Ei enää oma valinta

Aika pian uutisen julkistamisen jälkeen vatsa pömpsähti kuin yhdessä yössä melko selvästi nähtäväksi. 17. viikolla tapahtui toinen yhdessä yössä kasvaminen ja nyt kertominen ei ollut enää oma valintani. Vaihtoehtona oli pukeutua itselleni epätavallisiin kaapuihin, tai näyttää mahani ylpeänä kaikille. Itse asiassa oli suuri helpotus, kun asia ei ollut enää peiteltävissä, eikä sen julkitulolle voinut enää mitään. Tässä kohtaa uskoin taas pystyväni hiukan rentoutumaan pelkojen suhteen, ja ehkä suurin muutos mielentilassani tapahtuikin juuri tällöin.

Kuitenkin 17. viikon lopulla oleva neuvolakäynti muistutteli lähitulevaisuudessa siitä, että pitäisiköhän nyt kuitenkin odottaa vielä siihen asti. Tuo päivä tuntui kuin tuomiopäivältä, ja odotin sitä malttamattomana. Olin ladannut itselleni jo suuret odotukset siitä, kuinka vihdoin tuon päivän jälkeen voisin vapautua iloitsemaan ja nauttimaan raskaudesta, mikäli vielä silloin kaikki olisi hyvin. Neuvolan terveydenhoitaja kertoi aluksi kuinka todennäköisyys keskenmenolle on enää erittäin pieni, ja kun lopulta sain kuulla sydämesi sykkivän ja kaikki näytti muutenkin olevan kunnossa, tunsin kyynelten nousevan silmiini. Ne olivat oikeastaan ensimmäiset huojennuksen kyyneleet tällä matkallamme.