Tätä aihetta olen odottanut. Ja siksi se täytyy käsitellä joutuisasti, ettei kynnyksestä tule liian suurta. 

Mozart. Klasarin kyllästämässä kasvuympäristössäni Jeesuksen ja Joulupukin kaltainen hahmo, yhtä myyttinen ja faktisesta olemuksesta oli jossain vaiheessa yhtä suuria epäluuloja.

Klasarin wunderkindin elämä Itävallassa on varmaan tatuoitu takaraivooni, niin hyvin ne ovat edelleen muistissa, ja jätän tarkemmat  vaiheet nyt tarkemmin kertaamatta. Satunnainen yksityiskohta, joka näin aikuisiällä puski pintaan, koskee Wolfgangin lahjakasta sisarta Nannerlia. Vieläköhän Alkossa myydään hänen nimellään varustettua päärynälikööriä veikeässä viulunmuotoisessa pullossa? Kun ystäväpiirissämme tultiin täysi-ikäisiksi 90-luvun lopulla, oli tapana antaa ”hauskoja” alkoholilahjoja, joissa kuori oli säännönmukaisesti laadukkaampi kuin sisus – niistä yhtenä esimerkkinä tämä Nannerl-litku (ja toinen lemppari oli se kissanmuotoinen valkkaripullo!). Pitikö isosisko päärynöistä? En edelleenkään tiedä, mikä oli yhdistävä linkki.

Pikkuveljen varjoon jäänestä Nannerlista on tehty myös elokuva.
Häiritsevä hetki arjessa klasarin seurassa

Sattuipa päivänä muutamana, että klasarin maailmaan totuttautunut nainen kuunteli Mozart-soittolistaansa matkalla kotoa keskustaan. Metron rullaportaissa naisen valtasi metka tunne: yhtäkkiä tuli olo, kuin olisi ollut 80-/90-luvun ranskalaisessa elokuvassa. Mozart sen teki. Vahva tunne – mutta täysin tavoittamaton! Mihin kumman leffaan sulauduin? Siitä en ole saanut vieläkään kinni. Fiilis oli jotenkin koominen, mikä rajaa tyylilajia.

Olen pohtinut jälkikäteen, josko sekä ranskalaisuus että Mozart olisivat olleet väärä vihje. Ehkä ignorantissa mielessäni tapahtui ristiinkytkentä itävaltalaissäveltäjän ja kanadalaisen Denys Arcandin loistavien elokuvien Amerikan imperiumin rappion (1986) ja Barbaarien invaasion (2003) välillä? Niissä soi taustalla klassinen musa, joka kyllä kuulemma on Händelin inspiroimaa – ja hänhän oli barokkisäveltäjä, eli ihan eri maata. En ole tästä kuitenkaan varma. Hmm. Häiritsevää – mutta kiehtovaa! Tätäkään en olisi kokenut ilman projektiani. 

Klassismi (1750-1800)

”Kun kuuntelet säveltäjää, kuuntelet aikakautta”, sanoi viisas ystäväni. Kontekstia ei käy pakeneminen, vaikkei se suuresti kiinnostaisi. Lempparini, Get into Classical -sivuston pitäjä kuvailee aikakautta seuraavanlaisesti:

Classical-era music was an antidote to all the ornateness and complexity of the Baroque era. The goal of the classical composers was to produce music which was simple, witty and elegant. Instead of the twisting complexity and stacked melodies of Bach, they went in for clean melodic lines, and more standardized musical structures (although the Classical pioneers, Mozart and Haydn, helped to define what those standards were).

Hivenen hämmentäväähän se on, että kuuntelet klassista musaa ja vastaan tulee aikakausi nimeltä klassismi. Englanniksi vielä hämäävämpää: classical – musa; Classical – periodi. Watch your caps lock.

Kuulakundi

Mozartia tuskin voisi liiaksi hehkuttaa, niin suosittu, arvostettu ja rakastettu hän säveltäjänä on. Salzburgissa syntynyt ja Wienissä vaikuttanut säveltäjä kuoli vain 35 vuoden ikäisenä, mutta ehti luoda lyhyen elämänsä aikana kuolematonta musiikkia. Asiaa auttoi, että hän aloitti jo lapsena. Mozartin mainetta siivittääkin poikkeuksellinen lahjakkuus, värikäs luonne sekä koskettava, James Dean -mainen aikainen poistuminen – niistä on syntynyt tuhansia kirjoja. Mikä loppujen lopuksi legendoista onkaan totta? Tätä sivuaa myös musiikkitoimittaja Alex Ross, joka omistaa Mozartille kokonaisen luvun ”The Storm of Style” teoksessaan Listen to this! (kertoisin enemmän, jos pitäisin kannattavana, mutta ei se niin kovin poikkimusiikillinen kirjoitus ollutkaan). Saattaa olla hyvä pitää ne muut alussa mainitut satuhahmot mielessä.

Klassinen herkku.

Säveltäjänä Mozart on helposti lähestyttävä sekä erittäin tunnistettava. Tuotantoon kuuluu monia ”klassisia” klasaribiisejä, juuri niitä mainosten ja muun populaarikulttuurin unohtumattomiksi takomia säveliä, joihin mielestämme klasari kilpistyy, kuten aiemmin mainitut sinfonia nro 40 sekä serenadi nro 13 eli ”Eine Kleine Nachtmusik” tai Rondo alla Turca ja ooppera Taikahuilu.

Mozartia käytetäänkin usein erilaisissa yhteyksissä, kun halutaan saada aikaan vastaanottajassa täsmällinen reaktio klasariin (vrt. aiempi postaukseni). Huomasin tämän itse viimeksi, kun kävin katsomassa Ryhmäteatterin Eduskunta II:sta. (Ei suurempia spoilereita luvassa, no fear.) Näytelmän loppupuolella oli dinnerkohtaus, jonka taustalla soi kaikkien hyvin tuntema pianokonserton nro 21 II osio. Ymmärsin hyvin sen, miksi biisiä ko. kohdassa käytettiin: haluttiin luoda vaikutelma yläluokkaisesta, etuoikeutetusta ja todellisuudesta vieraantuneesta poppoosta, joka kestitsee itseään toisten, kaltaistensa seurassa ja keskustelee asioista ilman arjen häiritsevää hälyä. Samalla tunsin oloni apeaksi: tätäkö se klasari on? Snobbailua vailla kosketusta arkeen? You be the judge:

Hassua triviaa: tähän pianokonserttoon on liitetty jälkikäteen lisänimi ”Elvira Madigan”, ruotsalainen elokuva vuodelta 1967, jonka soundtrackilla sävellys soi.

Listen to this

Musiikkitoimittaja Alex Rossin Mozart-vinkit löytyvät hänen kirjaansa varten luomaltaan audioguide-sivustolta.

http://www.youtube.com/watch?v=C2ODfuMMyss

Muistoja vuosien takaa: Yön kuningattaren aaria oli iso hitti musaluokallamme, jossa noin 10-vuotiaina imitoimme tätä äänihuulet vonkuen.

Jälkikirjoitus: klasarin mekka Salzburg

Joitakin vuosia sitten satuin matkustamaan Mozartin kotikaupunkiin Salzburgiin. Kävin kotitalossa, josta oli tehty museo. Seinällä luki lainaus, jossa säveltäjä kertoi syövänsä kernaasti voita:

Joulun alla odotin löytäväni kaupungista saman maagisen tunnelman kuin muualtakin saksankielisen christkindlmarkt-perinteen piiristä. Lukuisat turistit tekivät paikasta varsin levottoman rysän, mutta seassa saattoi yrittää tavoittaa jotakin ajatonta. Päällimmäisenä mielessäni on silti yhä seuraava kokemus: nousimme matkakumppanini kanssa Hohensalzburgin linnaan keskustan yläpuolelle. Mutta mitä säveliä katutasosta korkeuksiin kantautuikaan – Mozartin sulosointuja? Ehei – panhuilun globaali  puhallus. Inkaintiaanit (tai keitä ne rahastajat olivatkaan) olivat ehtineet alppikyläänkin. Sitä sitten kelpasi kuunnella glühweinia siemaillessa ja alppimaisemia ihaillessa.