Vahingossa pilvien päälle
Sunnuntaina lähdimme Victorian ja Rebeckan kanssa Dolomiittien juurelle Lago del Mis -järvelle, joka on kuvien perusteella uskomattoman turkoosinvärinen vuoristojärvi ja muutenkin hieno vaelluspaikka. Heräsimme superaikaisin siihen nähden että oli sunnuntaiaamu, jotta ehtisimme matkustaa dolomiiteille ja kiertää järven ennen pimeän tuloa. Ensin otimme junan Bellunoon, josta nettisivujen mukaan lähtisi bussi suoraan järvelle kerran tunnissa.
Paitsi että ei lähtenyt. Bellunossa kävi selväksi, että Bellunossahan ei bussit kulje sunnuntaisin, tietenkään. Paikallinen taksikuski ja konduktööri katsoivat meitä aika pitkään kun kuviteltiin että sunnuntaina voisi päästä bussilla johonkin.
Meitä taisi kaikkia harmittaa aika paljon että aikaisen herätyksen ja pitkän junamatkan jälkeen olimme tulleet Bellunoon vähän niinkuin turhaan. Belluno on kuitenkin söpö pikkukaupunki vuorten juuressa, joten päätettiin kierrellä paikkaa ympäriinsä. Pian huomattiin, että ihan lähellä Bellunoa on hienon näköisiä vuoria, ehkä jopa kävelymatkan päässä.
Lähdimme sitten kävelemään ilman mitään kunnon ideaa siitä mihin tie veisi, ainoana suuntana lähimmältä näyttävä vuori. Käveltyämme pari kilometriä tajusimme kuitenkin, että emme millään jaksaisi kävellä vuorelle asti. Onneksi eräs ystävällinen rouva taisi sääliä meitä tien reunalla laahustavia reippailijoita, ja tarjosi meille kyydin vuorenjuurelle saakka.
En yleensä menisi ventovieraan kyytiin, mutta vuoristokylän idylli, siistin näköinen kaupunkimaasturi, rouvan ystävällisyys ja iloinen koira takapenkillä haihdutti kaikki epäluulot mielestä. Sen lisäksi olimme niin päättäväisiä sen suhteen että oli päästävä johonkin hienoon paikkaan vaeltamaan kun kerta Dolomiiteille asti olimme tulleet, että ei tullut mieleenkään kieltäytyä vartan vasten tarjotusta kyydistä.
Kun rouva oli tuonut meidät huomattavasti lähemmäs vuoren juurta, lähdimme kiipeämään huippua kohti. Muutaman kilometrin jälkeen vastaan tuli Col di Roanza, pieni kukkulanhuippu joka on myös vaeltajien tukikohta, majapaikka ja ravintola.
Col di Roanzassa joimme virkistävät Hugot. Proseccojuoma ei ehkä ole mikään paras valinta vaelluspäivään, mutta Hugo on muistaakseni keksitty jossain tuolla päin, joten pakkohan sitä oli kokeilla paikallisten valmistamana.
Majapaikasta eteenpäin tie oli tosi jyrkkä, ja oli pakko pysähtyä monta kertaa haukkomaan henkeä vaikka ei edes kävelty nopeaa tahtia. Parin kolmen kilometrin matkaan meni pari tuntia.
Lopulta pääsimme kuitenkin pilvien yläpuolelle ja vähän ajan päästä siitä myös puurajan yläpuolelle! Oli mahtavaa huomata että olimme melkein vahingossa tulleet sinne, mitä olimme aamulla ihastelleet maantasalta, ja mikä maasta katsottuna näytti niin kaukaiselta. Näköalapaikalla korkeutta oli 1,3 kilometriä, ja uskomattoman hienot maisemat. Todellakin jokaisen hikipisaran, kompuroinnin ja maitohapon arvoista.
