tykkäsin edelleen. Luulen että osasyy on kansanmusavaikutteilla, joista esimerkiksi Get into classical -sivustolla mainitaan.
Aikamoinen vilkkusilmä viulisti David Garrett tyylittelee menemään.
Bela Bartok
”Organic, folksy, schizophrenic.” Unkarilainen Bartok on mielestäni jostain syystä myös tosi kiehtova. Luulen että tunnen vetoa näihin kahteen em. säveltäjään jo ihan nimienkin vuoksi, ne on vaan foneettisesti tosi toimivia, tekee mieli toistella. Lisäksi myös Bartokin kohdalla mainitaan kansanmusiikkivivahteet, jotka ilmeisesti on mulle nyt hyvä juttu. Muistan joskus pianotunneilla jotain Bartokin kappaleita hakanneeni, ja muistaakseni ne olivat harvinaisen kivoja tapauksia muuten usein vähän puuduttavan ohjelmiston seassa.
Bartok kuulostaa jotenkin elokuvalliselta, ja aika monissa elokuvissa sävellyksiä on näemmä esiintynytkin, kuten Hohdossa ja Being John Malcovichissä.
Tätä videota joku kommentoi YouTubessa täydelliseksi lokakuun musiikiksi, ja sehän sopii meille.
Herman Berlioz
Superromanttinen Berlioz kiehtoo kahdesta syystä: Morse ja Nizza.
Herrasmiehet harmaissa. Kuvan lähde.
Iki-ihana komisario Morse tunnetusti suurkulutti klassista musaa ja tuhahtelee Lewisille, joka ei ihan ymmärrä säveljumalien autuaaksi tekevää vaikutusta. Berlioz on yksi Morsen suosikeista joista hän blaastaa alaiselleen, ja säveltäjän ympärille jopa kehiteltiin yhden jakson juonta. Taatusti syy tutustua tyyppiin.
How nice! Nizzaan liittyvän Berlioz-tarinaan törmäsin, kun vierailin kaupungissa joitakin vuosia sitten. Provence ja erityisesti Nizzahan on aivan mielettömän upeita paikkoja, eikä ole vaikea kuvitella, että niille seuduille on menettänyt sydämensä historian saatossa yksi jos toinen. Kuulemma nuori Berlioz oli Roomassa opiskellessaan saanut kuulla, että hänen mielitietyllään oli Pariisissa toinen heila. Kuumaverinen Berliozhan ei moista sietänyt vaan suuntasi suoraan kohti kotikaupunkiaan aikeinaan poistaa päiviltä niin petturisuttura kuin vieras miekkonen. Matkalla tapahtui kuitenkin jotain, mikä muutti suunnitelmat: Berlioz pysähtyi Nizzaan. Ja kuinka ollakaan, leppeän aurinkoisen rannikon ilma tyynnytti hänen mielensä. Lopulta hän sanaili: ”oh, Nizza, kuinka kukaan voisi olla täällä vihainen”. Rakastan tuota anekdoottia aivan kuten rakastan Nizzaakin. Voisin siis ehkä kuvitella rakastavani myös Berliozia.
Symphonie Fantastique, osa 1 vaikuttaa suosituimmalta Berliozin biisiltä.