Ei vielä, eikä vielä, eikä vieläkään.
Aluksi ajattelin, että tätä piinaa kestää vain kahdenteentoista viikkoon asti, tuon jälkeen keskenmenon riski pienenee oleellisesti, joidenkin tilastojen mukaan vain noin kahteen prosenttiin. Ajattelin, että sitten alan taas iloita tästä meille suodusta onnesta, ja saan jättää suurimmat pelot taakseni. En kuitenkaan halunnut vielä muiden tietävän raskaudesta, koska halusin ensin itse pystyä vapautumaan ilolle. Toisaalta koko alkuraskauden ajan minulla oli ollut tunne, että joskohan meidän huono onnemme olisi nyt käytetty, ja toinen raskaus etenisi vihdoin normaalisti. Lisäksi tällä kertaa sain kaikki ihanat raskausoireet muistuttamaan minua pienokaisen olemassaolosta lähes päivittäin. Alkuraskauden ruskea vuoto alkoi viikkoa aikaisemmin kun viime kerralla, ja kesti vain pari päivää. Olin onnellinen siitä, että ainakin kaikki eteni nyt täysin eri tavalla.
Asiasta tienneet ihmiset käskivät lopettaa turhan huolehtimisen ja alkaa ajatella positiivisesti. Helppohan se on sanoa, niin he varmasti olisivat käskeneet ensimmäiselläkin kerralla. Olin vaan jo kerran todennut, että nämä kun eivät ole uskon asioita. Yritin olla kuin koko raskautta ei olisikaan, en lähtenyt mukaan keskusteluihin vauvan saamisesta, tiedusteluihin voinnistani vastasin edelleen lyhyesti että toistaiseksi kaikki on hyvin. Tunsin, että jos antaisin jo ilon näkyä kaikille, ja sitten saisinkin taas keskenmenon, olisi häpeäntunne liian aikaisesta riemuitsemisesta ollut itselleni aivan liikaa. Kielsin kertomasta uutista eteenpäin, ja käyttäydyin kuin en ajattelisi koko asiaa. Mutta kyllähän me kodin turvassa olimme onnellisia, ja toivoimme ja uskoimme joka päivä, että tämän raskauden päätteeksi saapuisi viimein se ihmeellinen ja odotettu hetki.
Mutta ei tuonut 12. viikko helpotusta, seuraava etappi itselleni oli 14. viikko. Vielä tuolloinkaan en ollut kuitenkaan valmis asian julkistamiseen. 15. viikon paikkeilla vietimme juhlapäivää perheidemme kanssa, ja tuntui vihdoin sopivalta hetkeltä paljastaa raskausuutinen omille sekä mieheni vanhemmille. Ystävilleni ja työkavereille kertomista vielä jännitin, ja pahimman pelon hetkellä varasin neuvolaan ylimääräisen käynnin, jotta saisin kuulla sydämen vielä sykkivän. Helpotus oli kyllä suuri, kun nuo äänet sai kuulla. Siinä vaiheessa uskalsin kertoa raskaudesta jo lähimmille ystävilleni. Kuitenkin pelko hiipi hiljalleen takaisin, mitä enemmän päiviä tuosta viimeisimmästä elonmerkkien kuuntelusta kului.