Auringonlasku Puerto Lopezissa maaliskuussa.

”I suddenly feel awfully sad,” Totesi hyvin läheiseksi tullut naapurini David, varattuani liput takaisin Suomeen. En tiennyt mitä sanoa, sillä oma oloni oli aivan yhtä kummallinen.

En varmaan pysty tarpeeksi hokemaan sitä, miten uskomaton kokemus vapaaehtoistyö on minulle ollut. Tuntuu ettei sitä olisi muuttunut ollenkaan, mutta avattuani matkapäiväkirjani ja luettuani ensimmäisen päivän ajatuksia ja verrattuani niitä tähän hetkeen, muutosta pystyi havaita tapahtuneen.

Ehkäpä sitä on oppinut espanjan, kulkukoirien hyökkäyksiltä välttymisen taidon ja hämähäkkitoleranssin lisäksi jotain suurempaakin. Ehkä saanut muistutuksen siitä, että oli sitä missä viidakossa, vuoren raossa tai rantamajassa tahansa, voi olla varma siitä ettei koskaan ole yksin, maailma pyöriessä sisällä ja ulkona samoja ratoja vedellen vuosikymmenestä toiseen. Ja onneksi saan olla osa sitä. Kumma kyllä ”yhteys” tähän tunteeseen tuntuu syntyvän helpoiten mukavuusalueen ulkopuolella, kaukana tutuista rutiineista.

Kaksi viikkoa sitten äitini oli ensimmäistä kertaa käymässä. Se tuntui mukavalta. Yhtäkkiä suuri pala Suomea ja ”tauolla olevaa” elämää tupsahti taas Ecuadorin elämän keskelle, joka on tuntunut kahdeksan kuukauden sijaan vuosilta. Äidin kanssa tassutellessa pitkin Ekviksen vuoriteitä, viidakkopolkuja sekä rantahiekkaa, sanoi äiti kahden intensiivisen viikon tuntuneen paljon pidemmältä ajalta. Paikallisen erilaisen aikakäsityksen sekä intensiivisien päivien vuoksi omakin suhde aikaan tuntuu muuttuneen. Mitä aikakin lopulta on, kerta minuutti voi tuntua toisinaan tunnilta ja puolestaan tunti minuutilta.

Tähän blogipäivittämisten välillä olleeseenkin aikaankin on jälleen mahtunut paljon. On tullut reissattua rannikolle, pilvisademetsään ja puolivälileirille. Naapurille on hiiriongelmaan hankittu pitkän matkan takaa kaksi kissaa, jotka pitkän pohdinnan jälkeen tulivat erään reppureissailevan brittipariskunnan taholta ristityksi Horace the Gluttoniksi ja Princess Unicorniksi. On päässyt tapaamaan jos minkälaista seikkailijaa ja nähnyt jos minkälaista maisemaa. Mukavaa.

Siskolta saatu matkalle mukaan annettu Populäärimusiikkia Vittulajänkältä, tuli luettua vasta nyt, kun Suomi-meiningeistä on kulunut sopiva tovi. Vielä reissun alkuvaiheessa tunsin Torniojokilaaksolaisten seikkailuiden tuntuvan liian tutuilta, nyt puolestaan sopivan kaukaisilta. Pian ne kuitenkin ovat taas arkea, mikä sekin on ihan mieltälämmittävä asia.

Yksi parhaista kavereistani kertoi Ecuadoriin mukaan antamassaan kirjeessään, että eräällä yhteisellä matkalla olin hänelle tokaissut, että kaikki omassa perusarjessa tuntuu jotenkin selkeämmiltä kaukaa toisesta maasta katsottuna. Ja tuskin sitä tarvitsee lähteä merta edemmäs kalaankaan, jotta voi saavuttaa sellaisen mielenrauhan että kaikki tuntuu olevan aivan niin kuin pitääkin. Ehkä voi jopa sanoa, että sitä on eräällä tavalla ”valmis” palaamaan kotiin. Uusilla välineillä.

Toivon lukijoille mielenrauhaisaa ja kirkasta kevättä.

“If things start happening, don’t worry, don’t stew, just go right along and you’ll start happening too.”

― Dr. Seuss