Paikallisesta mentaliteetista, härästä ja arjesta

 

Tabacundotabacundo.jpgHärkätaistelutapahtuma Tabacundossaharkaa.jpg Paikallinen tyttö myy ecuadorilaisia herkkuja.possu.jpgCentro historico by night. centrooo.jpg Huomenna käynnistyy viimeinen viikkoni vanhainkodissa, ennen kouluun siirtymistä. Samalla tuntuu helpottavalta, mutta haikealtakin. Abuelitat ehtivät tulla jo niin tutuiksi ja hiljalleen myös paikan äkäpussit lämpenivät ajatukselle siitä, että kummallinen kirahvin kokoinen gringa tarjoilee heille soppaa ja pyyhkii suuta. Uudet haasteet kuitenkin odottavat 200m kodistani sijaitsevassa koulussa, jossa tulen opettamaan mm. englantia pienille lapsille. 

 Vaikka työelämään tuleekin muutos, perhe pysyy samana – onneksi. Tuntuu kuin olisin ollut jo pidemmän aikaa Ecuadorissa ja välillä hämmästyn itsekin, että olen ollut tässä talossa vasta 1,5 kuukautta. Vaikka kieli ei vielä taitu, tunnen kuuluvani perheeseen. Mitä enemmän opin kieltä, sitä enemmän minulle paljastuu asioita perheenjäsenteni luonteesta ja tavoista. Perheessäni yhdistyy kiinnostava sekoitus rauhallisuutta ja vilkkautta. Töitä paiskitaan vauhdilla ja keskustellessa elehditään käsin ja toisinaan ecuadorilainen musiikki saa heidän tanssijalkansa liikahtamaan. Kotona ollaan paljon liikkeessä, mutta samalla todella rauhallisia. Vaikka keskustellessa perheessäni käsiä tykätään käyttää apuvälineinä itsensä ilmaisussa (todennäköisesti minua varten) ja väki on eloisaa, keskustelutyyli on rauhallinen ja lämmin. Ecuadorin espanjan kieli on lisäksi todella selkeää, verrattavissa meksikon espanjaan. 

 Ecuadorissa väki tuntuu todella kärsivälliseltä. Vaikuttaisi, että kärsimättömyyttä ei täällä edes tunnettaisi. Jos bussi on niin täynnä, että melkein pitää jo kivuta ylöspäin, kenenkään ilmekään ei värähdä. Sama kärsivällisyys näkyy perheessäni: joskus siskoni vauva ja 4-vuotias poika itkevät yhtäaikaa, samalla kun kana on tulilla ja puhelin soi ja kaikki tuntuu ”leviävän käsiin”, siskoni saa tyynen rauhallisesti asiat järjestykseen (minun parhaani mukaan auttaessani) ja yleensä vielä kaiken tämän hän hoitaa hymy huulillaan. Ihailtavaa! Myöskään kasvatuksessa ei perheessäni juurikaan toruta, vaan keskitytään kehumiseen silloin kun asiat menevät nappiin. Vyö on kuitenkin aina hyllyn päällä muistutuksena siitä, että vanhempia on kunnioitettava. 

 Kysyin amerikkalais-ecuadorilaiselta naapuriltani, mitä hän rakastaa Ecuadorissa eniten verrattuna esimerkiksi Yhdysvaltoihin ja hän vastasi, että ehdottomasti paikan aitoutta. Kaikki tehdään vähän sinne päin ja etiketeistä harvoin on hajuakaan, mutta ainakin tämä karsii pois kaiken turhan hienostelun ja jäykkyyden. Kaavamaisuutta ei Ecuadorissa näy, kaikki tehdään tunteella ja nimenomaan aidoilla sellaisilla. Seurasimme hymyhuulilla ecuadorilaisten juhlia lauantaina eräässä ravintolassa ja virnuilimme molemmat: ihmiset tanssivat vauhdikkaan musiikin tahtiin, kaikenikäiset sekaisin, suuret virneet naamoillaan ja hiki otsaa pitkin valuen. Musiikin välissä ei ole taukoja, vaan rytmi saattaa hetkittän nopeutua tai hidastua, mutta kaikki tanssivat keskenään. Jossain kohtaa musiikkia laulu raikaa ja kaikki tuntuvat osaavan sen sanat ulkoa. Osa sulkee silmät tanssiessaan, jotta fiilistely saisi vielä enemmän potkua. Tanssimista seuratessa tunsi samalla olevansa niin tervetullut, mutta niin vieras.  Ecuadorilainen musiikki ja siihen tanssiminen on jotain niin paikallista ja heille niin tärkeää, ettei siihen 1,5 kuukauden maassaololla pääse täysin sisään. Mutta kaikki ovat tervetulleita tanssimaan – se on varmaa.  

 Myös bussit raikaavat iloista ecuadorilaista musiikkia. Moisella bussilla kävimme eilenkin kavereiden kanssa Tabacundossa, kylässä 2,5 tunnin ajomatkan päässä Quitosta, jossa muutama vapaaehtoinen työskentelee farmilla. Päästyämme perille Tabacundoon, kysyimme paikalliselta lava-auton kuljettajalta mitä kylässä olisi tuona lauantaina tarjolla ja hän käski meidän loikata kyytiinsä ja hän ajoi meidät härkätaistelufestivaaleille. Täällä härkää vastaan ei taistellut matador, vaan kuka tahansa joka halusi. Areena kuhisi paikallisia ja yksi härkä loikki kaiken keskellä. Illalla palasimme Quitoon ja menimme ”gringolandian”, eli Mariscalin sijaan vanhaan Quitoon, Centro historicoon, joka oli yöaikaan todella kaunis paikka. Vanhassa Quitossa näki enemmän paikallisia kuin meitä valkonahkoja. Päinvastoin kuin Mariscalin klubituskaduilla, jossa ecuadorilaisen musiikin sijaan raikaa listojen kärkihitit, täällä menokin oli rauhallisempaa ja tunnelma paikallisempi. Kukkula nousi kaiken ylle tuhansine tuikkivine valoineen ja Centro historicoa valvoi valaistu enkeli, El Panecillo.

 Elämä täällä sopii minulle. Itse kun en ole koskaan ollut järjestelmällisimmästä päästä tai paikalla aivan minuutilleen. Laiska en kuitenkaan ole, kuten eivät ecuadorilaisetkaan töitä hikiotsalla paiskiessaan ja toisiaan mielellään auttaessaan. Täällä tulee miettineeksi useinkin, ettei ehkä kaikesta kannattaisi stressata niin hirvittävästi! Siinä joudun vielä petraamaan, mutta ehkä muutaman kuukauden päästä osaan itsekin ottaa asiat mas tranquilo.

Kulttuuri Sisustus Matkat Suosittelen

Tarjoilija, lautasellani on marsu!

cuy1.jpgMarsu eli cuy lautasella.

cuy2.jpgLisää ecuadorilaisia herkkuja.

mitad.jpg

Mitad del Mundo-monumentti 

laakso.jpgKraaterikylä

posee.jpgPoseerausta Mitad del Mundon väreissä. 

Perjantaina löysin itseni maistamasta marsua. Hyi!

Liha ei ollut pahaa, mutta edessäni nököttävä kokonainen marsun raato ei ollut estetiikkaa parhaimmillaan.

Marsujen, eli cuy:n, syöminen on Ecuadorissa ylellinen herkku. Marsusta saa pulittaa ravintolassa 25 dollaria, mikä on ecuadorilaiseen budjettiin todella paljon. Täällä se on herkkua parhaimmillaan ja kertoessani isäntäperheen äidilleni aikovani mennä maistamaan marsua, hän elehti maiskuttaen sen olevan todella maukasta, ”Muy rico!”. Siskoni kertoi perheen kasvattaneen myös itse marsuja, mutta koirat kuulemma nappasivat nämä jyrsijäparat ja pistivät poskeensa. Lobos!

Koiria todellakin vilisee Ecuadorin kaduilla. Jos on koiraihminen, niin viimeistään täällä alkaa tuulettamaan muiden elukoiden puolesta. Koirat elävät täällä täysin itsenäistä elämää, kuhisevat kirppuja ja joskus tarraavat kiinnikin hampaillaan. Eilen laahustaessani väsyneenä nokosille, tunsin kuinka sänkyni tärisi ja sängyn alta kipusi esiin valtavan kokoinen koira. Säikähdin ja häädin piskin ulos. Kulkukoirat pääsevät usein sisään taloomme, oven ollessa päivisin sepposen selällään. Perheeni isä ihmetteli kauhistunutta ilmettäni ja kun kerroin hänelle koiran majailleen sänkyni alla, purskahti hän nauruun kuten minäkin.

Marsu- ja koiratraumasta selvinneenä matkustin lauantaina muutaman vapaaehtoisen kanssa kahden tunnin ajomatkan päähän Papallactaan, joka on tunnettu sen kuumista lähteistä ja hyvästä kalasta. Kuumat lähteet olivat todella rentouttava kokemus ja ympärillä möllötti mainiot maisemat, vuorten muodostaessa lähteiden ympärille kauniin laakson. Lähteillä mieli lepäsi ja veri kiersi. 

Paluumatkalla bussi oli niin täynnä, että pääsimme toisen sveitsiläisen vapaaehtoisen kanssa istumaan bussikuskin takana olevalle ”sängylle”. Kieli keskellä suuta haukoimme kuskin puolesta henkeä hurjan paluumatkan johdosta. Tiet olivat kapeita ja vastaantulevat rekat saivat lihakset kipeiksi jännittämisestä. Kuskin vieressä istuvaa lipunmyyjää nauratti meidän kauhunhetket. Välillä mietin, että takana normaaleilla istuimilla ei tarvitsisi ainakaan olla tietoinen vuoren hurjista mutkista ja kurveista. Maisema oli kuitenkin nätti, auringon laskiessa vuorten taakse ja meidän edetessä alaspäin Papallactan raikkaina. 

Sunnuntaina vietimme neljän muun vapaaehtoisen kanssa turistipäivän Pohjois-Quitossa sijaitsevalla Mitad del Mundo:lla, eli maailman keskipisteellä. Maailman keskimmäisellä kohdalla sijaitsee monumentti, jonka huipulla on maapalloveistos ja kyseisen kohdan leveyspiirin mitat. On kuitenkin väitetty, ettei tämä kohta ole oikeasti maailman keskipiste, vaan ranskalaisille tiedemiehille sattui mittauksissaan virhe. Hups! Todellinen keskipiste sijaitsee hieman kauempana. Oli miten oli, melko keskellä maapalloa tuli päivä vietettyä ja monumentti tässä kohtaa maailmaa nyt nötkötti. 

Kävimme myös katsastamassa vuoren huipulta kraaterikylän, jossa tulivuoren juurellle muodostunut kraaterilaakso on monille quitolaisille asuinpaikka. Maisema oli jälleen henkeäsalpaava ja alas kylään johtavalla polulla sijaitsevat laaman läjät antoivat kokemukselle erityisen ecuadorilaisen silauksen.

Elämä täällä alkaa tuntua ”normaalilta”. Kaahavat bussit, jalankulkijoiden hurjat kadunylitykset, kummalliset hajut, ecuadorilainen vauhdikas musiikki, kengät jalassa sisällä oleskelu ja öisin tappelevat koiralaumat tuntuvat arkisilta asioilta. Puhuimme vapaaehtoisten kanssa kuinka Euroopassa laittomaksi luetellut liikennetottumukset nykyään kauhistuksen sijaan naurattavat. Ohi saattaa kaahata lava-auto täynnä turvavöittömiä matkustajia virneet naamallaan tai mielenkiintoisen leveä kuljetus. Kansa tuntuu elävän hetkessä kaikessa mitä tekeekin ja se on toisinaan helpottavaa. ”Ota rennosti” on myös isäntäperheeni useimmin käytettyjä lausahduksia. Rennosti ottamiseen voisi tottuakin. Nokoset ja paikallinen pulla maistuu liiakseenkin, mutta projektin parissa pääsee ahkeroimaan toisinaan otsahiessä ja sekin on antoisaa. 

”Ecuadorilaistuminen” on siis vauhdittunut. Vielä kun saisi kielen taipumaan sellaiselle tasolle, että ruokapöydässä maireilun sijaan voisin sanoa kokonaisia lauseita, olo täällä helpottuisi entisestään. Mutta poco a poco! Kaikki ei synny kerralla. 

 

 

Kulttuuri Ruoka ja juoma Matkat Suosittelen