Chanel maxi single flap vastaan jumbo double flap

Enpäs ole varma kiinnostaako tällainen vertailu lukijoita, mutta teinpäs arki-illan kuluksi eilen vertailun kahdesta eri Chanelista. Eli alla seuraa tietoa maxi- ja jumbo-laukkujen kokoeroista. Lisäksi maxi on caviar-nahkaa ja vanhempaa single flap -mallia ja toinen, jumbo, on lampaannahkainen ja double flap -mallia.  Ikäeroa näillä on n. 4 vuotta, eli maxi on 2010-luvun taitteesta.

Vertaillaan aluksi kokoja vierekkäin.

20140711_171441.jpg

20140711_171548.jpg

20140711_172216.jpg

20140711_171509.jpg

Yleisesti vertaillessa double flap eli jumboni on jämäkämmän ja ryhdikkäämmän oloinen näistä kahdesta. Hieman laatikkomainen 😀 Tilavuutta saisi olla enemmän silti arkilaukuksi, en pidä tunteesta että laukku on tungettu piripintaan asti täyteen… Nahka on yllättävän kestävän oloista kaikista lampaannahkaa koskevista varoituksista huolimatta. Olen laskenut tuota lattialle useammissa kaupoissa, laittanut nurmikolle kesällä ja onpa se saanut osumia ohikulkijoiltakin. Pintaan tulee sellaisia haaleita naarmun tapaisia, jotka kuitenkin katoavat about näkymättömiin kun teen silloin tällöin huollon kevyellä nahanhoitoaineella. Double flapissa on noita lisälokeroita, mutta niillä ei ole minulle juuri arvoa. Ihan kivoja, mutta löydän tavarani helpommin jos kaikki nippelit ja nappelit ovat samassa tilassa. Poikkeuksena tästä on, että säilytän hyvin litteää puhelintani noissa flap bagien takataskuissa.

Single flap eli maxi on jumboa tilavampi ja koostaan huolimatta myös hieman kevyempi. Mutta miinuksena, että se myös tuntuu ”heppoisemmalta”, kun tuplaläppää ei ole ja se double flapissa kannen alla oleva lisätasku puuttuu siitä etuosasta single flapeissa. Jos nyt vertaa joihinkin LV:n ja Mulberryn shoppereihin, niin ok, on tuo niitä jämäkämpi kun laukussa on kuitenkin se nahkavuori, ja itse läppä ja tikkaus tuovat rakennetta. Arkilaukkuna pidänkin nykyisin enemmän tästä kuin jumbosta. Nahka on hieman kestävämpää eikä tässä vanhassa mallissa mielestäni ihan niin kovaa kuin uusissa caviar-laukuissa. Katsoin pari vuotta sitten uutta double flap maxia, ja se tuntui hirveän painavalta ja kovalta jotenkin. Makuasia, mutta minuun vetosi silloin lamb skinin pehmeys ja siinä materiaalissa + pienemmässä koossa jumbo oli sitä uutta maxia kevyempi.

Yksi ero laukuissa on lisäksi ketjussa. Jumbossa ketju on jotenkin ”skrodempi” kuin maxin. Mielestäni uusissa maxeissa ja jumboissa on samanlaiset ketjut (korjatkaa jos olen väärässä 🙂 ), mutta eroa on tässä vanhassa maxissa ja uudessa jumbossa. Pidän vanhan maxin ketjusta enemmän. Sekin tuntuu olalla ja ”narskuu” kuten flap bagien ketjuilla on tapana tehdä, mutta kuten koko laukku on se jotenkin rakenteeltaan siromman oloinen (minimaalinen ero, mutta tuntee arjessa kun kantaa laukkua tuntitolkulla). Ja yksi iso, iso ero: single flapissa ketjua voi lyhentää helposti solmimalla läpän alle pienen määrän ketjua, mutta jos double flapissa tekee samanlaisen solmun ketjuun, jää se ylimääräinen ketjunosa hinkkaamaan sitä sisäosan ekstraläppää ikävästi :/ Sisäläppään tulee väistämättä ketjusta jälkiä, mutta en haluaisi niitä jälkiä silti lisätä pituus-venkslailulla…

Otin vielä kuvat, jossa on sisällä samat tavarat kummassakin – haluaako joku nähdä tämän tarkemman vertailun tilavuudesta tai ketjun säädöistä?

 

 

Muoti Trendit

Pläh

Onkohan kaikilla huonoja päiviä? Siis todella huonoja, sellaisia että mikään ei omassa naamassa tai kropassa miellytä ja tuntuu ettei kukaan voi olla tällaisesta tapauksesta kiinnostunut, henkisesti tai fyysisesti? On kai. Silloin tällöin, edes kerran vuodessa. Olisi lohdullista, että muillakin. Tai oikeastaan hienoa jos ei, itsensä soimaaminen tai jopa inhoaminen on surullista.

Minulla on noita päiviä, ja hetkiä aika usein. Itsetuntoni voi heitellä paljonkin päivän sisällä. Ou jee täältä tullaan, nyt mä näytän kaikille miten hyvin tän homman haldaan! Ja sitten satun näkemään peilistä ison oloisen peffan tai jonkin huonon kuvakulman ja itsetunto tipahtaa. Sitä pohjalta kaivaessa ihmettelee samalla, että mitä tapahtui. 

Ulkonäön lisäksi itsetunto voi minulla mennä myös sosiaalisissa kontakteissa joskus naurettavan helposti. Olen melko hiljainen ja vetäytyvä, pienen piirin ihminen. Sitten kun ajoittain saan adhd-kohtauksia niin jossain vaiheessa voin saada näpeilleni. Vähän kuin se koiranpentu joka veti touhottamisen hieman överiksi, tai siltä tuntuu. Pari kiusallista hiljaisuutta vastapuolelta tai kyllästynyt katse ja taas on matto vedetty jalkojen alta ja jatkan hissukseen elämistä. Karkeistaen. 

Yksi lääke tähän ainakin on. Liikunta. Liiiiiikunta. Olen periaatteessa fyysisesti hyvin laiska ihminen. Ajatus juoksumatosta tai lenkkeilystä on aaaaaargh. Himotreenaajat ovat pelottavia (okei se mielikuva jäänyt varmaan himotreenari-eksästä joka kieltäytyi seksistä koska en ollut tarpeeksi timmi hänelle). Kuntosalilla jaksan puurtaa säännöllisen epäsäännöllisesti. Nyt voi sanoa että ONNEKSI olen senkin verran turhamainen kuin olen – jos en välittäisi peffani leveydestä yhtään niin en tiedä urheilisinko. Koska sohvalla on vaan niin kivaa. Mutta onneksi se (sanana ikävän leiman saanut) turhamaisuus on olemassa. Tänään kävin pitkästä aikaa, ja pitkän kesämässäilyn, jälkeen taas salilla. Ja nyt on niin hyvä olo! Ihan sama etten sopeudu kaikkiin maailman muotteihin, ihan sama että rypyt alkaa näkyä, mulla on hyvä fiilis! Jeee. Miksi sinne salille lähteminen on niin hankalaa kun lopputulos on tämä, ei voi ymmärtää. Täytyy vaan koittaa muistaa taas huomenna. Over and out.

 

 

Suhteet Oma elämä Liikunta Mieli