Misahuallin asukki.

Vapaaehtoiset vapaalla viidakon vesissä.

Venematka viidakon laidalla.

Viikot ovat jälleen hujahtaneet ja työ koulussa alkaa jo tuntua rutiinilta.

Työskentelen 6-vuotiaiden kanssa, jotka ovat ecuadorilaisen koulujärjestelmän mukaisesti tokaluokkalaisia. Luokkaan, jossa avustan, kuuluu 37 oppilasta.  Lapsia löytyy luonnollisesti joka lähtöön ja vilkkaimpien perässä saakin juosta otsa hiessä.

Maanantait alkavat koko koulun yhteisellä kansallislaululla epäselvän kaiuttimen päristessä jo minullekin tutuksi tullutta sävelmää.  Lukujärjestys luokalle löytyy, mutta sitä ei noudateta ecuadorilaiseen tyyliin kovinkaan tarkasti. Liian vähällä lapset eivät kuitenkaan pääse, koulupäivien kestäessä kuusi tuntia aamu seitsemästä yhteen iltapäivällä.

Lapset ovat iloisia ja syötävän suloisia. Välitunti kuluu usein lasten tungeksiessa syliin istumaan ja halimaan ja letittämään ”auringon keltaista” tukkaa. Pojat käskevät kilpaa minun antaa heille kännykän pelit pelattavaksi. Kun väitän, että kännykkä jäi kotiin tai että se on rikki kuuluu naurunsekainen huuto: ”MENTIROSA!” (valehtelija) ja jään kiinni. Auts!

On kiva seurata, kuinka lapset oppivat hiljalleen paremmaksi lukemisessa ja laskemisessa. Toisessa koulussa työskentelevältä tanskalaistytöltä olivat opettajat kysyneet, millainen koulujärjestelmä Tanskassa on. Kun vapaaehtoinen kertoi, että Tanskassa (kuten Suomessakin) käydään leikki-ja esikoulua 6-vuotiaiksi ja vasta 7-vuotiaana mennään kouluun, olivat opettajat yllättyneitä. ”Leikittekö 6-vuotiaksi?” kuului kysymys ja vastaus sai heidät nauramaan. Lisäksi muistan Suomessa koulupäivien olleen ensimmäisenä vuotena vain kolmetuntisia, täällä paiskitaan töitä puolet enemmän. Kulttuurieroja koulunkäynnin taholta siis löytyy, mutta molemmat näyttävät toimivan.

Jälleen työn ohessa on tullut myös reissattua. Kolmisen viikkoa sitten matkustimme joidenkin vapaaehtoisten kanssa Tena-nimiseen kaupunkiin, josta jatkoimme kaupungin vieressä sijaitsevaan Misahualli-sademetsään. Reissu oli hieno kokemus. Patikoimme sademetsässä sadepäivänä ja asuimme söpöissä majoissa ilman sähköä, joka lisäsi jännitystä retkiviikonloppuun. Yöllä minä ja sänkyni kanssani jakanut islantilaistyttö nauroimme kauhusta eriskummallisille ”valoötököille” ympärillämme. Viidakko oli säkkipimeä, joten tähdet ja öisin liikkuvat valoa päästävät hyönteiset muodostivat uskomattoman kauniin yömaiseman. Myös sirkkojen soitto oli monta kertaa äänekkäämpi kuin vuoristossa sijaitsevassa pääkaupungissa iltaisin.  Kynttilänvalossa jutteleminen ja viidakon äänien kuuntelu oli kokemuksena unohtumaton.

Viime viikonloppu tuli vietettyä hostellissa Quiton Centro Historicoa kierrellen, sillä Suomesta Etelä-Amerikkaa kahdeksi kuukaudeksi reissaamaan tullut  poikaystävä piti saada tutustumaan Quitoon perusteellisesti lyhyessä ajassa. Mukava yllätys oli se, että katolinen perheeni antoi herran yöpyä seuraavan viikon talossaan. Talossa pääseekin paremmin käsiksi paikalliseen kulttuuriin, joten uskon kotonani  ja koulussani vietettyjen päivien olleen reissumiehelle hieno kokemus.

Itselleni Ecuador tuntuu jo kovin kodilta.  Arki on imaissut mukaansa ja reissut tuovat ihania muistoja. Ystäväpiiri on tullut muodostettua ja on ihana tutustua jatkuvasti myös uusiin ihmisiin ympäri maailmaa, jotka ovat kukin omanlaisellaan reissullaan Ecuadorissa.  Moni naapurini luona majaileva reppureissaaja on ollut yli puolivuotta tai jopa yli vuoden putkeen reissussa. Kun kysyin, tarvitseeko moiseen olla paljon säästöjä, useimmat vastaavat taskussaan lymyävän vain plusmiinus 50 dollaria tai vähemmän. Monet tekevät töitä majapaikkojen ja ruoan eteen ja työskentelevät vapaaehtoisesti milloin missäkin. Myös paluumatkat Eurooppaan ansaitaan esimerkiksi laivalla töitä tehden.

Kielikin taittuu jo jotenkuten. Ymmärrän jo miltei kaiken, mutta kielen käyttö vielä ujostuttaa. Lohdullista oli kuitenkin kuulla naapurini palaute kielestäni, tämän salakuunneltua espanjan kielistä keskustelua paikallisten kanssa. ”You are better than you think you are!” –palaute antaa motivaatiota saada kieli entistä paremmalle mallille.

Suomi tuntuu tärkeältä, mutta kaukaiselta. Se on kai hyvä asia sopeutumisen näkökulmasta. Myös Suomesta saapuneen poikaystävän näkeminen pitkästä aikaa oli molemmille positiivisen kummallinen kokemus.  Kohtaamisessa tajusi, kuinka sopeutuminen tänne on tosiaankin tapahtunut, kun Suomen arjen asiat tuntuivat etäisiltä, Ecuadorin elämän ollessa ”tässä ja nyt”.  

Kaiken kaikkiaan olo on hyvä ja seesteinen, ajan ollessa edelleen kummallinen sekoitus sen kiitämistä ja matelemista. Ihana ”Ekvis”.