Viikko con abuelitas, viikonloppu en Baños!

Muutaman vapaaehtoisen kanssa vietetyn extreme-viikonlopun ja netin oikuttelun jälkeen, onnistuin vihdoin pääsemään koneen ääreen. Ilmoituksena siis kaikille, jotka ihmettelevät hidasta päivittelyäni: netti täällä elää omaa elämäänsä ja mm. vesisade saattaa katkaista sen. Mañana, mañana-asenne siis bloginikin kanssa, kulttuuriinhan tässä ollaan adaptoitumassa!;)

Viikonloppu tuli vietettyä siis Baños-nimisessä kaupungissa, joka on laakso aktiivisen Tungurahua-tulivuoren juurella, neljän tunnin ajomatkan päässä Quitosta. Baños on tunnettu sen tarjoamista mahdollisuuksista monenlaisiin aktiviteetteihin. Päädyimme kokeilemaan River raftingia eli koskenlaskua sekä Canyoningia , eli lajia, jossa retkeillään vesiputouksissa patikoiden, kiipeillen, hyppien ja uiden. Vaikka korkeanpaikankammo meinasi muutaman kerran putouksessa iskeä ja koskenlaskussa toisinaan pääsi tunnustelemaan veden lämpötilaa, kokemus oli mieletön! Tekisin molemmat retket uudestaan. Parasta seikkailussa oli mahtavien maisemien lisäksi oman sisäisen hiirulaisen kukistaminen. Koskenlasku oli paikoin niin hauskaa, että nauratti ääneen. Vesiputouksessa korkeanpaikankammoa todellakin koeteltiin, mutta jokaisen kiipeämisen ja laskun jälkeen olo oli mitä upein, kropassa virtaavan adrenaliinin johdosta. Teimme molemmat retket samana päivänä, välissä jalkapalloa järjestäjien kanssa pelaten. Urheilullinen päivä tuli todellakin tarpeeseen, kun ecuadorilaiseen ruokapöytään kuuluu hiilihydraatit toistensa perään (samalla lautasella peruna ja riisi esiintyy yleensä yhdessä ja keiton sekaan tykätään viskaista popcornia).  Iltaa jatkettiin Bañosin keskustassa, missä aamuisin rauhalliset kadut räjähtivät yöelämän vilinäksi. 

Sunnuntain paluu-bussimatkalla sai taas osakseen aitoa ecuadorilaista meininkiä. Edessämme istuva vanhus pisti bussissa tupakaksi kenenkään siitä piittamaatta ja hetken päästä keski-ikäinen nainen otti muovipussista esiin koiranpennun! Jo muutenkin kummallisen bussimatkan vuoksi tämä sai minut ja erään tanskalaisen vapaaehtoisen räjähtämään nauruun. Myös omistaja nauroi ääneen, kun näki meidät hahattamassa. Sen lisäksi, että bussissa pääsi tupakoimaan passiivisesti ja kuuntelemaan koiran murinaa, erään matkustajan kännykästä raikasi tämän ecuadorilaiset mielikappaleet, joten unta oli turha toivoa saavansa. Ecuadorilaisessa bussissa ei kannata koskaan odottaa nautinnollista matkaa, vaan meteli on kova, paikalliset kulkevat bussissa edestakaisin kuin lentokoneessa konsanaan ja parhaimmillaan joku saattaa istuutua syyliisi (miltei ainakin). Bussimatka kuitenkin kannattaa, sillä matka kaupungista toiseen maksaa vain dollarin per tunti. 

Maanantaina pääsin taas projektin ääreen. Työskentelen kuukauden verran ecuadorilaisessa vanhainkodissa abuelitojen, eli mummojen kanssa, kunnes siirryyn lokakuussa varsinaiseen projektiini lasten pariin.

Työpäiväni vanhainkodissa on lyhyt, mutta rankka. Suurin osa vanhuksista on jo hyvin vanhoja, joten kunto on suurimmalla osalla kaukana hyvästä. Lähes kaikilla on mielenterveysongelmia, muutama on sokeita ja pari kuuroja. Puolet istuvat pyörätuolissa. Projekti on nunnien ylläpitämä ja tietojeni mukaan kyseessä ovat vanhukset, joilla ei juuri omaisia ole. Sen huomaa, sillä abuelitat tulevat hyvin pienestä iloiseksi: Moni haluaa halata ja pitää kädestä. Osa nauraa ääneen kun heille hymyilee. Päivät ovat omalta osaltani sekoitus hyvää ja huonoa mieltä: On ihanaa saada vanhukset nauramaan, mutta toisaalta tuntuu etten voi enää auttaa heitä mitenkään. Nunnat ovat kuitenkin riehakkaita ilopillereitä. Vanhusten lisäksi, myös minä nauran monesti ääneen heidän touhuilleen. Periaatteena heillä ei suinkaan ole pitää vanhukset etäisinä asiakastyylisinä potilaina, vaan jokainen vanhus on heille tuttu kuin oma isoäiti. 

Projektirakennus ja sen työntekijät ovat hyvin katolisia. Jokaisella seinällä on Äiti Teresan, Neitsyt Marian tai Jeesuksen kuva ja pihaa koristaa Äiti Teresan patsas. Myös abuelitoista suurin osa on hyvin uskonnollisia: tekevät ristinmerkkiä usein ja rukoilevat ääneen. Ruokailu aloitetaan aina rukouksella ja jälkeenpäinkin muistetaan antaa yläkerran Herralle ja tämän ystäville suurkiitos. Jotkut abuelitat sanovat minulle peruskiitoksen sijaan: ”Jumala maksaa sinulle palkan.” 

Aina mummotkaan eivät kuitenkaan ole hyvällä tuulella, vaan mm. viikko sitten pientä draamaa syntyi, kun eräs mummo nipisti toista ja sai tämän itkemään. Ensimmäisenä työpäivänäni sain mehut päälleni eräältä hieman impulsiivisemmalta persoonalta, joka kuitenkin hymyili jo iltapäivällä ja halusi tanssia kanssani musiikin tahtiin. Työ on kuitenkin monin tavoin antoisaa ja viihtyisin tässä projektissa pidempäänkin.

Hommia siis riittää ja kuukausi on kulunut hujauksessa. Vielä on 11 jäljellä ja toivon niihin mahtuvan paljon lisää jaettavaa teillekin!

 

banos.jpgBañosin kaduilla

banos2.jpgBaños

banos_3.jpgBaños 2

abuelita.jpgVanhainkodin pihalla sijaitseva oleskelutila

abuelita2.jpgÄiti Teresan patsas valvoo vanhainkotia

Hyvinvointi Hyvä olo Matkat Suosittelen

Tulivuoria ja vesiputouksia

1.jpgTuulettelua Cascada Peguchella

2.jpgCascada Peguche

IMG_1847.jpgTulivuori Pichincha 

IMG_1862.jpgLaguna San Pablo

 

Arkistuminen on saanut vauhtia ja täällä vietetty aika on kummallinen sekoitus ajan kiitämistä ja matelemista. Päivät menevät nopeast, mutta samalla tuntuu kuin olisin ollut täällä jo kuukausia.

Ymmärrän espanjan kieltä päivä päivältä hieman paremmin, mutta koska omat kommunikaatiotaitoni espanjan kielen saralla ovat verrattavissa apinan elehdintään, turhautumista on ilmassa. Toissapäivänä koin ensimmäisiä (hetkellisiä) totaalisen turhautumisen tunteita, jotka purin saksalaiseen naapuriini. Onneksi hän nauroi kovasti ja sanoi tunteideni olevan tuttuja hänellekin ja täysin normaaleja vapaaehtoistyövuoden alkuvaiheessa. 

Suomessa sekä Ecuadorissa pidetyillä orientaatioleireillä varoiteltiinkin kulttuurishokkiin kuuluvasta kolmesta vaiheesta: ensimmäisten päivien/ viikkojen ”lomamainen” tunnelma – kaikki on ihanaa! Tätä seuraava täydellinen turhautuminen, kun mikään ei ”toimi kuten kotimaassa” ja lopulta sopeutuminen ja sulautuminen uuteen ympäristöön. Jostain kumman syystä oma ”lomavaiheeni” tuntui varsin lyhyeltä ja toissapäiväinen turhautumiskohtaus tuntui apokalyptiseltä. Bussissa, jossa viime viikolla muistan ajatelleeni kuinka ”söpöjä” ja ”mainioita” paikalliset ovat, torstaina mieleni teki ruveta räyhäämään siitä, voisiko lähes sylissäni istuva rouva siirtyä edes millin verran vasemmalle ja naamaani hengittävä mies ottaa purkan suuhunsa (paikalliset bussit ovat aamuisin TODELLA täynnä). Onneksi rauhoutuinkin nopeasti ja myöhemmin hurjat tuntemukseni jopa naurattivat.

Keskiviikkona kiipesimme (eli nousimme hissillä) muutaman vapaaehtoisen kanssa kaksihuippuiselle Pichincha-tulivuorelle (n.4800 m merenpinnan yläpuolella), jossa patikointi aiheutti nopeasti hengityksen salpaantumista, sillä korkeusero pääkaupunkiin on suuri, vieläpä kun Quito on muutenkin todella korkealla merenpinnan yläpuolella (2850m, eli yksi maailman korkeimmalla sijaitsevista pääkaupungeista). Vaikka emme nousseetkaan korkeimmalle kohdalle, korvat menivät lukkoon ja kunto tuntui olevan 90-vuotiaan tasolla. Näkymät olivat kuitenkin todella upeat ja ilma kylmänraikas. Osa pilvipeitteestäkin jäi alapuolellemme. Luonto se osaa pistää hiljaiseksi!

Eilen matkustimme vapaaehtoisjärjestön kanssa Otavaloon, joka on Etelä-Amerikan suurin alkuperäiskansalaisten (Inca-intiaanien jälkeläisten) asuittama alue. Otavalon keskustassa on suuri tori, jossa quichan kieltä äidinkielenään puhuva alkuperäiskansa myy tavaroita ecuadorilaisista villapaidoista koruihin ja maalauksiin. Mieleni teki ostaa kaikkea mahdollista, mutta lopulta tyydyin ostamaani alpakan villasta tehtyyn huppariin. Hinnat torilla ovat yleensä todella edullisia, mutta gringoja kehotetaan tinkimään, koska annetut hinnat ovat kaukana siitä mihin myyjät todellisuudessa pystyvät tyytymään, varsinkin kun asiakkaana on hölmistynyt ja auringonpunakka turisti.

Matkalla Otavaloon pysähdyimme kauniissa paikoissa. San Pablon järvellä oli upeiden näkymien lisäksi alkuperäiskansalaisten ylläpitämä kahvila, jossa WC:n käyttäminen maksoi 25 senttiä, siitä hyvästä että ronski intiaaninainen heitti käynnin jälkeen vettä pönttöön puolestasi. Matka jatkui Laguna San Pablolta Peguchen vesiputoukselle, jossa muutamien muiden vapaaehtoisten kanssa uskaltauduin uimaankin. 

Palatakseni vähemmistöryhmiin Ecuadorissa, Collaquin alue Quitossa, missä itsekin asun, on myös tunnettu alkuperäiskansalaisasutuksestaan. Ecuadorin asukkaat koostuvat pääsääntöisesti neljästä eri etnisestä ryhmästä: espanjalaisista, esikolumbaanisista intiaaneista, näiden kahden sekoituksesta (mestizo) sekä mustista afro-ecuadorilaisista. Enemmistö ecuadorilaisista kuuluu mestitsien etniseen ryhmään. Ecuadorilaisten passissa mainitaan, mihin etniseen ryhmään nämä kuuluvat. Orientaatioleirillä eräs Quiton yliopistoprofessori kertoi kuitenkin useimpien intiaanienkin ilmoittavan nykyään kuuluvansa ryhmään ”mixed”, eli mestitseihin, koska alkuperäiskansoihin kohdistuvaa syrjintää on edelleen. 

Omien havaintojeni mukaan alkuperäiskansalaiset vaikuttavat olevan ylpeitä juuristaan. He erottautuvat pitämällä päässään knallihattua ja joskus heitä näkee kansallisasu päällään. Tyypillisimmillään pienikokoisia alkuperäiskansalaisia näkee kulkevan kuitenkin ponchossa ja hatussaan. Heillä on myös omat poliittiset edustajansa (CONAIE, La Confederación de Nacionalidades Indígenas del Ecuador) ja poliittinen agendansa, johon kuuluvat mm. pyrkimys alkuperäiskansojen identiteetin vahvistamiseen ja uusliberalismin vastustamiseen. 

Huh! Paljon uutta on mahtunut viimeiseen 18 päivään. Niin tiedon kuin kokemusten saralla. Vaikka kiukkupäivät kuuluvat jokaisen vuoteen enemmän tai vähemmän, loppujen lopuksi fiilikseni osaa tiivistää parhaiten tämä hurtta:

3.jpg

Toivon tämän tyylistä viikonloppua kaikille! :]

Hyvinvointi Mieli Matkat Suosittelen