Elämämme toinen ihme

”Hei pikkuinen, olet elämämme toinen ihme.

Saimme tietää sinusta taas jälkeenpäin ajateltuna melko pian,

joskin jokainen viikko ja päivä tuntui tuskalliselta odotukselta.”

Seuraava ilouutinen odotti meitä kuitenkin jo melko pian keskenmenon jälkeen. Herätin taas mieheni kuulemaan uutisen. Olimme äärettömän onnellisia, että saimme uutisen niinkin pian menetyksemme jälkeen, mutta tunnetila oli väistämättäkin erilainen. Olimme jo kokeneet tuon uskomattoman ilonhetken kerran, mutta vielä emme olleet saaneet omaa pikkuistamme syliimme. Oli todella outo olo, kun ei osannutkaan iloita samalla tavalla kuin ensimmäisen raskauden varmistuttua. Tietoisuus siitä, että meillä oli vielä pitkä matka edessä, sai ajatukset pian vakavoitumaan. Ei auttanut kuin toivoa, että kunpa tällä kertaa saisimme pitää pienokaisemme.

Menettämisen pelko oli jatkuvasti läsnä. Jännitin jokaista vessassa käyntiä, pelkäsin jokaista uutta aamua. Jokaisen päivän jokaisena hetkenä toivoin vain että selviäisit. Kahdeksannelle viikolle varasimme varhaisultran, jotta saisimme edes hiukan helpotusta tuskaiseen odotukseemme. Saimme vihdoin kuulla yhden maailman kauneimmista äänistä, sydämensykkeen. Pieni näytti niin mahdottoman ihanalta pienine käden- ja jalanalkuineen. Jo tuona hetkenä rakastuimme taas niin paljon, että toivoimme todella että mikään ei enää veisi sitä meiltä. Salaa uskalsin jo ajatella että, olisiko tässä nyt se, jonka saisimme viimein tavata. Mutta matkaa oli vieläkin. Päivinä ennen seuraavaa ultraa kahdennellatoista viikolla, pelkäsin niin paljon että vatsaa kouri. Kun vihdoin saimme nähdä sinut, ja sydämesi edelleen sykkivän, olin hetkellisesti huojentunut. Vieläkään en kuitenkaan täysin rauhallisin mielin osannut nauttia olostani, liikaa pelkoa kaiken menettämisestä oli edelleen läsnä.